perjantai 28. lokakuuta 2016

Perhevalmennus

Ystävä kävi perhevalmennuksessa. Ensimmäinen tehtävä oli kuulemma miettiä ryhmissä, miten raskaus on vaikuttanut parisuhteeseen. Yksin odottavat naiset olivat hiljaa. En voi sanoa tästä tämän enempää seuraavista syistä:
1. Olen töissä ja kahvitaukoni taisi jo venähtää ystävän kanssa päivitellessä.
2. En edes tajua mitä perhevalmennus on ja kenelle se on tarkoitettu. Joissain kaupungeissa siellä kuulemma käy pappi markkinointikeikalla ja ilmeisesti joissain ei ole vielä huomattu, ettei kaikilla raskaana olevilla ole parisuhdetta.
3. Mieleeni tulee ainoastaan niin rumia kirosanoja, ettei niitä voi julkaista.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Hyvä näin

Tajusin tänä syksynä, että on jo kolmas vuosi, kun kaverit sanovat ilmoittavansa minut Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan seuraavana vuonna. Aion ehdottomasti kieltäytyä tästä kunniasta, mutta olenkohan tosiaan vielä neljännen kauden alkaessakin parisuhteeton? Nyt se tuntuu aika todennäköiseltä, koska minkäänlaista intoa miehen löytämiseen ei ole. Nautin tällä hetkellä aivan tolkuttomasti siitä, ettei tässä ole ketään pyörimässä. Viime viikolla rekisteröidyin deittiin, kun jotenkin tuntui siltä, että niin kuuluu tehdä. Peruin tilaukseni tänään, kun muistin taas, ettei olekaan pakko. Jotenkin tuo Ensitreffi-ohjelma on kyllä ihan paras lääke parisuhteen kaipuuseen. Nyt on hyvä näin.

perjantai 14. lokakuuta 2016

"Älkööt sinkut vinkuko" - miksi taloudellisesta epätasa-arvosta puhuminen herättää vihaa?

On ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon tunteita sinkkujen taloudellisista asioista kirjoittaminen herättää. Lähestulkoon kaikki hyökkäävät ja ilkeät kommentit, jotka blogini on kirvoittanut, ovat liittyneet nimenomaan teksteihini yksinelävien taloudellisesta epätasa-arvoisuudesta suhteessa perheellisiin. Olen miettinyt paljon sitä, miksi epätasa-arvon olemassaolo on niin vaikeaa hyväksyä ja miksi siitä puhuminen ärsyttää niin paljon. Vaikuttaisi siltä, että yksinelämisen nähdään olevan niin vahvasti joko oma valinta tai oma vika, että sen aiheuttamasta absoluuttisesta tai suhteellisesta köyhyydesta puhuminen kuulostaa turhalta narinalta. Kommenteista (joista osaa en ole julkaissut, koska ne ovat olleet asiattomia) on tullut sellainen kuva, että yksinelävää pidetään niin epäonnistuneena ihmisenä, että hänen tulisi ymmärtää hävetä yksin ja hiljaa, ja olla vaatimatta itselleen mitään.

Raija Eeva on tutkinut yksinelämistä, ja sitä, miten meistä puhutaan. Tutultahan tuo kuulostaa. Eeva toteaa esimerkiksi, että yksineläviä voi nimitellä miten vain ja he ovat alisteisessa asemassa yhteiskunnassa. Heillä ei ole oikeutta vaatia itselleen hyvää elämää, heille eivät kuulu samat asiat kuin muille, heidän on oltava vaatimattomia. Yksinelävät ovat hiljaista joukkoa, mutta silloin kun he puhuvat, heidän äänensä uhkaa perheellisten valta-asemaa, ja se herättää pelkoa ja raivoa.

En aio olla hiljaa taloudellisesta epätasa-arvosta jatkossakaan. Enkä aio vaieta muutenkaan. Pitäkää te muutkin yksinelävät meteliä itsestänne. Hautaan päätyminen hiljaisena ja nöyränä ei ole mikään erityinen meriitti. Meillä on ääni ja oikeus käyttää sitä.

