maanantai 2. joulukuuta 2019

Lukemista ja sitruksia




Tilasin Amazonista Kramerin ja Cahnin  kirjan Finding Our Families, joka kehuu olevansa maailman ensimmäinen lahjasoluperheille tarkoitettu tietokirja. Ajattelin selättää tämän kaamosmaanantain uppoutumalla siihen ja syömällä pari greippiä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Kaikki tunteet (luonnollisesti yhtä aikaa)

- Jos saisin joskus lapsen, puhuisin siitä taukoamatta, ja pakottaisin kaikki kuuntelemaan!

- Jos saataisiin kumpikin lapsi joskus, ostettaisiin niille maailman leveimmät vaunut, kuljettaisiin aina rinnakkaan ja tukittaisiin tiet. Jäätäisiin kaupassa siihen porttien eteen vaihtamaan vaippaa, niin ettei kukaan pääsisi sisään!


- Jos tulisin raskaaksi, järjestäisin viikon mittaisen Äiti Maa -konferenssin, johon kaikkien olisi tultava palvomaan minun mahaani ja laulamaan synnytyslauluja.


- Baby Showerit kestäisivät koko viikonlopun, lahjalista olisi Tillanderin jalokiviliikkeessä ja odottaisin lahjaksi myös väliin jääneiden kihlajais- ja häälahjojen arvosta tavaraa. 


- Nimittäisin vauvasuihkukaasot heti positiivisen raskaustestin jälkeen, tai ehkä jo vähän ennen, ja pakottaisin heidät askartelemaan vauvaviirejä kahtena iltana viikossa töiden jälkeen ja kaikki viikonloput.


- Perustaisin whatsapp-ryhmän nimeltään "Meitsin Vauvaprojekti 2020" ja raportoisin sinne kellonajasta välittämättä kroppani, alkioni, sikiöni tai lapseni kuulumisia runsaalla kuvamateriaalilla höystettynä koko vuoden. Tai ikuisesti. Jakaisin kuvia myös kaikkiin muihin ryhmiin, erityisesti, jos niissä olisi mukana lapsettomia ihmisiä!


Parisuhteettomuuden vuoksi lapsettomuuden kohdanneiden vertaishuumori voi kuulostaa joskus tuolta. On maailman parasta nauraa sellaisten kanssa, jotka ymmärtävät. 


Lapseton kohtaa pahimmillaan aivan mielettömän ulkopuolisuuden. Pahimmillaan ystävät muuttavat yksi toisensa jälkeen jonnekin tissimaidonhajuiseen rinnakkaisuniversumiin, jonne itsellä ei ole pääsyä. Kaikki harrastus- ja some-ryhmät muuttuvat pikku hiljaa imetystukiryhmiksi. Tapaamiset järjestetään HopLopissa kello 6.15 sunnuntaiaamuisin. Lapseton huomaa istuvansa hiljaa, eikä kukaan enää kysy, mitä kuuluu. Koko maailma pyörii parisuhteiden, perheiden, raskauksien, synnytysten ja lasten ympärillä. Asialle ei voi tehdä mitään, tilanteen kehittymistä voi vain seurata sivusta. Toisaalta ehkä haluaisi itsekin mukaan, toisaalta pysyä mahdollisimman etäällä sekoilusta. Lähipiiri juhlii normatiivisesti elämässä onnistuvia ja tarjoaa lapsettomalle ehkä vain sellaisia lokeroita, joissa ahdistaa. Että hanki sinä vaikka kissa.


Ihan tavallisia tahattomaan lapsettomuuteen kuuluvia tunteita:
  • Ärtymys
  • Kiukku
  • Viha
  • Raivo
  • Ulkopuolisuus
  • Yksinäisyys
  • Osattomuus
  • Pettymys
  • Epäluottamus
  • Ikävä
  • Suru
  • Kateus
  • Katkeruus
Huumori auttaa. Sen lisäksi välillä saa olla myös helvetin vihainen. Ajattelin nyt kiukutella hetken sydämeni pohjasta. Seuraavaan viikkoon ei kannata lähettää minulle yhtään vauvakuvaa tai raskausilmoitusta eikä valitella pikkulapsiarjen uuvuttavuutta. Saatan purra.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Hyvä me!



Ihanaa ja rentouttavaa kaamosviikonloppua kaikille, erityisesti upeille itsellisille äideille ja toivojille, ja kaikille niille, joiden matka vanhemmuuteen on ollut kivikkoinen, tai joiden syli on jäänyt lopullisesti tyhjäksi. Muistakaa juhlia itseänne välillä 💖!

Pienperheyhdistys
Äitien talo
Donor Conception Network
Lapsettomien yhdistys Simpukka

torstai 14. marraskuuta 2019

Yksin vanhemmaksi lahjasolulla - Opas läheiselle

Tietooni on tullut, että kohtuullisen järkevienkin ihmisten saattaa olla vaikeaa ymmärtää, kuinka suhtautua henkilöön, joka aikoo yrittää lapsen saamista yksin lahjasolun avulla. Ilmenneiden ristiriitojen vuoksi päätin laatia tällaisen oppaan lisätäkseni ymmärrystä ja rakentavaa vuoropuhelua lasta toivovien ja heidän läheistensä välillä.

Opas lasta yksin lahjasolulla toivovan läheiselle


Läheisesi yrittää siis lasta yksin lahjasolulla. Onneksi olkoon! Olet saanut upean mahdollisuuden oppia lisää erilaisista tavoista saada perhe ja olla läheisesi tukena hänen matkallaan.


1. Miten joku päätyy yrittämään lasta yksin lahjasolulla?

Kukaan lahjasoluvanhemmuutta yksin yrittävä ei ole päätynyt ratkaisuunsa hetken mielijohteesta. Monet ovat pohtineet ratkaisuaan vuosikausia ja lähes kaikki ovat toivoneet voivansa ryhtyä vanhemmiksi ensisijaisesti jollain muulla tavoin. Tähän pitkään pohdintaprosessiin on erittäin todennäköisesti liittynyt paljon surua ja vaille jäämisen tunteita. 

Kumppanin puutteen vuoksi lahjasolulla lasta yrittävä on surrut paitsi lapsettomuuttaan, myös parisuhteettomuuttaan todennäköisesti perinpohjaisesti. Hän on seurannut vierestä toisten perheytymistä ja miettinyt, onko koskaan hänen vuoronsa. Hän on joutunut mahdollisesti kyseenalaistamaan jo lapsuudessa kulttuurista mieleen iskostuneet käsitykset oikeanlaisista perheistä ja toteamaan, ettei sellaista hänen kohdalleen koskaan tule. Hän on keskustellut tilanteestaan ja tunteistaan ammattilaisen kanssa, koska lahjasoluja ei muuten saa.

