Miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia?

Veikkaanpa, että useimmat yksinhuoltajat ovat ainakin joskus kuulleet seuraavan kaltaisen kommentin jossain muodossa kahden vanhemman perheessä elävältä ihmiseltä:

Mäkin olen käytännössä yksinhuoltaja, koska puoliso on joka kuukausi viisi päivää työmatkalla.

Kuulemma ärsyttää aivan hemmetisti. Kahden vanhemman perheessä elävä ihminen ei nimittäin ole yksinhuoltaja: puoliso on kuitenkin olemassa, ja tulee joskus kotiin. Yksinhuoltaja voi odotella ja odotella, mutta ei sieltä ovesta kukaan tupsahda, on pärjättävä pääasiassa aina yksin. Näissä keskusteluissa kyse on kai lopultakin vain siitä perusinhimillisestä tosiasiasta, että me kaikki tarvitsemme joskus tilaisuuden päästää höyryjä. Tässä menee pieleen kuitenkin se, että puhuja pyrkii ventiloimaan oloaan varastamalla toisen identiteetin. Hän käyttää itsestään sanaa, joka ei määritelmällisesti kuvaa häntä, ja esittää näin tietävänsä kokemuksellisesti, millaista toisen elämä on. Se saa kuulijan tuntemaan olonsa loukatuksi, mitätöidyksi ja vähätellyksi.

Olen viime aikoina ollut sattuneesta syystä kiinnostunut pohtimaan yksinhuoltajuutta, ja olen tutkaillut mahdollisuuksia verkostoitua muiden yksinhuoltajien kanssa, jos saan itse lapsen. Yksinhuoltajuus on asia, jonka en rehellisesti koskaan uskonut osuvan omalle kohdalleni, mutta jota nyt kuitenkin toivon enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä haluan lapsen, ja minulle mahdollinen tapa saada hänet olisi itsellinen vanhemmuus. Itsellinen vanhempi on vanhempi, joka tekee aktiivisen päätöksen yrittää lasta yksin lahjoitetulla solulla tai alkiolla. Yleisin syy tähän on se, ettei kumppania toiveista huolimatta ole, mutta on myös ihmisiä, joille itsellinen vanhemmuus on ensisijainen vaihtoehto. Jos aihe on uusi, suosittelen klikkaamaan yllä olevaa linkkiä ja tutustumaan edes pintapuolisesti niihin moninaisiin asioihin, joita itsellisyyteen liittyy. Kyseessä on iso ja hyvin monimutkainen asia, ei kepeä reissu klinikalle lasta shoppaamaan, kuten asiaa tuntemattomat joskus erehtyvät luulemaan.

Yksinhuoltajuutta tutkaillessani olen huomannut, että jostain syystä sanasta itsellinen tykätään nykyään kovasti. Siinä varmaankin koetaan olevan jotenkin positiivisempi klangi, kuin yksinhuoltajassa, johon liitetään usein törkeästi leimaavia ja ilkeitä lisämääreitä. Yksinhuoltajaksi määritellyksi tuleminen vaikuttaa monesta tuntuvan aika typistävältä ja ikävällä tavalla lokeroivalta. Yksilölliset taustat ja tarinat yhden vanhemman perheiden takana puuroutuvat ankeaksi negatiiviseksi mössöksi, kun otsaan lätkäistään yh-mamman leima. (Yh-isiin luonnollisesti suhtaudutaan selkeästi positiivisemmin.) Monet yksinhuoltajat näyttävätkin kutsuvan itseään siksi nykyään mielellään itsellisiksi vanhemmiksi. Ihan ymmärrettävää, että on tarve hakea positiivisempia määrittelyjä ilkeiden ja leimaavien sijaan.

