tiistai 23. syyskuuta 2014

Skarppaa, Pirjo!

http://areena.yle.fi/tv/1897476

Julkkikset neuvovat sinkkuja. Kiitos julkkikset.

Että ootte vaan ihan että moi mä oon Pirjo.

Pirjo ei saa olla epätoivoinen eikä surullinen, ettei muutu katkeraksi. Ei saa olla haku päällä, paitsi juuri sillä oikealla tavalla. Pirjon ei pidä elää sinkkuaikaa niin kuin se olisi välitila,  pitää tehdä asioita eikä istua sohvalla ja odottaa. Pirjon pitäisi kuitenkin muistaa tehdä nimenomaisesti sellaisia asioita, jotka jättävät aina oven avoimeksi uudelle suhteelle, muuten uhkana on kissanaiseksi - tai mikä vielä pahempaa - lintunaiseksi muuttuminen. Lintunaisen kotiin ei miestä mahdu, lintuja vain. (Kun pienistä asunnoista on jatkuvasti pulaa, pitäisikö kissa- ja lintunaisten muuttaa kimppakämppiin, jolloin ongelma todennäköisesti ratkaisisi itse itsensä?)

Ja Pirjo hei, kaikista tärkeintä on, että ei saa katkeroitua, katkeruuteen kuolee!

Skarppaa, Pirjo!

Vakavasti puhuen ohjelmassa oli muutamia ihan mielenkiintoisiakin juttuja. Esimerkiksi se, että 41% suomalaisista asuu yksin, ja yhden hengen taloudet ovat yleisin asumismuoto. Sekin oli mielenkiintoista, että sinkkuuden hyvistä puolista ei kai voi puhua mitenkään olematta ärsyttävä. Pitäisikö nyt sitten oikeasti olla iloinen siitä, että kukaan ei käytä shampootani? Tai mahdollisuudesta sekoilla ja mokailla? En minä halua sekoilla enkä mokailla. Onko pakko? Voileipien syöminen viitenä päivänä putkeen kuulostaa jo ihan liialliselta sekoilulta. Enkä halua sotkea! Miksi haluaisin sotkea? Ja miksi muka sinkkuna saa bylsiä jotenkin erityisen paljon, Ismo Leikola? Huhupuhetta tuollainen.

Ja vielä yksi ajatus: Voisinpa olla sarjarakastuja, kuten Sanna Stellan! Voiko sellaiseksi oppia? Olen kaikesta huolimatta nimittäin samaa mieltä siitä, että maailma on täynnä ihania tyyppejä.

torstai 18. syyskuuta 2014

Nettideittailu - ei koskaan enää

Suljin profiilini. Aivan liian lyhyen ajan sisään aivan liian monta kyynelehtivää traumatisoitunutta miespoloa. En jaksa enää lukea ainoatakaan viestiä, jossa itketään sitä, ettei olla lähemmäs neljänkympin ikää koskaan aidosti uskallettu lähestyä ketään naista. Naisethan ovat pelottavia, julmia ja ilkeitä. Kerrankin yläasteen discossa joku pilkkasi ja sanoi rumasti. Arpihan siitä sieluun jäi, ja ikuinen kyyneleen polttama vana silmäkulmaan. Ja että minäkin sitten etsin miestä, joka ei olisi kovin ujo. Että olenko yhtään miettinyt sitä, miltä se tuntuu niistä miehistä, jotka ovat ujoja lukea sitten minun deittiprofiiliani? Että kannanko sitten vastuuni siitä, että yksin mennään kehdosta hautaan, kun minä en henkilökohtaisesti ymmärrä antaa lempeä puhumattomalle kumararyhtiselle pelokkaalle pienelle miehelle, jolla on kuitenkin syntymäoikeus saada itselleen hyvä ja kaunis nainen? Että kannanko vastuuni epäujon miehen etsimisestäni aiheutuvista mahdollisista masennuksista ja köydenjatkeeksipäätymisistä? Että olenko nyt ihan loppuun asti miettinyt sitä, onko moraalisesti oikein toivoa tapaavansa mies, joka ei ole ujo?

Ei, en mieti tätä, en ota tästä vastuuta, eikä tämä kiinnosta minua lainkaan. En aio ryhtyä nettiterapeutiksi ja sielunkorjaajaksi miehille, jotka pelkäävät naisia. Minun kromosomipohjainen velvollisuuteni ei ole rakastaa jokaista miestä. Olen kyllästynyt toimimaan sukupuoleni edustajana pelissä, johon en ole koskaan ilmottautunut mukaan. Tässä pelissä nainen on julma, paha ja ilkeä peto ja mies on sen pedon verinen uhri.