Lahjasolulla lasta yksin toivova on siis todennäköisesti pohtinut ratkaisuaan huomattavasti pidempään ja paremmin kuin heteroparisuhteeseen lapsen saavat. Hänen on ollut pakko. Erittäin todennäköisesti hän on kyseenalaistanut ratkaisunsa useamman kerran ja pyrkinyt kaikin tavoin varmistamaan pärjäämisensä yksin lapsen kanssa. Hän on ehkä kuvitellut mielessään jokaisen mahdollisen kauhuskenaarion, joka lapsiperhettä voi kohdata ja koittanut luoda suunnitelman jokaisen niistä selvittämiseksi yksin.

Kaiken tämän jälkeen hän on todennut haluavansa kaikkein eniten maailmassa kuitenkin olla vanhempi ja päättänyt uskaltaa.


2. Mitä kuuluu sanoa, kun itsenäinen lahjasoluhedelmöittyjä kertoo aikeistaan?

Kun yksin lasta toivova on lopulta päätöksensä tehnyt, ja on valmis siitä kertomaan, hetki on hänelle äärimmäisen merkityksellinen ja tunteellinen. Jos hän kertoo asiasta sinulle, voit olla iloinen ja ylpeä! Asianosainen luottaa sinuun ja pyytää sinua iloitsemaan ja jännittämään kanssaan! Sano hänelle sellaisia asioita, kuin sanoisit kenelle tahansa, joka kertoo sinulle yrittävänsä lasta. Vinkkejä tähän kohdassa 4.


3. Entäpä jos en ymmärrä tai ahdistaa ja pelottaa tai jotenkin vaan tuntuu kauhean oudolta ja väärältä?

Ei hätää! Totutuista poikkeavat perheytymisen muodot ahdistavat monia, et ole yksin. Mielessäsi voi käynnistyä sellainen tuskaisten ajatusten ja kysymysten prosessi, jonka asianosainen on itse saattanut jo omassa mielessään päätökseen. Hän on oman prosessinsa asiantuntija, ja voit huoletta kysyä häneltä kysymyksiä. Lasta toivova toivoo, että sinäkin olet kiinnostunut asiasta, ja mikäpä parempi tapa osoittaa kiinnostustaan kuin kysymällä! Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että kysymystesi sävy on aidosti kannustava, ei kyseenalaistava. Vinkkejä seuraavassa kohdassa.

4. Käytännön esimerkkejä yksin lahjasolulla lasta toivovan kohtaamisesta

Älä sano näin:

  • Oletko varmasti miettinyt asian loppuun saakka?
  • Kannattaisiko vielä harkita?
  • Se ei sitten ole mitään ruusuilla tanssimista.
  • Oletko miettinyt, kuinka kallista kaikki nykyään on?
  • Etkö voisi ennemmin adoptoida? Maailmahan on täynnä lapsia.
  • Eikö olisi kuitenkin parempi koittaa vain löytää kumppani?
  • Kuinka ihmeessä aiot selvitä kaikesta yksin?

Sano näin:

  • Onneksi olkoon!
  • Sinusta tulee varmasti hyvä vanhempi!
  • Jos tarvitset apua, autan sinua.
  • Pärjäät kyllä!

Edit: Täältäkin löytyy ohjeita läheisille! Simpukan Helminauha-hanke tukee lahjasolulla lapsen saaneita perheitä. Vihdoinkin materiaalia, jossa itselliset vanhemmat huomioidaan myös täysin tasaveroisesti. Voi onnea! Kiitos Simpukka!

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Melankolia

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain, jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan,
tai niinkuin kaunis maisema, jota ei koskaan ole edes ollut olemassakaan.

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä, joista et koskaan saanut otettakaan.
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan.
Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan.

P. Maijanen: Ikävä


Mielikuvitusvauvakirja

3.9.2019
Hei Pikkuinen!

Ostin tämän kirjan kauan sitten museon kirjakaupasta, enkä koskaan tiennyt, mitä tähän kirjoittaisin, sillä tämä on kaunein koskaan näkemäni kirja, eikä mikään ole vielä tuntunut tarpeeksi tärkeältä. Sinä olet ollut mielessäni niin kauan, ette oikeastaan tiedä, koska huomasin ajattelevani sinua ensimmäisen kerran. Minä olen ollut sinun äitisi aina, vaikka en tiedä, tapaammeko koskaan. Sinä olet minulle maailman kaunein asia, ja nyt tästä tulee sinun kirjasi.

Kävi niin, että huomasin tulleeni hyvin surulliseksi ikävästä. (On äitien etuoikeus ikävöidä sellaisiakin lapsia, jotka eivät ole vielä syntyneetkään.) Huomasin, että on taas tullut syksy, emmekä ole vieläkään tavanneet. Kävelin Koiran kanssa metsässä, ja me olisimme jo halunneet sinut mukaan katsomaan sieniä ja pihlajanmarjoja. Olen varma, että nauraisit Koiralle, kun se tekee kuperkeikan lätäkköön.

Toivon, että tapaamme pian.

7.9.2019
Sinulle syntyi serkku. Hän  näyttää viisaalta ja hauskalta ihmiseltä. Kävin ostamassa hänelle pienen nallen hienosta lelukaupasta. Siellä oli pariskunta, joka odotti omaa vauvaansa syntyväksi ja minä mietin, että ostaisin sinullekin jotain ihanaa sieltä kaupasta. Ostin serkulle myös runokirjan, hän saa sen nimiäislahjaksi. Mikähän sinun nimesi olisi?

23.9.2019
Pitäisitköhän sinä syksystä yhtä paljon kuin minä? Kävin kaupassa, kun oli jo pimeää. Pieni tyttö juoksi isänsä kanssa toisella puolen katua ja heidän varjonsa vuoroin edessä, vuoroin takana. Minä en katsonut maahan, mutta olin melkein varma, että sinun varjosi käveli minun vieressäni. Otin sinua kädestä kiinni. Pimeässä ei ole mitään pelättävää.

18.10.2019
Pikkuinen,

ajattelen sinua koko ajan, olet mukanani joka paikassa. Ajattelen sinua niin paljon, ettei siitä ole kovin helppoa sanoa mitään, ja siksi en saa juuri kirjoitettua. Tänään itkin hieman töissä, kun työkaveri kertoi, että hän saa pian tavata uuden vauvansa. Olin iloinen, mutta alan muuttua kärsimättömäksi. Meidän on tullut aika tavata.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Huono bloggari

Tapahtui pari asiaa:

1. Minusta tuli täti
2. Sain pakit kiinnostavalta mieheltä
3. Tein töitä kahden ihmisen edestä
4. Sain pakit toiselta kiinnostavalta mieheltä
5. Sanoinko jo, että minusta tuli täti?

