Hedelmöityshoidot eivät ole tae lapsesta

Olen pyöritellyt tätä aihetta päässäni pitkään, ja miettinyt, voiko tästä edes kirjoittaa. Aihe on ärsyttävä, ja nyt tästä tekstistäkin tulee sellainen. Tämä teema kirvoittaa omassakin päässäni valtavan ristiriitaisia ajatuksia. Tästä tekstistä ei ole mitään hyötyä kenellekään sellaiselle, joka on jo tuskallisen tietoinen iän vaikutuksesta hedelmällisyyteensä. Sellaisen ihmisen oloa tämä vain pahentaa, ja silloin suosittelen jättämään koko jutun lukematta. Et tarvitse tätä postausta mihinkään.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen joutunut muuttamaan kantaani asiassa, josta olin ennen aivan varma. Uusi ymmärrykseni kuuluu nyt näin: Kaikki eivät todellakaan ymmärrä, ettei lapsia voi saada tuosta vain ja minkä ikäisenä tahansa. Ennen luulin toisin. 

Koen ison osan syntyvyyden laskua käsittelevästä julkisesta keskustelusta melko vastenmielisenä. En pidä siitä tavasta, jolla lapsettomista ihmisistä puhutaan. Vaikka joka viides suomalainen kokee omakohtaisesti tahatonta lapsettomuutta, silti julkisessa keskustelussa esitetään lasten saamisen olevan aina omassa vallassa. Lapsettomista puhutaan väärien valintojen tekijöinä, usein itsekkäinä, pinnallisina ja kypsymättöminä. En pidä siitä, että lapsettomat ihmiset usein myös esitetään typeryksinä, jotka eivät ymmärrä hedelmällisyyden ja iän yhteyttä, vaan luulevat voivansa saada lapsia koska tahansa niin halutessaan.

Minähän todellakin olin tuskallisen tietoinen iän vaikutuksesta lapsensaantimahdollisuuksiini, ja niin ovat olleet kaikki muutkin tuntemani naiset. Miehistä en ole aivan varma. Joka tapauksessa tietämättömäksi syyttäminen satuttaa syvästi sellaista ihmistä, joka suree lapsettomuuttaan. Kyllähän sen jokainen nyt tajuaa, että kolmenkympin jälkeen alkaa olla jo hankalampaa, ja neljänkympin ylittänyt on äidiksi täysin geriatrinen, luulin.

Vaan eipä todellakaan tajuakaan. Osalla ihmisistä on kuin onkin vielä neljänkympin lähestyessäkin sellainen ajatus, että lapsitoivetta voi rauhassa miettiä, koska mediassa kerrotaan jatkuvasti iäkkäinä lapsen saaneista julkkiksista. Kukaan ei koskaan kerro sitä, ettei lapsi ole saanut alkuaan julkkiksen omilla soluilla, eikä välttämättä edes kasvanut hänen kohdussaan. Kukaan ei myöskään kerro, ettei Suomessa adoptoida tuosta vain, ja sijaissynnytykset ovat laittomia. Kukaan ei kerro, etteivät hedelmöityshoidot ole tae lapsesta, eivätkä kaikki voi saada lapsia millään tavalla.

Ihmiset kertovat mielellään ihmetarinoita, ja jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka sai lapsen ihan varmasti ihan luomuna 47-vuotiaana. Kokeilkaapa huviksenne sanoa ääneen jossain sattumanvaraisessa seurueessa: "Haluaisin (lisää) lapsia, mutta ikä alkaa tulla vastaan". Vannon, että viiden sekunnin kuluessa joku läsnäolijoista kertoo, että kyllä se on mahdollista, koska naapurin serkkukin sai 59-vuotiaana kolmoset. On ikävää, että kulttuurissamme toistetaan tätä valheellista ihmetarinaa samaan aikaan, kun ihmisiä kuitenkin myös syyllistetään siitä, että lykkäävät lastentekoa.

"Naiset nukkuvat hedelmällisyytensä ohi", tai englanniksi "sleepwalking into infertility", ovat ilmaisuja, jotka ennen nostattivat niskakarvani inhosta pystyyn. Koen ne edelleen syyllistävinä, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt, että hedelmällisyyteensä huolettomasti suhtautuvia ihmisiä todella on aika paljon. Monilla on valheellinen tunne siitä, ettei lapsen yrittämiseen liittyviä asioita ole vielä pakko miettiä, vaikka todellisuudessa biologisesti sille olisi viimeiset hetket, tai on jo myöhäistä. Monet myös ajattelevat, että jos ongelmia lisääntymisessä tulee, ne voidaan ratkaista lääketieteen avulla, eikä siksi ole kiire.