Pitäkää tunkkinne.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kuvaongelmia


Olen käyttänyt nyt puolitoista tuntia elämästäni yrittäen valita ilmaisista kuvapankeista itselleni taustakuvaa blogiin. Siis tuohon ylhäälle, otsikon taakse. Omista kuvista ei tähän hätään löytynyt kelvollista otosta. Millainen kuva sopisi kolmekymppisen sinkkunaisen blogiin?

Kävin ensin läpi kuvapankkien ihmiskuvia, mutta alkoi tuntua oudolta pistää omaan blogiinsa jonkun mallin kuva. Siinä olisi tietysti ollut se etu, että olisin voinut valita jonkun todella hyvännäköisen misukan. Sitten oltaisiin voitu porukalla ihmetellä, että on kyllä tosi ihme juttu kun mulla ei ole miestä. (En edes vaivaudu lisäämään kuvaa mallista, kuvittele tähän valitsemasi mallin pärstä. Tai vapaavalintainen muu osa.)



Ehkäpä joku eläin sitten? Mistäs vanhatpiiat nyt yleensä tykkäisivät? No kissoista tietenkin! Jospa laittaisi kuvan, jossa on iso lauma kissoja? Söpöjä kissoja! Paljon kissoja! Ihania pörröisiä kissoja! Mieluiten ahmimassa viikkoja sitten yksinäisyyteen kuolleen omistajattarensa maallisia jäännöksiä.

Soon...

Tai jospa kuitenkin joku luontoaihe, sehän on aina turvallinen. Vaikka kukkasia. Vaan tiesittekö muuten, että kukkasia on kolmea kategoriaa: 1. surulliset, 2. ylisöpöt ja 3. härskit. Katsokaa vaikka.

1. Syömmein on kuin tämä jäinen tötterö, töröttää yksin mättähällä hallaöin.

2. Hei mies, nimeni on Jadelmiina C:llä. Harrastan nukkekotien rakentamista ja keppihevostelua Keräilen myös hajukumeja.


3. Tämä ei ole tällainen blogi

Kukkaset ja eläimet on ehkä pakko unohtaa. Joku maisema?

Noni. Siinä on tommosia puita. Ja peltokin on. Taitaa olla kyntämätön pelto.

Talvi sielussain ma miestä ootan vain.
Että semmoista tänään. Hyviä ideoita otetaan vastaan.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Rakkain terveisin Jäätelöauto

Lukiko joku muukin heinäkuun lopussa jutun Erkki Lampénista? Taisin ahmia innokkaasti hänen kolumnejaan Kodin Kuvalehdestä jo joskus silloin kun asuin vielä ainakin enimmäkseen vanhempieni nurkissa. Lampén kertoo ihailtavan rehellisesti siitä, että miehillekään ei kai välttämättä sittenkään käy niin, että aikaa on loputtomasti.


En voi olla tämän jutun suhteen analyyttinen, koska tunteilen edelleen nyt kun luen sitä noin kahdeksatta kertaa. En niiskuta siksi, että säälisin Lampénia vaan siksi, että luulen pystyväni samaistumaan siihen mitä hän kertoo. (Onko tämä luulo korni, jos on kaksikymmentä vuotta kirjoittajaa nuorempi? Onko se vähemmän korni, koska olen nainen? ) Surettaa tämä kummallisen ydinperhekeskeinen yhteiskunta, jossa yksinelävä on usein todellakin sanan perimmäisessä merkityksessä yksin. Arvailen, että sitä enemmän yksin, mitä vanhemmaksi tulee. Olen ihan hirveän iloinen, että joku puhuu tällaisesta aiheesta ja niistä kipeistä tunteista, joita yksin eläminen monissa herättää. Niiden ei pitäisi olla tabu.

Olen kuullut, että jossain päin Suomea kysytään uudelta tulijalta "Mistä olet poissa?" Matkalla voi kai olla vain, jos on jostain tai joltakulta poissa. Jos kotona ei odota kukaan, onko sitä oikein koskaan missään? Alkukesästä kerroin lähteväni lomalle sen ystävän kanssa, jolla ei vielä ole lapsia. Ystävä lähetteli tietysti päivittäin viestejä miehelleen. Niin minäkin tekisin. Matkan viidentenä päivänä minäkin sain tekstiviestin. Ilahduin kännykän piippauksesta: Joku muisti! Jäätelöautohan se siellä. Olisi edes ollut Ben tai Jerry.

