Hedelmöityshoidot eivät ole tae lapsesta

Olen pyöritellyt tätä aihetta päässäni pitkään, ja miettinyt, voiko tästä edes kirjoittaa. Aihe on ärsyttävä, ja nyt tästä tekstistäkin tulee sellainen. Tämä teema kirvoittaa omassakin päässäni valtavan ristiriitaisia ajatuksia. Tästä tekstistä ei ole mitään hyötyä kenellekään sellaiselle, joka on jo tuskallisen tietoinen iän vaikutuksesta hedelmällisyyteensä. Sellaisen ihmisen oloa tämä vain pahentaa, ja silloin suosittelen jättämään koko jutun lukematta. Et tarvitse tätä postausta mihinkään.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen joutunut muuttamaan kantaani asiassa, josta olin ennen aivan varma. Uusi ymmärrykseni kuuluu nyt näin: Kaikki eivät todellakaan ymmärrä, ettei lapsia voi saada tuosta vain ja minkä ikäisenä tahansa. Ennen luulin toisin. 

Koen ison osan syntyvyyden laskua käsittelevästä julkisesta keskustelusta melko vastenmielisenä. En pidä siitä tavasta, jolla lapsettomista ihmisistä puhutaan. Vaikka joka viides suomalainen kokee omakohtaisesti tahatonta lapsettomuutta, silti julkisessa keskustelussa esitetään lasten saamisen olevan aina omassa vallassa. Lapsettomista puhutaan väärien valintojen tekijöinä, usein itsekkäinä, pinnallisina ja kypsymättöminä. En pidä siitä, että lapsettomat ihmiset usein myös esitetään typeryksinä, jotka eivät ymmärrä hedelmällisyyden ja iän yhteyttä, vaan luulevat voivansa saada lapsia koska tahansa niin halutessaan.

Minähän todellakin olin tuskallisen tietoinen iän vaikutuksesta lapsensaantimahdollisuuksiini, ja niin ovat olleet kaikki muutkin tuntemani naiset. Miehistä en ole aivan varma. Joka tapauksessa tietämättömäksi syyttäminen satuttaa syvästi sellaista ihmistä, joka suree lapsettomuuttaan. Kyllähän sen jokainen nyt tajuaa, että kolmenkympin jälkeen alkaa olla jo hankalampaa, ja neljänkympin ylittänyt on äidiksi täysin geriatrinen, luulin.

Vaan eipä todellakaan tajuakaan. Osalla ihmisistä on kuin onkin vielä neljänkympin lähestyessäkin sellainen ajatus, että lapsitoivetta voi rauhassa miettiä, koska mediassa kerrotaan jatkuvasti iäkkäinä lapsen saaneista julkkiksista. Kukaan ei koskaan kerro sitä, ettei lapsi ole saanut alkuaan julkkiksen omilla soluilla, eikä välttämättä edes kasvanut hänen kohdussaan. Kukaan ei myöskään kerro, ettei Suomessa adoptoida tuosta vain, ja sijaissynnytykset ovat laittomia. Kukaan ei kerro, etteivät hedelmöityshoidot ole tae lapsesta, eivätkä kaikki voi saada lapsia millään tavalla.

Ihmiset kertovat mielellään ihmetarinoita, ja jokainen tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka sai lapsen ihan varmasti ihan luomuna 47-vuotiaana. Kokeilkaapa huviksenne sanoa ääneen jossain sattumanvaraisessa seurueessa: "Haluaisin (lisää) lapsia, mutta ikä alkaa tulla vastaan". Vannon, että viiden sekunnin kuluessa joku läsnäolijoista kertoo, että kyllä se on mahdollista, koska naapurin serkkukin sai 59-vuotiaana kolmoset. On ikävää, että kulttuurissamme toistetaan tätä valheellista ihmetarinaa samaan aikaan, kun ihmisiä kuitenkin myös syyllistetään siitä, että lykkäävät lastentekoa.

"Naiset nukkuvat hedelmällisyytensä ohi", tai englanniksi "sleepwalking into infertility", ovat ilmaisuja, jotka ennen nostattivat niskakarvani inhosta pystyyn. Koen ne edelleen syyllistävinä, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt, että hedelmällisyyteensä huolettomasti suhtautuvia ihmisiä todella on aika paljon. Monilla on valheellinen tunne siitä, ettei lapsen yrittämiseen liittyviä asioita ole vielä pakko miettiä, vaikka todellisuudessa biologisesti sille olisi viimeiset hetket, tai on jo myöhäistä. Monet myös ajattelevat, että jos ongelmia lisääntymisessä tulee, ne voidaan ratkaista lääketieteen avulla, eikä siksi ole kiire.