Ikävä kyllä nyt on kuitenkin niin, että me oikeasti itselliset vanhemmat ja itselliseksi vanhemmaksi yrittäjät emme ole tästä välttämättä kovin innoissamme, sillä me todella tarvitsemme itse oman sanamme. Sen sanan olemassaolo ja löytyminen on ollut minulle ja monelle kohtalotoverille aivan suunnaton helpotus. Sen sanan kautta on tullut näkyväksi parisuhteetta elävän ihmisen lapsettomuussuru ja sen oikeus. Sen sanan kautta me löydämme tietoa, tukea ja toisemme netistä. Sen sanan olemassaolo on oikeastaan tavallaan pelastanut minut, sillä 2014 kun aloin kirjoittaa tätä blogia, sille mitä koin, ei vielä ollut sanoja. Koin silloin olevani sellaisella tavalla yksin, että se oli hajottaa minut pirstaleiksi.

Itsellinen vanhemmuus on siis oikeasti ihan oma asiansa. Ihminen joko on itsellinen vanhempi, tai sitten ei ole. Itsellinen vanhempi on tehnyt aktiivisen päätöksen lapsen hankkimisesta yksin. Raskaus ei ole vahinko, eikä yksinhuoltajuus johdu erosta. Lapsi on hankittu lahjasolulla tai -alkiolla, mikä tuo aivan omat käänteensä asioihin. Näitä käänteitä ei pidä kenenkään ulkopuolisen vähätellä, jos ei ole joutunut itse käymään samaa prosessia läpi. Sukusolu ei voi muuttua lahjasoluksi hedelmöittymisen jälkeen, vaan se on sitä ainoastaan silloin, kun asiasta on selkeästi etukäteen niin sovittu. Prosessiin kuuluu lähes poikkeuksetta hedelmöityshoitoja, jotka voivat jo sinällään olla äärimmäisen rankka ja koko elämän mullistava kokemus. Itsellinen on siis termi, joka ihan oikeasti tarkoittaa jotain tiettyä asiaa, eikä ole jokaisen puhujan vapaasti itselleen omittavissa.

Tässä esimerkkejä kommenteista, jotka ovat toisten identiteetin varastamista, ja tuntuvat aivan yhtä riemukkailta kuin yksinhuoltajasta mahtaa tuntua se, että kahden aikuisen perheen vanhempi julistautuu "käytännössä yksinhuoltajaksi":

Mäkin olen puoliksi itsellinen, tosin tää lapsi syntyi luomuna ja raskaus oli vahinko, mutta mä kuitenkin koen olevani enemmän itsellinen. 

En tajua, miksi pitää lokeroida, kyllä jokainen voi olla itsellinen, jos sellaiseksi itsensä tuntee.

Ei. Ei voi. Jokainen voi toki nimittää itse itseään ihan miksi haluaa. Minäkin voin ihan laillisesti alkaa kutsua itseäni tummaihoiseksi tai sanoa sitä keltaista pitkää hedelmää appelsiiniksi, mutta olen kyllä silti valkoinen, ja se hedelmä on edelleen banaani. On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi kutsua itseään väkisin sellaisella termillä, jonka määritelmä on selvä, ja jonka kriteerejä ei itse täytä, mutta kai se sitten johtuu niistä negatiivisista viboista, joita yksinhuoltajuuteen määritelmänä liitetään. 

Ehdottaisin silti vakavasti sen asian pohtimista, onko tarpeellista omia itselleen väärä identiteetti silloin, jos se selkeästi tuntuu muista ikävältä. Jos oma identiteetti ei tunnu itselle sopivalta, vieraan identiteetin varastaminen ei ole hyvä ratkaisu ongelmaan. Ehkäpä sen sijaan olisi hyödyllisempää pohtia, millä muulla tavalla olisi mahdollista tulla ulos omasta lokerostaan, jos siellä ei ole hyvä olla. Meistä jokainen saa toki lopulta määritellä itsensä, mutta meistä jokainen voi myös valita tehdä sen sellaisella tavalla, joka ei loukkaa toisia.

Pohdin vielä omaa toivottavasti tulevaisuudessa tapahtuvaa vanhemmoitumistani ja sen erityisiä piirteitä.