Jos lasta toivoo, ikäviä tilastoja ei kannata tietenkään tuijotella liikaa, mutta on oltava realistinen. Ikä heikentää hedelmällisyyttä hurjasti, eikä sen vaikutuksia voi peruuttaa. Se, että naisella on vielä kuukautiset, ei tarkoita, että hän on hedelmällinen. Sukusoluja ei välttämättä ole, tai niiden laatu voi olla jo niin heikko, ettei niistä synny lasta. Tämä tapahtuu meille kaikille, eikä kukaan voi siltä välttyä. Hyvät elämäntavat ja nuori olo ja olemus eivät tee sukusoluista yhtään sen nuorempia, kuin ne ovat, eikä lääketiede voi tehdä lasta tyhjästä. Hoidoilla on ikärajat, ja sille on syynsä. Ei ole eettistä rahastaa hoidoilla potilasta silloin, kun toivoa ei enää ole.

Tämä kaikki on tietenkin ihan kauheaa ja epäreilua, mutta ihmetarinan helliminen ei auta ketään. On inhottavaa, että naisen on tiedettävä johonkin ikään mennessä haluaako lapsia vai ei. Sen iän on hyvä olla lähempänä kolmea- kuin neljääkymmentä. Minäkin olisin mielelläni miettinyt vielä vaikka kymmenen vuotta lisää, mutta päätös oli pakko tehdä. Toivoisin kuitenkin, ettei kukaan herää lapsitoiveeseen ensimmäistä kertaa nelikymppisenä, ja joudu kokemaan yllätysshokkina sitä kauheaa surua ja tuskaa, kun tehtävissä on ehkä enää niin kovin vähän.

Kun lasta toivova astuu hedelmöityshoitojen maailmaan, mikään ei ole enää entisensä. Elämä täyttyy laskelmoinnista, lääkityksistä, toivomisesta ja usein myös pettymisestä. Kevyt "katsotaan, onnistuuko" -asenne vaihtuu nopeasti alakuloksi ja epätoivoksi hoitojen kestäessä ja maksaessa, ja elämä kapeutuu pyörimään surun ja ahdistuksen ympärille. Hoidot ovat mielelle ja keholle äärimmäisen rankkoja, eikä sellaista lääketieteellistä temppua ole, joka voi saada naisen huvenneet munasoluvarastot täyttymään, laadullisesti huonot solut taas hyvälaatuisiksi tai lahja-alkiojonot katoamaan. Toivoa pitäisi pitää yllä, että jaksaa, mutta jos hoidot kestävät ja pettymyksiä tulee paljon, se on hyvin vaikeaa.

Toivoisin, että mahdollisimman moni välttyisi sellaiselta tilanteelta, jossa hedelmöityshoitolääkäri on ensimmäinen, jolta joutuu kuulemaan lisääntymisen ajan menneen jo. Toivoisin myös, että ihmiset ymmärtäisivät laajemmin sen, ettei lasten saaminen todellakaan ole aina oma valinta. Ihmetarinoita on kuultu tarpeeksi, ja ne satuttavat tahattomasti lapsettomia pahasti.

Mikä on perhe?

On aika hemmetin pysäyttävää huomata, että yleensä aina kun puhutaan perheistä, puhutaan kahden vanhemman ja vähintään yhden lapsen muodostamasta yksiköstä. Nykyään ehkä onneksi jo paremmin tajutaan, ettei vanhempien ole pakko olla keskenään eri sukupuolta, mutta käsittämättömän usein unohtuu vielä sellainenkin ihan päivänselvä tosiasia, että melkein neljäsosa suomalaisista perheistä on yksinhuoltajien perheitä. Siis neljäsosa! Ja silti tämä on aina niin tätä:

Että mitenkäs teillä tehdään, arvon yh-kollegat? Minä voin ilokseni todeta, että meillä ei tarvitse kotona riidellä ollenkaan vapaa-ajasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan!

Jokatorstainen harrastus kuulostaisi todella mahtavalta! Tai se, että pääsisi viemään roskapussin! Ja tätä en sano valittaen, sillä olen oikeasti onnellinen pienessä perheyksikössäni.

Vanhempia ollaan monenlaisissa perheissä, ja sitten on myös perheitä, joissa ei olla vanhempia, ja perheitä ne ovat nekin. Monilla ei myöskään ole perhettä, ja he ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, ja heillekin tulee antaa ääni ja heidän asioistaan pitää olla kiinnostunut. Ja jotenkin se luettavissa oleva tarina on aina vain tuota samaa.

Neuvolassa ihana hoitaja kyseli juuri mielipidettäni parisuhdeoletuksen tekevistä kyseylomakkeista, ja ehdotin, että parisuhdeosioiden otsikkoon voisi lisätä vain ohjeistuksen: "Vastaa tähän, jos elät parisuhteessa". Silloin ei oletettaisi. Se riittäisi minulle hyvin.