Jos lasta toivoo, ikäviä tilastoja ei kannata tietenkään tuijotella liikaa, mutta on oltava realistinen. Ikä heikentää hedelmällisyyttä hurjasti, eikä sen vaikutuksia voi peruuttaa. Se, että naisella on vielä kuukautiset, ei tarkoita, että hän on hedelmällinen. Sukusoluja ei välttämättä ole, tai niiden laatu voi olla jo niin heikko, ettei niistä synny lasta. Tämä tapahtuu meille kaikille, eikä kukaan voi siltä välttyä. Hyvät elämäntavat ja nuori olo ja olemus eivät tee sukusoluista yhtään sen nuorempia, kuin ne ovat, eikä lääketiede voi tehdä lasta tyhjästä. Hoidoilla on ikärajat, ja sille on syynsä. Ei ole eettistä rahastaa hoidoilla potilasta silloin, kun toivoa ei enää ole.

Tämä kaikki on tietenkin ihan kauheaa ja epäreilua, mutta ihmetarinan helliminen ei auta ketään. On inhottavaa, että naisen on tiedettävä johonkin ikään mennessä haluaako lapsia vai ei. Sen iän on hyvä olla lähempänä kolmea- kuin neljääkymmentä. Minäkin olisin mielelläni miettinyt vielä vaikka kymmenen vuotta lisää, mutta päätös oli pakko tehdä. Toivoisin kuitenkin, ettei kukaan herää lapsitoiveeseen ensimmäistä kertaa nelikymppisenä, ja joudu kokemaan yllätysshokkina sitä kauheaa surua ja tuskaa, kun tehtävissä on ehkä enää niin kovin vähän.

Kun lasta toivova astuu hedelmöityshoitojen maailmaan, mikään ei ole enää entisensä. Elämä täyttyy laskelmoinnista, lääkityksistä, toivomisesta ja usein myös pettymisestä. Kevyt "katsotaan, onnistuuko" -asenne vaihtuu nopeasti alakuloksi ja epätoivoksi hoitojen kestäessä ja maksaessa, ja elämä kapeutuu pyörimään surun ja ahdistuksen ympärille. Hoidot ovat mielelle ja keholle äärimmäisen rankkoja, eikä sellaista lääketieteellistä temppua ole, joka voi saada naisen huvenneet munasoluvarastot täyttymään, laadullisesti huonot solut taas hyvälaatuisiksi tai lahja-alkiojonot katoamaan. Toivoa pitäisi pitää yllä, että jaksaa, mutta jos hoidot kestävät ja pettymyksiä tulee paljon, se on hyvin vaikeaa.

Toivoisin, että mahdollisimman moni välttyisi sellaiselta tilanteelta, jossa hedelmöityshoitolääkäri on ensimmäinen, jolta joutuu kuulemaan lisääntymisen ajan menneen jo. Toivoisin myös, että ihmiset ymmärtäisivät laajemmin sen, ettei lasten saaminen todellakaan ole aina oma valinta. Ihmetarinoita on kuultu tarpeeksi, ja ne satuttavat tahattomasti lapsettomia pahasti.

Mikä on perhe?

On aika hemmetin pysäyttävää huomata, että yleensä aina kun puhutaan perheistä, puhutaan kahden vanhemman ja vähintään yhden lapsen muodostamasta yksiköstä. Nykyään ehkä onneksi jo paremmin tajutaan, ettei vanhempien ole pakko olla keskenään eri sukupuolta, mutta käsittämättömän usein unohtuu vielä sellainenkin ihan päivänselvä tosiasia, että melkein neljäsosa suomalaisista perheistä on yksinhuoltajien perheitä. Siis neljäsosa! Ja silti tämä on aina niin tätä:

Että mitenkäs teillä tehdään, arvon yh-kollegat? Minä voin ilokseni todeta, että meillä ei tarvitse kotona riidellä ollenkaan vapaa-ajasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan!