Jos tulen lahjasolulla yksin vanhemmaksi: 

• Olen luopunut aktiivisesti työstämällä ydinperheen unelmasta jo ennen hoitoihin lähtemistä. Olen tarvinnut ja saanut tähän ammattiapua. Olen surrut valtavasti ja kokenut suuria epäonnistumisen tunteita, koska perheytyminen perinteisellä tavalla ei onnistunut. Tämä prosessi kesti vuosia ja oli hyvin kipeä.
• Olen kokenut paljon epäonnistumisen tunteita ja myös ympäristön leimaamista sinkkuudestani.
• Olen rakentanut identiteettini uudestaan. Olen kivuliaasti hyväksynyt sen, että minusta ei tule vanhempaa rakastamani ihmisen kanssa koskaan. Minusta tulee vanhempi joko yksin tai ei ollenkaan.
• Olen hankkinut vuosien aikana valtavan määrän tietoa lapsen terveestä kehityksestä lahjasoluperheessä ja ahminut tietysti erityisesti kaiken tiedon lapsen hyvinvoinnista yhden vanhemman lahjasoluperheessä.
• Olen valmentautunut kaikin mahdollisin tavoin siihen, miten lapsen kanssa puhutaan hänen lahjasolutaustastaan. Siihen on olemassa omat sääntönsä, ja puhumisen tavalla on suuri merkitys lapsen hyvinvoinnille koko elämän mittaisesti. Tällä lapsella ei ole isää millään tasolla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minä en ole koskaan tavannut sitä ihmistä, jonka geenejä hän kantaa. Sen asian käsittely on aivan oma erityinen asiansa, johon itsellisen vanhemman on valmistauduttava hyvin.
• Olen pohtinut tarkasti raha-asioita, asumisjärjestelyjä, tukiverkostoja, omaa jaksamista, mahdollisia tukitahoja, työelämän ja vanhemmuuden yhteensovittamista, erilaisia poikkeustilanteita ja niistä selviämistä ennen päätöstä yrittää saada lapsi.
• Olen pohtinut paljon sitä, mikä tulee olemaan ympäristön suhtautuminen minun toivottuun perhemuotooni ja joutuisiko lapsi kuulemaan ikäviä kommentteja taustastaan tai äidistään.
• Olen pohtinut vuosia sitä, mikä on oikein. Onko minulla oikeus haluta lapsi, vaikka minulla ei ole kumppania?
• Olen käynyt vaikeita keskusteluja lähipiirini kanssa aiheesta, ja joutunut selittämään ja korjaamaan väärinkäsityksiä uudestaan ja uudestaan.
• Olen käynyt keskustelemassa vanhemmaksi tulemisestani psykologin kanssa pakollisessa lahjasoluneuvonnassa.
• Olen lukenut lehtien palstoilta, että olen itsekäs ja kauhea ihminen. Olen tullut uskovaisten ja muiden konservatiivien tuomitsemaksi.
• Olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuutta yrittää saada lasta muuten kuin epämiellyttävien ja osin kivuliaidenkin lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Minun mahdollisen lapseni alkuun saattamiseen ei tule liittymään mitään erityisen mukavaa tai kaunista, ainoastaan ikäviä kliinisiä toimenpiteitä, kipua ja yksityisen puolen hoitojen osalta myös todella isoa rahanmenoa.
• Olen kestänyt hedelmöityshoidot yksin. Olen taistellut yksin itseni läpi julkisen puolen epäinhimillisen hedelmöityshoitosuon.
• Olen pelännyt valtavasti, etten voi tai ehdi enää tulla raskaaksi. Olen saanut öisin paniikkikohtauksia tätä pelätessäni. Olen itkenyt pitkiä öitä hoitojen viivästyessä.
• Olen ehtinyt kokea valtavaa surua ja ulkopuolisuutta lapsettomuuden takia. Olen ollut suruni kanssa näkymätön, sillä sinkun lapsettomuussurua ymmärretään edelleen erittäin huonosti.
• Olen työstänyt asian mielessäni siihen pisteeseen saakka, että yksinhuoltajaksi ryhtyminen olisi minulle iloinen asia, ja olisin ylpeä yhärimamma. Tähän pisteeseen pääsemisessä kesti kahdeksan vuotta. Itselliset äidit joutuvat tyypillisesti harkitsemaan vanhemmaksi tuloaan aivan erilaisella tasolla, kuin perinteisellä tavalla lapsen saavat. Heidän matkansa vanhemmuuteen on siis aivan omanlaisensa.