Kaiken tämän seurauksena olen kirjoittamiskyvytön ja töistä suoriutumista lukuunottamatta muutenkin toimintakyvytön. Olen ollut huonoista huonoin bloggari, koska olen saanut teiltä aivan uskomattoman ihania viestejä, enkä ole reagoinut niihin ollenkaan. Olen siitä pahoillani :( Palaan asiaan, kun aivot alkavat taas toimia.

Kiitos, kun olette siellä kuitenkin.

torstai 22. elokuuta 2019

Plussat ja miinukset

En ehdi enää ikäni puolesta HUS:in lahjasoluhedelmöittyjäksi. Olo on vihainen ja väliinpudonnut. En tietenkään käy tässä taistoa julkista terveydenhuoltoa vaan omaa biologiaani vastaan. Olen silti niin ankeana juuri nyt, että sanoin vain tämän: Onneksi tulevaisuudessa kenellekään ei enää käy näin. Loppuelämän aloittaminen joko totaaliyksinhuoltajana tai lopullisesti lapsettomana on sen verran kokonaisvaltainen elämys, ettei siihen enää kaipaisi valtavia velkoja lisähaasteeksi. Onneksi sentään yksityisellä puolella voisi vielä yrittää.

Jos yrittäisin saada lapsen yksin

Ahdistukset, pelot, miinukset

  • On mahdollista, etteivät hoidot onnistu.
  • Jos hoidot eivät onnistu, velkaannun "turhaan".
  • Mitäpä, jos saan erityislapsen?
  • Entäpä, jos en jaksakaan lapsen kanssa yksin?
  • Tulisiko meistä yksinäinen perhe, pääsisimmekö ikinä mihinkään?
  • Pääsisinkö minä koskaan mihinkään yksin?
  • Tarkoittaisiko yksinhuoltajuus myös käytännössä sitä, ettei parisuhteestakaan kannata haaveilla, kun sen löytäminen on nytkin jo ollut melko mahdotonta?
  • Entä jos lapsi ei nuku, tulenko hulluksi?
  • Kuka auttaa, jos tarvitsemme apua? Onko lähellä ihmisiä, jotka voivat ja haluavat olla avuksi?
  • Kukaan ei ole iloitsemassa raskaudesta kanssani ja jakamassa sen huolia ja pelkoja.
  • Kukaan ei silitä mahaa ja kanna kauppakasseja tai hae yöllä kaupasta suolakurkkua ja kinuskikastiketta, jos nämä myyttiset raskaushimot nyt ovat ihan tosiasia.
  • Kukaan ei ole kanssani iloitsemassa/huolehtimassa lapsen kehittymisestä.
  • Lapsella ei ole isää, ja minä olen siitä vastuussa.
  • Olenko riittävä lapselle yksin? Voinko antaa hänelle sen, mitä hän tarvitsee?
  • Jos en yritä nyt, on varmaa, etten saa lasta koskaan. Sitten minulla ei ole lasta. Koskaan.

Plussa-lista on lyhyt, mutta sisältää kaiken:

  • Saattaisin saada lapsen.

Tajusin juuri, etten voi kirjoittaa plussa-listaan mielikuvituslapsen puolesta mitään. En minä tiedä, olisiko hän lopulta onnellinen ja tasapainoinen vai vihainen ja katkera siitä, että valitsin saada hänet yksin. Rakkautta meillä kyllä ainakin riittäisi. Mielikuvissani näen itseni lukemassa pienelle iltasatuja ja meidät retkellä kirjastossa ja lähimetsässä. Haluaisin mennä yhdessä nukketeatteriin ja kahvilaan ja nähdä ystäviä leikkipuistossa. Näen myös itseni yksin itkemässä väsymystäni ja tuntemassa syyllisyyttä siitä, ettei taaskaan menty mihinkään, kun kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kauppaan ja sain maksalaatikon lämmitettyä. Sellaista se tosin varmaan on monilla kahden vanhemman perheilläkin.

S. Putro: Mitäpä jos

Entäpä, jos laittaisin tänne sellaisen äänestyksen? Voisitteko ystävällisesti ratkaista asian puolestani?

Edit 3/2020: Ehdinpä sittenkin! Onneksi saamani tieto olikin väärä :)

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Mielikuvitusvauva

Minulle tarjottiin kevättalvella määräaikaista työpaikkaa, jonka halusin kovasti. Työn vastaanottaminen tarkoittaisi kuitenkin irtisanoutumista vanhasta turvallisesta vakituisesta työstäni, jota olin inhonnut syvästi jo vuosia. Paluu opintovapaalta saman sorvin ääreen ei houkutellut tippaakaan. Ratkaisu ei ehkä olisi muuten vienyt yöunia, mutta minä sain siitä kriisin aikaiseksi: Jos ottaisin vastaan määräaikaisuuden ja työelämä muuttuisi epävarmaksi, miten kävisi mahdollisen hedelmöityshoitoprojektin? Siihen kai tarvittaisiin jotakuinkin säännölliset tulot.

Hermoiltuani asiaa muutaman viikon, HUS sitten julkaisikin tiedon, että hedelmöityshoitoja alkaa saada myös julkisella puolella joskus lähitulevaisuudessa (tämänhetkisen tiedon mukaan mahdollisesti loppuvuonna). Sekään ei välttämättä ole vielä minun tilanteessani pelastus, koska hoitojen ikäraja on noin 40 vuotta, en tiedä ehtisinkö enää mukaan. Olin todella ahdistunut päätöksestä, enkä tiennyt kuinka valita. Päätin sitten, etten voi elää tulevaisuudessa ja otin uuden työn vastaan.

Sen jälkeen olenkin sitten pääasiassa tehnyt töitä, juuri millekään muulle ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Toisaalta olen kiitollinen, ettei minulla ole kesälomaa tänä vuonna, olen kyllästynyt keksimään itselleni tekemistä toisten vauva- ja parisuhdekuvioiden oheen. Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta vastaan taistelu on kokopäivätyötä sekin. Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kai. Onhan se ihan mukavaa, että töissä ei ole päivittäin niin turhauttavaa, että tekisi mieli hakata päätään seinään. Eikä sitä vauvaa nyt ihan oikeasti ole olemassa muualla kuin minun mielikuvituksessani.