Jokatorstainen harrastus kuulostaisi todella mahtavalta! Tai se, että pääsisi viemään roskapussin! Ja tätä en sano valittaen, sillä olen oikeasti onnellinen pienessä perheyksikössäni.

Vanhempia ollaan monenlaisissa perheissä, ja sitten on myös perheitä, joissa ei olla vanhempia, ja perheitä ne ovat nekin. Monilla ei myöskään ole perhettä, ja he ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, ja heillekin tulee antaa ääni ja heidän asioistaan pitää olla kiinnostunut. Ja jotenkin se luettavissa oleva tarina on aina vain tuota samaa.

Neuvolassa ihana hoitaja kyseli juuri mielipidettäni parisuhdeoletuksen tekevistä kyseylomakkeista, ja ehdotin, että parisuhdeosioiden otsikkoon voisi lisätä vain ohjeistuksen: "Vastaa tähän, jos elät parisuhteessa". Silloin ei oletettaisi. Se riittäisi minulle hyvin.

Jatulintarha

"Joitain vuosia myöhemmin löysin Väestöliiton lanseeraaman termin tilaani: elämäntilannelapseton. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka haluaisi lapsia, mutta ei voi niitä hankia vaikkapa elämänkumppanin puutteessa tai koska rahoitus hedelmöityshoitoihin puuttuu. Minulta uupuivat nämä molemmat. Tuntui ihmeellisen hyvältä löytää taudilleni nimi. Se tarkoitti sitä, etten ollut ainoa, jonka päiviin kasvoi tyhjyyden haamu kumppaniksi, jonka sisällä oli musta, kipeä kivi.

    Vuosien myötä lapsettomuudesta kasvoi kupera peili. Se taivutti elämäni itsensä ympärille, heijasti onttoja kuvia, sulki ovia ympärilläni määrätietoisesti. Järkeä ja tunnettakin vastaan se aina väitti: Minä en ole tarpeeksi hyvä äidiksi. Minä en kelpaa.

    Lapsettomuudesta tarkasteltuna maailma ympärilläni vähitellen muuttui pysyvästi. Aloin välttelemään vauvoista täysiä kahviloita, jättämään väliin häitä ja ristiäisiä. Pysyttelemään kaukana lasilaatikon onnesta, jatkamaan uhmankin uhalla itsenäisen naisen reissuelämääni.

    Mutta laatikko ei ottanut kadotakseen. Aina palatessani kotiin se oli vain kasvanut. Nielaissut sisäänsä yhä suuremman piirin ystäviäni, käynyt vain kirkkaammaksi, läpäisemättömäksi. Sen pinnalta näin nyt heijastuksen itsestäni, minusta, jolta puuttuu miehen ja lapsen rakkaus. Ja luisen huomisen, loppuelämän surun. Ihmiset ympärilläni jakautuivat kahteen. Niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Lisäsin pian uuden määritteen listaani: arvoton."

Sinun lapsesi eivät ole sinun?

Uusi äitituttava kysyi eilen, onko monilla ystävistäni lapsia. Vastasin: "Joo, mä olen porukasta ainoa, jolla ei ole." En edes tajunnut sanoneeni mitään outoa. Pienen hiljaisuuden jälkeen äitituttava huomautti, että tuo tuossa vaunussa on sinun.

Olen nauranut tälle nyt koko eilisen illan ja tämän aamun. Olen kyllä tietoinen, että lapseni on minun, mutta kuinka lujassa istuukaan lapsettoman identiteetti!

Sen pituinen se

Seuraan paljon parisuhteetonta elämää ja itsellistä äitiyttä käsittelevää somea. Olen huomannut, että monet parisuhteetta elävät ja/tai itselliset naiset pohtivat jossain kohtaa omaa prosessiaan Disney-elokuvien vaikutusta elämäänsä. Moni on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka meidät on aivan pikkutytöistä aivopesty ajattelemaan, että onnellisen tarinan loppu on aina sellainen, jossa prinsessa pääsee naimisiin prinssin kanssa, ja sitten he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se. Mitä tahansa esteitä ja vaikeuksia päähenkilö siis tiellään kohtaakaan, ne ratkeavat lopulta aina sillä, että hän ryhtyy parisuhteeseen.