Vasemmistoliitolla oli taannoin kamppiksessa huomioitu yksinelävät, mutta onkohan mikään muu puolue ilmaissut tahtotilaansa meidän miljoonan yksinelävän suomalaisen tilanteen parantamiseksi?

torstai 13. lokakuuta 2016

Päivän ironia ja hyvä blogilinkki

Minulle ei tapahdu mitään erityistä. Elämä on syksyistä, arkista ja ihan hyvää. Käyn töissä, lenkitän koiraa, kirjoittelen ja tapaan kavereita. Parisuhteettomuus tuntuu suhdeyritelmän jälkeen taas aika hyvältä olotilalta. En juuri nyt kaipaa mitään lisää tähän. Toisaalta välillä myös vaikuttaa siltä, että universumi yrittää vihjailla minulle jotain: Tänään olisin halunnut paistaa aamiaiseksi viimeisen kaapissa olevan kananmunan. Olin kuitenkin vahingossa tökännyt jääkaapin liian kylmälle, ja koska munakenno oli kiinni jääkaapin takaseinässä, muna oli jäässä. Olin siis pakastanut munani. Tarkoittaako tämä jotain?

Sooloelämää-blogissa on onneksi ansiokas juttu yksinelämisestä, koska minä olen näköjään taas vajonnut jokasyksyiseen onnellisen pehmeään aivokoomaani, enkä jaksa ajatella mitään järjellistä.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Hei, olen Viuhti ja olen tahattomasti lapseton

Tänään sanoin ensimmäisen kerran ääneen työpaikalla tarpeeksi turvallisessa porukassa: "Mä olen tahattomasti lapseton". Keskustelun aihe käsitteli sitä, voiko lapseton ihminen tajuta lapsista mitään ylipäänsä, tai varsinkaan toimia ammatissa, jossa ollaan lasten kanssa tekemisissä. (Kirjoitin näistä Asiantuntijahommista jo joskus aiemmin.) Kuten odotinkin, reaktio oli empaattinen, koska tiesin keskusteluseurani olevan kanssani jo lähtökohtaisesti samaa mieltä: Vanhemmuuden kokemusta ei voi korvata millään, mutta lapsista voi tietää paljonkin ja heidän kasvuaan voi tukea työkseen siitä huolimatta, että on itse lapseton.

Heti kun olin tehnyt tunnustukseni, alkoi jotenkin hävettää. Huomasin, että sanomani oletettiin tarkoittavan biologista lapsettomuutta.Teki mieli alkaa selitellä, mutta en alkanut. Vuosien et-lapsettomuusbloggaamisesta huolimatta saan näköjään edelleen itseni kiinni siitä ajatuksesta, ettei tämä nyt ehkä ole kuitenkaan ihan oikea juttu. Että ansaitsinkohan nyt tuotakaan empatiaa sitten?

Ja sitten jotain ihan muuta: Edellisen postaukseni jälkeen kommenteissa mietimme, onko et-lapsettomille olemassa mitään luettavaa. Hipsu muisteli, että psykologi Soili Poijula olisi kirjoittanut jotain piilossa olevasta näkymättömästä surusta, mutta kenellekään ei tullut mieleen ihan suoraan sellaista kirjaa, joka sopisi yksinelävälle tahattomasti lapsettomalle. Kysäisin sitten asiaa yhdeltä tutulta lapsettomuushommia tekevältä psykologi-psykoterapeutilta, eikä hänellekään tullut mieleen mitään tilanteeseen sopivaa luettavaa. Ihan kauhean outoa, jos tästä ole kirjoitettu mitään. Kukaan elämäntilannelapseton ei halua joutua prosessoimaan tilannettaan tällaisten avulla. Kysyn vielä Simpukasta, olisiko heillä jotain kirjasuosituksia, ja jos heilläkään ei ole, kirjoitan sen hemmetin kirjan itse.