Esimerkkejä asioista, joista en tiedä henkilökohtaisesti yhtään mitään:

• Miltä tuntuu erota lapsen toisesta vanhemmasta, kun toiveena on ollut perhe-elämä kahden vanhemman perheessä?
• Miltä tuntuu, kun raskaus on alkanut sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa yhteiselämä ei ole mahdollinen?
• Miltä tuntuu, jos lapsen toinen vanhempi ei halua olla tekemisissä lapsen kanssa tai osallistua millään tavalla?
• Miltä tuntuu tulla vahingossa raskaaksi?
• Miltä tuntuu, jos joutuu pohtimaan aborttia?
• Millaista on eron jälkeen, jos välit ovat riitaisat?
• Miltä tuntuu, jos vanhempien näkemykset lapsen hoidosta ja kasvatuksesta eroavat kovasti?
• Millaista on, jos lapsi viettää aikaa myös toisella vanhemmallaan? Entä jos ei vietä?

Itsellisellä vanhemmalla on omanlainen taustansa yh-vanhemmaksi tulemisessa. Ei sen parempi tai huonompi kuin kenelläkään muullakaan, mutta aivan omanlaisensa ja erityinen. Myös yh-piireissä olisi hyvä kunnioittaa yksinhuoltajien moninaisuutta. Oikeastaanhan yksinhuoltajuus ei tarkoita vielä mitään muuta kuin sitä, että hoitaa lapsensa yksin. Ihmisiä ja taustoja on loputon määrä. Annetaan kaikkien tarinoille arvo, eikä mitätöidä toisten identiteettejä ja kokemuksia fiilispohjalta.

Pieni uudenvuodentoive

 Kunpa tämä olisi vuoden 2021 ensimmäinen ja viimeinen tällainen otsikko:

Kun kerran joka viides suomalainen tietää ihan omakohtaisesti, ettei lapsia todellakaan hankita vain päättämällä, on aika uskomatonta, että lasten saamisesta edelleen puhutaan jatkuvasti näin. Että eipä nyt olekaan tässä muuta, teenpähän vaikka lapsen. Otsikko on tässäkin tietenkin toimituksellinen valinta, eikä millään tavalla jutussa haastatellun vastuulla.

Kuten jokainen tahatonta lapsettomuutta syystä tai toisesta kokenut tietää, uskomattoman suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ollenkaan, ettei lasten saaminen ole läheskään kaikille oma päätös. Ymmärryksen puute paitsi näkyy otsikon kaltaisessa tavassa puhua, myös pitkälti johtuu siitä, että asiasta puhutaan näin. Jos lapsia kerran voi tuosta vain tekaista sopivan tilaisuuden tullen, lapsettomuushan johtuu silloin loogisesti siitä, että ihmiset eivät ymmärrä käyttää sopivia tilaisuuksiaan hyväksi, vaan esimerkiksi keskittyvät liikaa uraan, bailaamiseen ja reissailuun. Oma vika siis.

Tällaiset otsikot generoivat lisää ja lisää syyllistävää syntyvyyspuhetta, joka tekee lasten yrittämisestä entistäkin vaikeampaa ja ahdistavampaa ja haavoittaa lisäksi syvästi sitä isoa joukkoa ihmisistä, joille lapsen hankkiminen ei ole oma valinta. Ja tämä koskee kaikenlaisia lapsettomia, myös elämäntilannelapsettomia.

Syntyvyys on yhteiskunnallinen asia, mutta missä määrin yksilön lapsen yrittäminen ja saaminen kuuluvat toisille? Onko meidän järkevää olla näin sairaalloisen kiinnostuneita toisten ihmisten raskauksista? Miksi tämän ammattiurheilijan lapsenhankintapuuhat kuuluvat meille? Eikö hänestä olisi paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa?