Elokuu on alkamassa ja seuraavan kuukauden aikana sekä kaksi ystävääni että pikkusiskoni saavat vauvan. He ovat kaikki vähintään kuusi vuotta minua nuorempia. Minä olen edelleen jumissa. Käyn treffeillä aina kun jaksan ja turhaudun. Yhtenä päivänä olen aivan varma, että lähden yrittämään lasta yksin, seuraavana en voi käsittää, kuinka eilen edes ajattelin pystyväni selviämään sellaisesta.

Tällaiset fiilikset hävettävät, ja siksi niistä kirjoitankin: Pääni on taas tällä hetkellä niin täynnä vauvoja ja raskauksia, että huomaan pinnan olevan kireällä. Kävelin tänään tauolla töistä lähikauppaan ja olin törmätä nuoreen naiseen. Nainen ei katsonut lainkaan eteensä, sillä hän keskittyi kävellessään peilailemaan valtavaa raskausvatsaansa näyteikkunoista. En koskaan oikeasti kivahtele ihmisille kadulla, mutta päässäni sanoin muutaman valitun sanan tälle ihmiselle, joka siis ei tehnyt oikeastaan mitään sen kummempaa kuin käveli kadulla katsomatta eteensä, kuten noin 80 % meistä muistakin jossain vaiheessa päivää, yleensä kännykän takia. Näen liikaa vauvavatsoja, kestokyky on koetuksella. Ja silloinhan niitä vasta alkaakin nähdä joka puolella.

Lisäksi huomaan tuijottavani lapsia niin, että joku varmaan soittaa kohta poliisit. Mietin, olisiko minun mielikuvituslapseni yhtä ihana höpöttäjä kuin naapurin pieni tyttö. Järjestäisikö hän spontaaneja tanssiesityksiä puistossa, kuten tänään näkemäni 4-vuotias? Rakastuisiko hän kirjastoihin, niin kuin kirjastossa näkemäni hyllyjen välissä poukkoilevat pienet koululaiset? Miltä hän näyttäisi? Olisiko hänellä vaalea tukka, niin kuin minulla pienenä?

Sitten mietin, onko tämä vauvakuumetta. Tai lapsikuumetta. Päädyn yleensä siihen, ettei se ole. Välillä pelkään, että tämä on jo surutyötä. Kunpa saisin jostain jonkin selkeyden. Mistä ihmeestä voi tietää, pystyykö olemaan vanhempi yksin? Mistä voi tietää, jaksaako sen, ettei mahaa ole silittelemässä kukaan, ettei kukaan auta, jos raskaus uuvuttaa, kukaan ei tule neuvolaan mukaan eikä iloitse yhdessä lapsen kehityksestä? Ja sitten vielä ne 18 vuotta ja loppuelämä sen vauva-ajan jälkeen. Onko se, ettei tiedä, merkki siitä, ettei pidä edes yrittää?

Genevieve Roberts kirjoitti tällaisen kirjan. Lukeaa tämä! Roberts on brittiläinen toimittaja, joka koki monta eroa ja muutaman keskenmenon ja huomasi, että kolmenkympin jälkeen miehen löytäminen muuttuu hyvin hankalaksi. Hän onnistui saamaan lapsen lahjasolulla. Olen puolessavälissä kirjaa ja rakastan sitä. Mutta hitto soikoon: Genevievekin oli varma.




sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Blogin synttärit

Blogi viettää 5-vuotissynttäreitä! Kun aloin kirjoittaa, ajattelin, että tekstejä saattaisi syntyä kymmenkunta, mutta kuinkas kävikään. Kiitos teille kaikille lukijoille! Vaikka kommenttikenttä onkin tällä hetkellä hiljainen, tilastoista näen, että teitä käy kuitenkin joka päivä ihan mukava määrä.

Lähetän sata halausta kaikille niille, joille tämä äitienpäivä on raskas.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Lukemista ja riitelyä

Koitan hahmottaa omaa paikkaani tässä maailmassa lapsettomana. Tällä hetkellä tuntuu oleelliselta lukea kaikenlaista aiheesta julkaistua. Myös vapaaehtoisesti lapsettomien kertomukset kiinnostavat.


Sain tänään kohtuullisen pitkän jonottamisen jälkeen kirjastosta Nefertiti Malatyn kirjan Ei äitimateriaalia. Kirjan alussa kerrotaan lyhyesti vapaaehtoisesti lapsettomien naisten elämästä entisajan Suomessa ja lopussa on pitkä lista kuuluisista tai muuten merkittävistä naisista, jotka ovat olleet lapsettomia. Näiden välissä on monen suomalaisen vapaaehtoisesti lapsettoman naisen tarinat.



Luin mielenkiinnolla myös Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen. Nieminen ja Hooli kertovat avoimesti omasta vapaaehtoisesti lapsettomasta perheestään ja kirjassa on myös muiden lapsettomien perheiden tarinoita. Lapsetonkin perhe on ihan oikea perhe.

Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumin kävin ostamassa heti, kun se ilmestyi, mutta kirja odottaa vielä lukemistaan, koska sitä ei ole pakko palauttaa mihinkään eräpäivänä. "Kirja on vertaistuki niille, joista ei syystä tai toisesta tule koskaan vanhempia, ja matkaopas niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi kaikki eivät hyppää vauvajunan kyytiin." Näistä kaikista kirjoista olen odottanut eniten juuri Vauvattomuusbuumin avaamista, mutta huomaan myös arkailevani sitä vähän, sillä epäilen lukukokemuksen olevan hyvin tunteellinen. On odotettava oikeaa hetkeä.

Tuohon edelliseen postaukseeni liittyen: Riitelyksihän se sitten meni. Julkisella puolella on ilmeisesti jonkin verran vaikeuksia hahmottaa sitä, mikä on hedelmöityshoitoa ja mikä on hedelmällisyyden hoitoa. Juttelin puhelimessa sellaisen hoitajan kanssa, joka kertoi minulle, ettei munatorvien aukiolotutkimusta ja kohtupolyyppia hoideta, koska minulla ei ole miestä: Miehettömällä naisella ei ole oikeutta huolehtia hedelmällisyydestään julkisilla varoilla. Itkin puoli tuntia raivoitkua ja soitin sen jälkeen potilasasiamiehelle, yhdenvertaisuusvaltuutetulle ja ylihoitajalle. Ylihoitaja onneksi sanoi, että polyyppi tietenkin hoidetaan tarvittaessa. En ole varma, mikä on "tarvittaessa". Onko hoito tarvittavaa ainoastaan silloin, jos minulla on mies, jos polyypistä ei ole muuta haittaa kuin se, että se estää hedelmöittymisen tai vaikeuttaa sitä? On mahdollista, että ensimmäinen hoitaja ei ymmärtänyt tilannettani oikein, joten pidättäydyn tekemästä vielä lopullisia päätelmiä asioiden tilasta. Ehkä kaikki vielä järjestyy. Olisi kuitenkin ihan mukavaa, jos kaikki voisi järjestyä hieman helpommin.