Jatulintarha

"Joitain vuosia myöhemmin löysin Väestöliiton lanseeraaman termin tilaani: elämäntilannelapseton. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka haluaisi lapsia, mutta ei voi niitä hankia vaikkapa elämänkumppanin puutteessa tai koska rahoitus hedelmöityshoitoihin puuttuu. Minulta uupuivat nämä molemmat. Tuntui ihmeellisen hyvältä löytää taudilleni nimi. Se tarkoitti sitä, etten ollut ainoa, jonka päiviin kasvoi tyhjyyden haamu kumppaniksi, jonka sisällä oli musta, kipeä kivi.

    Vuosien myötä lapsettomuudesta kasvoi kupera peili. Se taivutti elämäni itsensä ympärille, heijasti onttoja kuvia, sulki ovia ympärilläni määrätietoisesti. Järkeä ja tunnettakin vastaan se aina väitti: Minä en ole tarpeeksi hyvä äidiksi. Minä en kelpaa.

    Lapsettomuudesta tarkasteltuna maailma ympärilläni vähitellen muuttui pysyvästi. Aloin välttelemään vauvoista täysiä kahviloita, jättämään väliin häitä ja ristiäisiä. Pysyttelemään kaukana lasilaatikon onnesta, jatkamaan uhmankin uhalla itsenäisen naisen reissuelämääni.

    Mutta laatikko ei ottanut kadotakseen. Aina palatessani kotiin se oli vain kasvanut. Nielaissut sisäänsä yhä suuremman piirin ystäviäni, käynyt vain kirkkaammaksi, läpäisemättömäksi. Sen pinnalta näin nyt heijastuksen itsestäni, minusta, jolta puuttuu miehen ja lapsen rakkaus. Ja luisen huomisen, loppuelämän surun. Ihmiset ympärilläni jakautuivat kahteen. Niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Lisäsin pian uuden määritteen listaani: arvoton."

Sinun lapsesi eivät ole sinun?

Uusi äitituttava kysyi eilen, onko monilla ystävistäni lapsia. Vastasin: "Joo, mä olen porukasta ainoa, jolla ei ole." En edes tajunnut sanoneeni mitään outoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen äitituttava huomautti, että tuo tuossa vaunussa on sinun.

Olen nauranut tälle nyt koko eilisen illan ja tämän aamun. Olen kyllä tietoinen, että lapseni on minun, mutta kuinka lujassa istuukaan lapsettoman identiteetti!

Sen pituinen se

Seuraan paljon parisuhteetonta elämää ja itsellistä äitiyttä käsittelevää somea. Olen huomannut, että monet parisuhteetta elävät ja/tai itselliset naiset pohtivat jossain kohtaa omaa prosessiaan Disney-elokuvien vaikutusta elämäänsä. Moni on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka meidät on aivan pikkutytöistä aivopesty ajattelemaan, että onnellisen tarinan loppu on aina sellainen, jossa prinsessa pääsee naimisiin prinssin kanssa, ja sitten he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se. Mitä tahansa esteitä ja vaikeuksia päähenkilö siis tiellään kohtaakaan, ne ratkeavat lopulta aina sillä, että hän ryhtyy parisuhteeseen.

Ihmisen aivot nauttivat kaavoista ja toistosta, ja romanttiset komediat, chick flickit, chick litit, ja toki muutkin kulttuurituotteet tyydyttävät tarpeen nähdä sama turvallinen tarina uudestaan ja uudestaan. Ja niin me sitten kasvamme siihen, että onni on parisuhde. Ja sitten jos se tarina ei tapahdukaan meille, me ja ympäristömme kriisiydymme valtavasti. Ei ole mitään mallia siitä, kuinka hienoa ja mahtavaa elämä voisi olla myös sen satujen perhe- ja parisuhdekuvion ulkopuolella. Kukaan ei oikein tiedä, miten sitten ollaan onnellisia, jos pariutumista ei tapahdukaan.

Kolmen kuukauden vanhemmuuden jälkeen olen tietenkin vielä täynnä hyviä ja yleviä kasvatusperiaatteita, ja tämä on yksi niistä: Aion oman tyttäreni kanssa kiinnittää erityistä huomiota siihen, että tarjoan parisuhdenormatiivisuuden lisäksi myös muunlaisia näkemyksiä onnellisesta elämästä. Jos se Disneyn prinsessa onkin tosi onnellinen saatuaan sormuksen sormeensa, voidaan miettiä sitten vaikka yhdessä, että jollekin toiselle prinsessalle joku muu asia olisi voinut olla onni. Ehkäpä hän olisikin halunnut mielummin vaikka tiedenaiseksi tai matkustaa maailman ympäri tai kasvattaa lampaita, eikä ollut ollenkaan kiinnostunut naimisiinmenosta. Koitan toki itsekin olla esimerkkinä siitä, että elämä voi olla hienoa myös ilman parisuhdetta, sillä rehellisesti sanottuna en usko enää koskaan sellaiseen päätyväni.