Jo jonkin aikaa on muuten tuntunut vähän siltä, että Hesari on saanut sponsorikseen Väestöliiton, kun uusi perhetoimitus, ja näköjään muutkin osastot, tykittävät solkenaan innostavia vauvanteko- ja lapsiperhejuttuja. Ajoittain on tullut vaikutelma, että HS:llä on jotain syystä tavoite tuottaa tekstiä, joka kannustaa ihmisiä lapsen hankkimiseen ja perhe-elämään. Se tuntuu aika vastenmieliseltä, asenteelliselta ja tarpeettomalta. Henkilökohtaisesti lukisin mielummin Hesarini Hesarina ja sitten vaikka Meidän Perhe -lehteä, jos perhejutut jostain syystä alkavat kauheasti kiinnostaa. Eli ei.

Linkki HS:n juttuun

Ja sitten jotain aivan muuta: Upea gradu! Lukekaapa Maria Ilosen uunituore gradu Urbaanit vanhatpiiat: identiteetin muodostaminen ydinperhenormin ulkopuolella! Mikä aihe! Luin kertaistumalta. Saattaa olla, että bongaatte haastateltavien joukosta tuttujakin.

Lisäksi tykkäsin uudessa Journalistissa Anna-Sofia Niemisen jutusta Suomessa on yli 1,2 miljoonaa yksinasuvaa, mutta sitä ei uskoisi mediaa seuratessa. Nieminen pohtii yksinasuvien näkymättömyyttä mediassa mm. koronauutisoinnissa. Tärkeä juttu.

Vapaapäivän juttuja

Mitä luin tänään

• Leaving the land of romantic fantasy: why I chose to be a single mum. Australialainen Alexandra Collier kirjoittaa Sydney Morning Heraldissa siitä, kuinka hänestä tuli itsellinen äiti. Mielettömän hyvä teksti.

• Kaunis teksti yksinäisyydestä: Loneliness and me. Tämä todella puhutteli.

        "Why is marriage the only model for long-term, caring adult relationships?"

        "The pandemic showed me that for most people I am a 'nice to have', not a necessary part of their

           emotional infrastructure. We retrenched in March, turned inward, turned to those who live in our

           homes and, like I said, I live alone."

Lenkkiseurana tänään

Finally Pregnant Podcast, jakso 8 Solo parenting with Mel Johnson of The Stork & I.

Podcast löytyy eri palveluista, myös esim. Spotifystä.

Mitä katsoin tänään

Netflixin Jouluksi kotiin kausi 1, jakso 1. Nauratti aivan älyttömästi, ja treffikohtaus oli jopa terapeuttinen. Sarjassa kolmekymppinen Johanne elää lapsettomana sinkkuna perheellisten keskellä. Käsikirjoitus valitsee valitettavasti ainakin alkuun sen tylsimmän ja itsestäänselvimmän ratkaisuehdotuksen päähenkilön ongelmaan: Johanne ryhtyy etsimään itselleen miestä. Toivottavasti hauska ulkopuolisuudella revittely ei typisty sarjan jatkuessa kliseiseksi prinssinlöytämistarinaksi. Alku oli ainakin todella hauska.

Mitä ajattelin tänään

Monen monta painokelvotonta ajatusta koronasta. Tänään tuntuu, että en jaksa tätä omissa nurkissa ja oloissa nysväämistä enää sekuntiakaan. Olo on välillä niin yksinäinen, että minusta tuntuu, että tiivistyn ytimeni ympärille pieneksi mustaksi möykyksi, joka lopulta poksahtaa pienen kiukkuisen pihahduksen saattelemana maailman pienimmäksi mustaksi aukoksi kenenkään huomaamatta. Tämä aika ei ole ollut hauskaa kenellekään, mutta haluan lähettää erityishalauksia kaikille teille muille yksin eläville, jotka olette selvinneet. Tästä saa jo olla vähän ylpeäkin.