En pidä siitä, että yhteiskuntamme ottaa kristillis-siveellis-moralistisia kantoja siihen, kuka saa lisääntyä ja ketä kuuluu hoitaa. (Hetero-)parisuhteettomat naiset ovat kautta aikojen saaneet lapsia, ja niin tulee aina olemaan. Sivistys-Suomi ei voi olla sellainen valtio, joka päättää, kuka täällä on kelvollinen lisääntymään.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Äidiksi yksin?

Sekalaisia ajatuksia:

Viimeinen kierros. Nyt on päätettävä, haluanko yrittää saada lapsen. Seitsemän vuoden vatvomisen ja parisuhdetoiveiden jälkeen aika on nyt todellakin loppumassa. Mies ei ehdi enää tähän kuvioon mukaan. Olen käynyt vuosien aikana klinikoilla ja psykologeilla juttelemassa aiheesta useampaan otteeseen, mutta en ole vieläkään aivan varma haluanko tai uskallanko lähteä yrittämään yksin.

Hedelmöityshoitoklinikan odotusaulan pehmeässä nojatuolissa kirjoitin kännykkään muistiinpanon: "Mä en ole koskaan tuntenut olevani pienempi kuin tässä tuolissa nyt." Hetki tuntui jotenkin aivan liian suurelta ja kohtalokkaalta. Otin kuvan siitä ovesta, josta tiesin kohta meneväni sisään. Ajattelin, että jos kaikki nyt muuttuu, ehkä haluan muistaa tämän. Ehkä saisin nyt tietää, ettei kannata enää edes yrittää, tai ehkä tämä olisi alku sellaiselle prosessille, jonka seurauksena minulla olisi joskus oma lapsi. Ehkä näyttäisin joskus lapselle kuvaa ja kertoisin, että tuossa huoneessa lääkäri auttoi minua saamaan sinut.

Sisällä huoneessa lääkäri kysyi ennen tutkimusten aloittamista, onko minulla koskaan ollut poikaystävää. En tiedä, miten se liittyy mihinkään. Olin niin jännittynyt, etten muista, olinko ennen tätä kysymystä edes ilmaissut millään tavalla olevani hetero. "Et sitten ole heidän kanssaan halunnut yrittää?" Niin no, en. Tai siis olihan se yksi, joka lähti karkuun, kun piti aloittaa yrittäminen. Tai oikeastaan kaksikin, jos oikein tarkkaan mietitään. Mutta ei, en tosiaan läheskään kaikkien tapailemieni miesten kanssa ole halunnutkaan yrittää saada lasta. Niinhän se on, nirso kai siis. Enkä ole vieläkään valmis yrittämään ihan kenen tahansa kanssa vain siksi, että on kiire. Lääkäri sanoi, että kiire tosiaan on: "kello tikittää". Niin, tiedän, olen kirjoittanut siitä kellosta oikein bloginkin, ajattelin, mutta päätin olla hiljaa.

Ultrassa kohdussa näkyi selvästi pieni möllykkä. Tuijotin sitä lumoutuneena ja täysin rauhallisena, vaikka olisi varmasti ollut ihan järkevä reaktio panikoitua hieman, koska en voi mitenkään olla nyt edes teoriassa raskaana. Lääkäri ei sanonut möllykästä mitään, vaan siirtyi tutkimaan munasarjoja. Olimme kumpikin ihan hiljaa noin ikuisuuden. Sitten lääkäri kertoi, että möllykkä on polyyppi, eikä se ole vaarallinen asia, mutta saattaa olla este hedelmöittymiselle inseminaatiossa. Asia on tutkittava tarkemmin. Muuten kaikki näytti kai ihan asialliselta, ymmärtääkseni osapuilleen sellaiselta, kuin tämän ikäisen ihmisen sisuskaluissa voi näyttää tai olla näyttämättä. "Tilastollisesti 77 % sinun ikäisesi naisen munasoluista on jo joka tapauksessa pilalla, mutta sitä me emme tässä ultrassa nyt näe", lääkäri sanoi. Minä ajattelin, etteivät ne ole pilalla, ne ovat ikätasoisesti kehittyneitä. Ei niissä mitään vikaa ole, ne vain ovat vähän vanhoja kuten omistajansakin.

Kävelin ulos terävään auringonpaisteeseen ja siitä sitten onneksi melkein suoraan hoidot läpikäyneen ystävän huomaan, koska olotila oli jokseenkin maaninen ja sekava. Teen muitakin isoja päätöksiä esimerkiksi työelämän ja asuinpaikkani suhteen juuri nyt, ja tämä kaikki on hieman liian hengästyttävää. On aivan korvaamatonta tuntea ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samankaltaisia asioita. Olen löytänyt heidät tämän blogin kautta ja he ovat upeita ihmisiä. Kiitos teille, tyypit, että olette olemassa.

Niin ja sitten: terveyskeskuksessa kukaan ei tiennyt, voidaanko munatorvien aukiolotutkimus tehdä minulle julkisella puolella, koska minulla ei ole miestä. HUS:in sivuilla kerrotaan aukiolotutkimuksesta: "Puoliso kutsutaan mukaan tälle käynnille, jolloin tutkimustulokset ovat yleensä valmiina ja pariskunnan jatkohoidot voidaan suunnitella yksilöllisesti." Hedelmöittymisen mahdollisesti estävä polyyppi ei siis ehkä ole ongelma sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole vakituista parisuhdetta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tämä asia ratkeaa ja toivon todella, etten joudu tästä asiasta riitelemään. Minähän nimittäin riitelen.

torstai 11. huhtikuuta 2019

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Tissit

Kirjauduin aamulla deittiprofiiliini ja näin ensimmäiseksi tämän:




37-vuotias mies hakee seuraa sommittelemalla sulkumerkeistä ja o-kirjaimista tuollaiset hauskat tissit. Siis TISSIT!

Lisäksi inboxissa odotti vähemmän viehättävä anaaliraiskausfantasia, josta en aio ottaa tähän kuvakaappausta. Varasin huomiseksi ajan hedelmöitysklinikalle. Tämä homma saa nyt loppua minun osaltani tähän.

Haluan kiittää lämpimästi sekä tätä neljääkymppiä lähestyvää tissinpiirtelijää että herra anaaliraiskaajaa ynnä kaikkia heidän kollegoitaan, joilta minulla on ollut kyseenalainen ilo ja kunnia vastaanottaa mitä huikeimpia viestejä tässä viimeisten hedelmällisten vuosieni aikana. Te olette todellisia synnytystalkoiden pioneereja, teidän ansiostanne yhä useampi suomalainen nainen todella tajuaa biologisen kellonsa kirkuvan ja hakeutuu hedelmöityttämään itsensä klinikalle tanskalaisten miesten sukusoluilla.