Ihmisen aivot nauttivat kaavoista ja toistosta, ja romanttiset komediat, chick flickit, chick litit, ja toki muutkin kulttuurituotteet tyydyttävät tarpeen nähdä sama turvallinen tarina uudestaan ja uudestaan. Ja niin me sitten kasvamme siihen, että onni on parisuhde. Ja sitten jos se tarina ei tapahdukaan meille, me ja ympäristömme kriisiydymme valtavasti. Ei ole mitään mallia siitä, kuinka hienoa ja mahtavaa elämä voisi olla myös sen satujen perhe- ja parisuhdekuvion ulkopuolella. Kukaan ei oikein tiedä, miten sitten ollaan onnellisia, jos pariutumista ei tapahdukaan.

Kolmen kuukauden vanhemmuuden jälkeen olen tietenkin vielä täynnä hyviä ja yleviä kasvatusperiaatteita, ja tämä on yksi niistä: Aion oman tyttäreni kanssa kiinnittää erityistä huomiota siihen, että tarjoan parisuhdenormatiivisuuden lisäksi myös muunlaisia näkemyksiä onnellisesta elämästä. Jos se Disneyn prinsessa onkin tosi onnellinen saatuaan sormuksen sormeensa, voidaan miettiä sitten vaikka yhdessä, että jollekin toiselle prinsessalle joku muu asia olisi voinut olla onni. Ehkäpä hän olisikin halunnut mielummin vaikka tiedenaiseksi tai matkustaa maailman ympäri tai kasvattaa lampaita, eikä ollut ollenkaan kiinnostunut naimisiinmenosta. Koitan toki itsekin olla esimerkkinä siitä, että elämä voi olla hienoa myös ilman parisuhdetta, sillä rehellisesti sanottuna en usko enää koskaan sellaiseen päätyväni.

Pitäkää timanttinne

Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, yksinhuoltajuus identiteettinä kiehtoo minua juuri nyt kovasti. Satuin törmäämään aiheen tiimoilta muutaman vuoden takaiseen Väestöliiton johtavan asiantuntijan Heli Vaarasen kolumniin nimeltään Yksinhuoltaja, sinä olet timantti. 

Tässä väräjävässä ja liikuttuneessa kolumnissa Vaaranen maalaa kuvan köyhästä maailman murjomasta loppuunpalaneesta yksinhuoltajasta, jonka elämä on sitkasta ja loputonta taistelua, josta kiitokseksi sopii odottaa korkeintaan ylentämällä alentavia, sääliviä, korneja kehulitanioita. Yksinhuoltaja, tuo modernin ajan tulitikkutyttö, on kaikkien hylkimä ja halveksima kurjuusloukussa kärvistelevä ötökkä, jonka vain kuolema voi ankeuden kahleista vapauttaa.

Riemastukseni kolumnin äärellä yltyi huutonauruksi tässä kohdassa:

Kun menet ostoksille, rahattomuus näkyy sinussa. Myyjän katse pyyhkäisee sormuksetonta kättäsi ja hän vie sinut halpojen tavaroiden hyllylle. Häpeät, valikoit mitä voit ja lähdet.

Siis että myyjä ohjaa sormuksettomat asiakkaat jonnekin erityiselle halpojen tavaroiden hyllylle, jossa yksinhuoltajat sitten häpeävät silmät päästään. Missä todellisuudessa kirjoittaja oikein elää? Ajatteleeko hän todella, että yksinhuoltajan elämä on tuollaista Suomessa tällä vuosisadalla? Vai onko tämä nyt niin korkealentoinen metafora, etten tavoita merkitystä? Mitä tässä oikein yritetään sanoa?

Tai entäpä tämä:

Kun sinua vastaan kävelee väsynyt yksinhuoltaja, älä tuomitse häntä. Koeta nähdä hänet ihmisenä, eikä vain yksinhuoltajana. Avaa ovi, nosta väsyneistä käsistä pudonnut ostoskassi.

Kuka oikeesti tuomitsee vastaantulevia yksinhuoltajia? Miten se edes tehdään? "Hyi hyi tuotakin yksinhuoltajaa"? Kuka ihme muka ajattelee, ettei yksinhuoltaja olisi ihminen? Eipä olisi tullut mieleenkään.

Onkohan kukaan koskaan onnistunut esittämään mitään ihmisryhmää säälittävämpänä kuin kirjoittaja tässä yksinhuoltajat esittää? Aiemmin ihmettelin, miksi jotkut yksinhuoltajat eivät salli muiden kutsua itseään yksinhuoltajiksi, mutta jos maailmasta löytyy enemmänkin ihmisiä, jotka näkevät yh:t tällä tavoin, enpä ihmettele enää. En minäkään halua olla tuollainen reppana.