Jos tämä vähiten odottaminen ei lyö leiville, sen jälkeen toiseksi parasta olisi uskaltautua matkailemaan ja vaikka sitten telttailemaan ihan omassa hyvässä seurassaan sohvalla bloggaamisen sijaan. Jos olisin niin rohkea kuin haluaisin olla, lähtisin viikoksi teltan ja koiran kanssa metsään olemaan ihan hiljaa. Erkki uskaltaa.

Huomenna soitan operaattorille ja vaihdan siihen kalliimpaan liittymään, joka ei lähettele Jäätelöauton mainoksia kännykkään.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Miksi kaikki haluavat sen koulutetun miehen?

Saijan kommentista postaukseen Ylijäämänaisen pohdintoja (17.8.2014) tulikin mieleen, että miksi hitossa sen miehen on pakko olla akateeminen. Alitajuisia kriteerejä minulla on varmaan paljonkin, mutta se että mies olisi vähintään yhtä koulutettu kuin minä, on yksi niistä harvoista, jotka osaan lausua ihan suoraan ääneen. Olen siis juuri sellainen tutkimusten keskivertosinkkunainen. Kävin vähän yliopistoa, ja nyt ei kelpaa enää kiva putkiasentaja kumppaniksi. Oma vika.

No niin. Ensinnäkin meille kaikillehan kelpaa se ihana puuseppä Aidan, joka osaa keskustella kaikesta, näyttää tunteensa ja olla komea ilman paitaa. Aidan lukee kirjoja ja osaa korjata ja rakentaa asioita. Aidan on kiltti, hyväsydäminen, uskomaton rakastaja, pitää koirista ja on kiva sinun ystävillesi. Mutta missä helkkarissa se Aidan on? Ne duunarimiehet joiden kanssa minä olen seurustellut tai käynyt treffeillä saattoivat olla hyviä rakentelemaan asioita, mutta eivät koskaan lukeneet kirjoja tai halunneet keskustella politiikasta. Ne miehet kuuntelivat suomipoppia ja pelkäsivät kaikkea muuta musiikkia. Erilainen ruokakin jännitti, jauhelihastahan saa kaikkea hyvää helposti. Lomalle mennään Turkkiin ja kahville ABC:lle. Ei siinä auta, vaikka olisi kuinka kiltti ja ihana ja mukava ja komea, jos meillä ei koskaan ole mitään puhuttavaa ja jos miehen maailmassa tuttu ja turvallinen voittaa aina uuden ja jännittävän. Minua ei kiinnosta jauheliha eikä Alanya, ainakaan päivästä ja vuodesta toiseen. Haluan ihmetellä asioita samanlaisesta perspektiivistä ja väitän, että koulutus joko muokkaa ihmisiä merkittävästi tai sitten ne ihmiset joita akateeminen pöhinä kiinnostaa, ovat alun perinkin tietyn tyyppistä väkeä. Väitän myös, että asuinpaikalla ja kasvuympäristöllä on paljon merkitystä siihen, millä tasolla maailma kiinnostaa.

Kai tähän sitten vielä kuuluu lisätä tämä vakiojuttu: "Tunnen monia duunareita ja itse asiassa monet parhaista ystävistänikin ovat sellaisia." Tänään en jaksa siivota provokatiivisuutta tekstistä pois, ja tapani mukaan esittää vastaväitteitä omille väitteilleni. Katsotaanpa mitä tapahtuu.

Hashtag Laasanen hashtag saankonytekanvihapostini

maanantai 1. syyskuuta 2014

Elämäntilannelapsettomuudesta Väestöliiton sivuilla

Jotain on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. Olen rentoutunut sellaisella tavalla, jota on vaikea selittää. Käänteentekevää taisi olla se, kun vihdoinkin omasta kivustani huolimatta sain pakotettua itseni katsomaan parhaan kaverin vauvaa. Silloin päästin irti jostakin. Minun elämäni on nyt tässä. Olen edelleen vähän surullinen, mutta rauhallisempi kuin keväällä. Toisenlaisiakin vaiheita on varmaan vielä tulossa, mutta olkoon nyt näin.

Tämän rauhan kääntöpuoli on se, että huomaan luopuneeni toivosta täysin. En usko, että löydän miehen ennen kuin on myöhäistä. En jaksa enää haaveilla. Ehkä sekin on tässä vaiheessa tärkeää. Että luopuu hetkeksi kaikesta ja koittaa elää elämää sellaisena kuin se on nyt. Ehkä toivo saada oma perhe palaa vielä, ehkä ei,  mutta onneksi elämässä voi olla paljon muutakin toivoa.

Kuin tilauksesta Väestöliiton Sanna Korpela kirjoitti elämäntilannelapsettomuudesta blogissaan juuri nyt. Lukekaa tämä. Mielelläni vaihdan taas ajatuksia aiheesta.