HS:ssä pohdittiin tänään syntyvyysasioita ja Anna Rotkirch sanoi näin:



Ei välttämättä.

Tissit.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Kuinka kertoa raskaudesta tahattomasti lapsettomalle?

Ystävä laittoi viestin:

Moi. Sä oot mulle tärkeä ja haluan kertoa sulle siksi tämän asian ensimmäisenä. Mua jännittää kertominen vähän, koska tiedän, että asia voi olla sulle vaikea. Meille on nyt siis tulossa vauva. Kuten tiedät, ollaan toivottu tätä lasta tosi kovasti, eikä prosessi ole ollut ihan helppo. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kaikki on hyvin ja vauva syntyy syksyllä. Olen tosi onnellinen tilanteesta, ja samalla ymmärrän, että tämä asia voi olla sulle aika ristiriitainen. Halusin vaan kertoa tän nyt mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja sanoa että oot rakas ja voit puhua mulle ihan kaikista fiiliksistä tähän liittyen.

Myönnän ystävälle raskaudesta kertomisen Finlandian, Pulitzerin ja sekä Nobelin kirjallisuus- että rauhanpalkinnot. Lisäksi palkitsen hänet vuoden viestintäteosta.

Kunniamaininta siitä, että asia kerrottiin selkeästi, rehellisesti, suoraan ja ajoissa. Raskautta ei alettu piilotella tai salata erityisesti sen vuoksi, että tiedossa on viestin vastaanottajan tahaton lapsettomuus.

Erityiskiitokset siitä, että vastaanottajan tapa reagoida asioihin voimakkaan tunteellisesti otettiin viestintätavassa huomioon. Viestitse tapahtuva lähestyminen antaa vastaanottajalle mahdollisuuden tuntea kaikki maailman tunteet yhtä aikaa huolestumatta siitä, osaako hymyillä tarpeeksi uskottavasti tai menevätkö välit, jos sattuukin purskahtamaan itkuun. Näin vastaanottaja saa myös aikaa prosessoida asiaa rauhassa.

Suurta viisautta, vahvuutta ja kypsyyttä ihmisenä osoittaa myös viestin lähettäjän ymmärrys tahattomasti lapsettoman tunteista. Erityisesti tapa, jolla lähettäjä ottaa mahdollisesti ristiriitaiset tunteet avoimesti puheeksi poistaa vastaanottajalta huolen siitä, onko tunteissa jotain väärää tai voiko niistä puhua.

Kaikista ansiokkain elementti tässä Vuoden Raskaudestakertomisteossa on kuitenkin se, että viestistä välittyy aidosti, että vastaanottaja on tärkeä, arvokas ja rakas ihminen täysin riippumatta omasta perhetilanteestaan.

Voittaja tullaan palkitsemaan ruhtinaallisesti heti kun palkintolautakunta siihen liikutukseltaan kykenee.

Edit: Kuulisin todella mielelläni lisää ajatuksia siitä, miten raskaudesta kannattaa kertoa tahattomasti lapsettomalle, tai toki siitäkin, miten sitä ei ainakaan kannata tehdä.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Syntyvyysbingo

Media on ollut tällä viikolla jälleen kerran aivan hepulissa syntyvyydestä. Tein aikani kuluksi tällaisen syntyvyysbingon, voitte ruksia tästä ruutuja yli aina sopivan tilaisuuden tullen. Mukavaa viikonloppua kaikille!



tiistai 12. maaliskuuta 2019

Lapsettomuudesta puhutaan väärin

Lapseton ihminen (nainen) bailaa. Lapseton ihminen (nainen) matkustaa. Lapseton ihminen (nainen) tekee uraa. Lapseton ihminen (nainen) on itsekäs. Lapseton ihminen (nainen) on typerä. (Nais)ihminen ei ymmärrä, että se on myöhäistä sitten nelikymppisenä ruveta niitä lapsia tekemään. Ja sitten sitä itketään. Hah hah, itke sitten, typerä nainen!

Ihan virkistävää, että jollekulle tuli mieleen tutkaista lapsettomuutta vaihteeksi jostain muusta kuin työelämän, koulutuksen tai ainoastaan yhden sukupuolen näkökulmasta. Tämän Jalovaaran ja Fasangin tutkimuksen näkökulma on lapsettomien parisuhdetaustoissa. Näin saadaan ehkä aikaan vaihteeksi toisenlaista puhetta lapsettomuudesta. Sellaista tutkimusotettahan ei tietenkään ole olemassakaan, joka kykenisi avaamaan jonkin yhteiskunnallisen ilmiön perinpohjaisesti ja kokonaisuudessaan kertalaakista. Me ihmiset olemme monimutkaisia. Toiveeni olisi, että ainakin asiantuntijat muistaisivat tämän ja pidättäytyisivät syyttävistä äänenpainoista.

Kirjoitin tuossa taannoin meneväni keskustelutilaisuuteen syntyvyyden laskusta. Tässä tilaisuudessa empaattinen puhe ei onnistunut. Istuin tahattomasti lapsettomana mykkänä ja mykistettynä kuuntelemassa, kuinka ihmisten pitäisi vain relata ja tehdä niitä lapsia.  Kuinka on turhaa puhetta, että työelämä vaatii liikaa, koska nyt on tutkittu, että työelämä on itse asiassa helpompaa ja mukavampaa kuin koskaan. Kuinka kaikkien ihmisten elämän suurin tarkoitus on kuitenkin saada lapsia. Kuinka ihmiset heräävät lapsitoiveisiin liian myöhään ja sitten itketään. Kuinka vieruskaverin elämässä on kolme tarkoitusta, ja niiden nimet ovat Minja, Tinja ja Pinja.  Kuinka ihminen ei kasva aikuiseksi ennen kuin on saanut omia lapsia. Kuinka ruuhkavuodet ovat rankkoja, mutta mikään ei voita rakkautta omaan lapseen. Keskusteluun osallistunut nuori tajusi, että ei ehkä tarvitsekaan olla omistusasuntoa, työpaikkaa ja autoa ennen kuin hankkii lapsia. Aikuiset myhäilivät tyytyväisinä. Juuri näin, hyvä nuori! Nyt lapsia tekemään mars! Sitten laulettiin laulu masuvauvalle.