Meillä menee ihan hyvin, ja ostoskassitkin pysyvät kädessä, kiitos vaan.

Podcast itsellisestä äitiydestä

Nyt on kunnollista! Aivan riemastuttavaa! Tällainen podcast on nyt olemassa! Iso halaus tekijälle <3

Podcast: Yksin tehty lapsi

Elämäni oudoin puhelu

- Perheoikeudellisesta yksiköstä päivää, kutsuisimme käymään.

- Päivää. Toimitin jo teille todistuksen lapseni alkuperästä. Eikö asia hoidukaan sillä?

- Ei, valitettavasti todistus anonyymistä lahjoittajasta ei riitä, pitää tulla paikan päälle keskustelemaan.

- Mitä tämä keskustelu tulee koskemaan?

- Lapsen alkuperää. Meidän on tiedettävä, olisiko mahdollista, että sinulla olisi kuitenkin ollut jonkinlainen... niin... suhde hedelmöityshoitojen aikaan. Pahoittelen tätä, nämä keinohedelmöitysasiat eivät ole niin tuttuja.

Repeän nauruun.

- Haluatte siis keskustella mahdollisesta seksielämästäni hedelmöityshoitojen aikana?

- Niin. No. Niin se tavallaan on.

- Ja ilmeisesti velvollisuuteni on tulla sinne tällainen keskustelu käymään?

- Kyllä.

En ole ihan varma pitäisikö itkeä vai nauraa. Aion mennä paikalle, mutta en aio vastata mihinkään, mikä ei mielestäni tunnu yhdenvertaiselta suhteessa heteropareihin. Kirjattakoon siis pöytäkirjaan jälkeläiselleni nähtäväksi, että hänen äitinsä kieltäytyi uppiniskaisesti raportoimasta, oliko syyllistynyt epäsiveellisyyksiin hänen alkuunsaattamisensa aikoihin.

Miten voisin todistaa kertomukseni todeksi, jos sairaalan kirjoittama todistus ei siihen riitä? Miten teen sen paremmin kasvotusten kuin puhelimessa? Kytketäänkö minut valheenpaljastuskoneeseen? Juotetaanko minulle totuusseerumia? Tehdäänkö sisätutkimus?

Voisiko joku valistunut lukija sivistää minua: Kuinka mahdollista ylipäänsä olisi tulla raskaaksi luomuna ivf-hoitojen aikana? Jos kaikki kypsät munasolut sijaitsevat petrimaljassa hedelmöittyjän ulkopuolella, miten silloin edes voisi tulla raskaaksi perinteisin keinoin?

Ymmärrän kyllä, että tässä on tavallaan kyseessä lapsen etu: Lapsella on oikeus tietää kaikki vanhempansa. Kai tämän nyt voisi silti jollain muullakin tavalla hoitaa? Eikös tällainen nyt ole jo jotenkin vähän karmivaa?

"Tavallinen mies ei kelpaa naisille" on naisvihaa ja sinkkuvihaa, ja sen hokeminen pitää lopettaa!

"Tavallinen mies ei enää kelpaa naisille" on yksi aikamme väsyttävimpiä ja vaarallisimpia heterosinkkuihin liittyviä jankutuksia. Tätä (nais)sinkkuja halventavaa ja väheksyvää ja äärimmäistä naisvihaa ruokkivaa soopaa en soisi ainakaan yhdenkään naisen päästävän suustaan tai kynästään. Tällainen puhe ruokkii sairasta incel-porukkaa yhä äärimmäisempiin viharikoksiin naisia kohtaan. Ihmisiä on kuollut siksi, että joidenkin höyrypäiden viha löytää ulospääsynsä tämän narratiivin kautta. Sen mukaan miehellä on oikeus naiseen ja seksiin, ja jos on sillä rintamalla hiljaista, on syytä vihata naisia ja oikeus kostaa, kun ei enää perusmieheksi identifioituva kelpaa. Monet ei-väkivaltaisetkin miehet ajautuvat katkeriin aatoksiin, kun tätä klikkivaletta tuutataan ulos joka mediasta. Lopettakaa! Koko väite on älytön.