Lähdin pois. Myöhemmin sain tilaisuudesta yhteenvedon, jossa todettiin muun muassa, että lapsiperheitä tukevia poliittisia toimenpiteitä kannattaa tehdä jatkossakin, vaikka niillä ei itse asiassa ole mitään vaikutusta syntyvyyteen. Lapsiperheissä on nimittäin kysymys ihmisistä, ja ihmisiä pitää tukea.

Lainaan tähän tuon aiemmin linkkaamani tutkimuksen yhteenvetoa:

"Jos lastenhankintaan halutaan tukea lapsettomien kohdalla, lapsiperheiden taloudellinen tukeminen ei riitä. Tarvitaan järeämpää ja laaja-alaisempaa hyvinvointipolitiikkaa, jolla pystytään vaikuttamaan perheenmuodostukseen laajemmin --"

En ole lukenut tätä tutkimusta vielä kokonaan, mutta tulkitsen, että em. näkökulmasta myös lapsettomat saattavat olla ihmisiä, mistä seuraa se, että heitäkin pitäisi tukea.

Perhepolitiikka on mitä suurimmassa määrin arvopolitiikkaa, mutta jos lapsettomuuden yleisin syy on kumppanin puute, kuka todella kehtaa kirkkain silmin väittää, että syntyvyys lisääntyy antamalla lisää rahaa lapsiperheille?

Muutama muukin kysymys tulee mieleen: Lisääntyykö kenenkään hyvinvointi tässä yhteiskunnassa mollaamisella, vähättelyllä, pilkkaamisella, haukkumisella, lytistämisellä, mitätöinnillä, tuomitsemisella, marginalisoinnilla, säälillä, voivottelulla tai epäempaattisella konservatiivisella arvokiihkoilulla? Lisääntyykö kenenkään hyvinvointi siitä, että etuoikeutetut istuvat piirissä taputtelemassa toisiaan selkään ja kertomassa että heidän valintansa ja elämänkulkunsa ovat niitä parhaita ja oikeita?

Ja miksi me puhumme koko ajan lasten hankkimisesta niin kuin se olisi läheskään jokaiselle meistä oikeasti oma valinta?

maanantai 25. helmikuuta 2019

Lukemista



Tällainen saalis tarttui mukaan kirjastosta tänään.

Arja Mäkisen väikkäristä Oikeesti aikuiset, ja siitä tehdystä kirjasta Vanhojapiikoja ja vapaita naisia olen kirjoitellut aikaisemminkin. Ne on pakko saada aina välillä uudestaan lukuun. Muut kirjat ovatkin sitten uusia tuttavuuksia.

Hanna Parviaisen toimittama Ei kenenkään äiti on kokoelma lapsettomuuskertomuksia. Kaisa Suominen on kirjoittanut kirjaan luvun, jonka nimi on Saako yksinäinen haluta lasta. Varmaan painovirhe muuten, ehkäpä siinä pitäisi lukea esimerkiksi "puolisoton" eikä "yksinäinen". Joka tapauksessa kiinnostaa niin paljon, että taidan lukea tämän heti ensimmäisenä.

Raisa Kyllikki Rannan kirja odotus on upean näköinen valokuvateos viidestä naisesta ja heidän lapsettomuuksistaan. Naisia on myös haastateltu kirjassa.

Sari Vuoriston Laskettu aika on lapsettomuusteemainen novellikokoelma.

Taitaa olla hilpeä ilta tulossa, kun lähden näitä nyt sitten nenäliinojen kanssa kahlaamaan ;)

Mitä mielenkiintoista te olette lukeneet lapsettomuudesta, yksin elämisestä tai jostain muusta tämän blogin teemoihin liittyvästä? Saa toki kertoa muitakin hyviä lukukokemuksia! Ja kaikkea muutakin!

Kirjoittelen ajatuksia lukemastani tämän postauksen kommentteihin.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sinkkuudesta ja yksinäisyydestä

Olen taistellut tämän päivityksen kanssa jonkin verran ja päätin nyt kytkeä toisaalta-toisaalta -aivoni hetkeksi kiinni ja pullauttaa tämän itsestäni ulos.

Kyse on tästä dokumentista: mtv.doc: Yksinäisyyden yllättämät

Toisaalta-toisaalta -aivoni sanovat, että tämä päivitys on ärsyttävä, koska sinkkuus ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys. Se on ärsyttävä myös, koska dokumentti lähentelee tyylilajiltaan paikoitellen sosiaalipornoa. Ohjelman haikea pianomusiikki vie hetkittäin koko homman kevyesti tragikomiikan puolelle.

Ja sitten toisaalta: Uhriutua ei tarvitse, mutta sinkkuus ja/tai perheettömyys myös kyllä ihan oikeasti aiheuttavat yksinäisyyttä. Niin aiheuttavat monet muutkin elämäntilanteet, joista niistäkin on ohjelmassa esimerkkejä. Jotenkin olen ihan hirveän iloinen, että tämä upea ohjelmassa esiintyvä Katja uskalsi kuitenkin puhua juuri nimenomaan aikuisen yksineläjän yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta. Katja on rohkea ja puhuu hyvin.

11:30
Se varmaan siihen kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden välissä oli kuitenkin semmosta aikaa, kun he perustivat perheet, niin kauheen vähän olin tekemisissä sitten, tai tietysti totta kai jokaisella on ne ruuhkavuodet, niin ne on kiireisiä ja tavallaan tuntu, että kun ei itse oikein kuulu semmoseen pienten lasten porukkaan eikä käy sit niille tarkoitetuissa tapahtumissa, niin tuntu aika ulkopuoliselta niinku ystävienkin puolesta.

19:20
Kyl se varmaan semmonen, et vahva tunne siitä et ei kukaan välitä tai ettei kukaan varsinkaan haluakaan välittää, ja siinä kohtaa tietysti on ollut semmonen ajatus sitten, et mus on paljon vikaa tai et... ja jotenkin se on aika pelottavaa kans et on yksin ja semmonen läheisyyden kaipuu on ollut melko vahva sitten siinä kohtaa. Et tuntuu, et kaikki mitä tekee ni tekee huonosti tai mikään ei suju tai onnistu, ja yleensä se mieli on aika maassa sillon.
Haastattelija: Ovatko ystäväsi tajunneet sitä, kuinka yksinäinen koet olevasi?
En mä usko. Ja just vähän aikaa sit kysyinkin yheltä niin hän sanoi ettei hän oo osannut ajatella.

25:00
Joulu on hyvin perhekeskeinen, et sillon tuntuu aika vaikeelta tai kaipaa ehkä eniten vuodesta sitä perhettä, ja sillon moni on.. ystävät on perheineen ja viettävät aikaa sil tavalla sitten, että on aika… tietysti mul on vanhemmat ja se perhe mutta et se oma perhe olis kuitenkin sitten toiveissa.

31:38 
(Kysymykseen "Oletko syyttänyt itseäsi?") Ehkä mä oon miettinyt, et voisinks mä mahdollisesti tehdä toisin tai en mä tiedä voisinks mä olla toisenlainen, mut pohtinut vähän että miksi… et onks se oma persoona sit sen tyyppinen ettei oo sitten sitä perhettä, perheonnee sit saanu, että en tiedä. Mut en oo varsinaisesti syyttäny oo kyllä, et ennemminkin hyväksynyt, et tällain mennään mutta toivottavasti ei lopun elämää kuitenkaan.

37:25
Haastattelija: Minkälaisia yhteydenottoja sinä kaipaisit ystäviltäsi?
No varmaan lenkkiseuraa ehkä eniten.--- No yleensä varmaan et ”Mitä kuuluu?” Et semmoset soitot olis kivoja. Mut olis kiva vähän enemmän nähdäkin.

Jos joku on seurannut tätä blogia tuolta ajanlaskun alkuhämäristä saakka, hän saattaa muistaa että olen postannut tämän linkin joskus vuosia sitten aiemminkin. Ohjelma hävisi silloin kuitenkin aika pian postaukseni jälkeen palvelusta, ja onhan tämä aihe ajankohtainen edelleen. Ja pakko myöntää: kyyneleet silmissähän tätä taas tuli katsottua.

torstai 24. tammikuuta 2019

Mitä opin tänään

Pankista on nyt suositeltu minulle useamman kerran perheenjäsenen hankkimista. Pidän ajatusta kannatettavana. Sitä ennen pitää kuitenkin fiksuuntua hieman. Jos sattuu olemaan vähän digihölmö kuten minä, saattaa nimittäin pitää ainoana tunnistautumisvälineenään mobiiliverkkopankkitunnuksia, vaikka omistaa vain yhden mobiililaitteen. Kun ainoa laite sitten hajoaa, elämä muuttuu hetkeksi kovin vaikeaksi.

"Kannattaa asentaa tunnuslukuohjelma myös jonkun perheenjäsenen puhelimeen" sanoi minulle jokainen niistä neljästä pankki-ihmisestä, jonka kanssa chattasin tai puhuin puhelimessa aiheesta. Kerroin viimeiselle heistä, että koirani saa kännykän vasta kun menee kouluun. Lupasivat lähettää tunnuslukulaitteen. Parempi sekin kuin ei mitään. Odotan jo innolla millaisia lomakuvia laitamme tunnuslukulaitteeni kanssa Facebookiin kesällä.


torstai 17. tammikuuta 2019

(Elämäntilanne)lapseton, mitä sanoisit, jos saisit kerrankin sanoa?

Jännittää! Minut kutsuttiin blogin kautta osallistumaan erääseen tilaisuuteen, jossa keskustellaan syntyvyyden laskusta. Tilaisuuteen on kutsuttu joukko erilaisia ja eri taustaisia asiantuntijoita ja maallikoita ja tarkoituksena on käsittääkseni tuoda esiin mahdollisimman monta näkökulmaa siihen, miksi ihmiset eivät saa tai tee lapsia samaan tahtiin kuin ennen. Olen pohdiskellut useamman päivän, kuka minä tässä kontekstissa olen.

Olen neljääkymppiä lähestyvä cis heteronainen, joka on tahattomasti parisuhteeton ja lapseton. (Olen ihan hirveän paljon kaikkea muutakin, mutta tässä viitekehyksessä olen tätä.) Näinkö esittelen itseni? Mahdanko osata sanoa jotain järjellistä tai hyödyllistä? Mitä sanoisin nyt, kun kerrankin saa sanoa? Olen nyt paikalla varmaankin niin sanottuna kokemusasiantuntijana, ja tällainen rooli on minulle aika vieras. En ole sellainen ihminen, josta tuntuisi mukavalta keskustella henkilökohtaisista asioistaan vieraassa ryhmässä, ja haluaisin sanoa jotain viisasta ja yleispätevää. Tähän mennessä olen keksinyt seuraavaa:

1. Toivoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu lapsettomuudesta ja lapsettomista olisi empaattisempaa.
2. Toivoisin, että lapsettomuuden sijaan puhuttaisiin lapsettomuuksista.
3. Toivoisin, että termi "elämäntilannelapsettomuus" tai ihan mikä tahansa sen vastine yleistyisi käytössä.
4. Toivoisin, että lapsettomuuden syistä puhuttaessa muistettaisiin aina kaikki sukupuolet, eikä esimerkiksi syyllistettäisi asiasta ylenmäärin vain naisia.
5. Toivoisin, että myyttistä vanhemmuutta ja vanhemmuuden kaikkeen asiantuntijoittavaa sädekehää alettaisiin purkaa.
6. Toivoisin, että suuriin ikäluokkiin kuuluvat päättäjät muistaisivat, että me synnytysikäiset elämme nykyään aika toisenlaisessa maailmassa kuin he aikoinaan, eikä se ole välttämättä  meidän oma syymme.

Näin. Isoissa porukoissa ujostelevana ihmisenä taidankin lähettää tämän listan paikalle itseni sijaan.

Auttakaa! Mitä te sanoisitte, jos saisitte kerrankin sanoa? Voin mennä mokaamaan itseni teidänkin puolestanne.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Satunnaisia ajatuksia ja pari linkkiä

Katselen juuri Yleltä ohjelmaa nimeltään Vogue Williams: Haluan vauvan, en miestä. "Mitä jos oikeaa kumppania ei löydykään, ja biologinen kello vain tikittää?" Niin. Mitäpä sitten tosiaan? Henkilökohtaisesti ratkaisuni tähän pulmaan on tällä hetkellä se, että käyn noin joka toinen kuukausi väkisin nettitreffeillä ja muuten keskityn aivan muihin asioihin. Hetkittäin hyperventiloin: Aika on ihan oikeasti loppumassa.

Toisaalta olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä koko yhteiskunnallista keskustelua ja median sekoilua aiheesta, etten enää edes tiedä mitä oikeasti itse haluan. Minusta tuntuu välillä siltä, että minut yritetään valjastaa väkisin synnytyskoneeksi. Juuri nyt nämä lisääntymistalkoohössötykset saavat minut lähinnä epäröimään haluani olla vanhempi. En halua tuolle myyttiselle ja ylevälle paremman kansalaisen palkintopallille sikiämällä. Iida Rauhalammi kirjoitti aiheesta taannoin todella taidokkaasti Kulttuuricocktailin kolumnissaan. Lämmin lukusuositus. Artikkelin voi kuunnella myös podcastina.