Monet ihmiset eivät toiveistaan huolimatta päädy parisuhteeseen, ja niin on ollut aina. Useimmat meistä saavat joskus pakit. Voi myös ihan hyvin olla, että miesten ja naisten toiveet parisuhteesta ja seksistä ovat viime vuosikymmeninä kiihtyvästi eriytyneet. Kaikessa konkreettisuudessaan jo tilastot kotitöiden jakautumisesta kertovat miksi moni elämässään menestyvä ja pärjäävä nainen ei välttämättä koe tarpeelliseksi olla parisuhteessa. Toisaalta miehetkin etsivät erilaisia ominaisuuksia naiskumppaneiltaan kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Ajat muuttuvat. Asiasta on olemassa ihan järkevääkin tutkimusta, ja homma on äärettömän paljon hienosyisempi ja monimutkaisempi, kuin että yksi sukupuoli hylkää nirsouttaan toisen ja tuomitsee tämän elämään puutteessa ja kurjuudessa. Ehkäpä ihmiset vain oikeasti haluavat elää oman näköistään elämää, eikä pariutumista enää koeta välttämättömyydeksi.

On aivan käsittämätön ajatus, että kenenkään pitäisi olla parisuhteessa toisen kanssa, jos se ei tunnu hyvältä. Seksi ja parisuhde eivät ole perusoikeuksia meistä kenellekään, ja ihminen, nainenkin, saa oikeasti haluta ihmissuhteiltaan niitä asioita, joita haluaa. Me emme ole kukaan toisillemme tällä saralla mitään velkaa, vaan olemme jokainen vastuussa ainoastaan itsellemme siitä, millaiseksi elämämme pyrimme järjestämään. Jos poteroituu bunkkeriin narisemaan, kuinka toisen sukupuolen edustajat ovat ihan tyhmäpyllyjä, kun eivät minulle anna, saa kyllä ihan varmasti viettää siellä loppuelämänsä katkerana ja yksin. Sen ajan voisi käyttää johonkin hauskempaankin.

On silkkaa tarkoitushakuista valhetta, että kaikki naiset löytävät halutessaan kumppanin. Eivät löydä. Mutta mitäpä tekevät naiset, jotka elävät selibaatissa ja/tai vailla parisuhdetta vastoin toiveitaan? Syyttävätkö he raivokkaasti miehiä ja suunnittelevat massamurhia? Eivät suinkaan, he sättivät tilanteestaan itseään, kuten kilttien misogynistisen kulttuurin kasvattien kuuluukin. Esimerkiksi The Guardianin artikkelissa kerrotaan femcel-naisista, jotka kokevat olevansa liian rumia kelvatakseen miehille ja ovat siitä surullisia. Siispä: Jos nainen ei kelpaa miehelle, vika on naisessa. Jos mies ei kelpaa naiselle, vika on naisessa.

Amerikkalainen sinkkuaktivisti Shani Silver  ruotii 4.10.2021 julkaisemassaan podcastissa sitä, miksi sinkun kutsuminen nirsoksi on väkivaltainen teko, jolla on vaikutuksia mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Nirsoussyytöksiä kuulevat erityisesti yli 30-vuotiaat naiset, joiden loukkaaminen tällä tavoin naamioidaan usein hyvää tarkoittavaksi neuvomiseksi. Nirsoksi kutsuminen on kuitenkin sama, kuin kutsuisi toista epähaluttavaksi, epärakastettavaksi, epäviehättäväksi, tai sanoisi, että hänellä on ikävä persoonallisuus, tai että hän on liian vanha tai muulla tavalla viallinen. Sellaista ei tarvitse kuunnella mykkänä, vaan on oikeus puolustaa itseään. Kenenkään ei tarvitse hyväksyä vihjailua siitä, ettei ole toivomansa suhteen arvoinen tai että ansaitsee huonompaa kuin muut ihmiset.

Silver neuvoo:

Kun sinua kutsutaan nirsoksi

- Palauta kysymys: Miksi sanot noin? Mitä tarkoitat tuolla? Millainen minun pitäisi mielestäsi olla? Oletko sinä suhteessa siis nyt siksi, ettet ollut nirso?

- Esitä toivomus: Kunpa näkisit minut yhtä arvokkaana kuin minä näen itseni. Silloin et sanoisi, että minun tulisi haluta vähemmän.

- Pyydä ratkaisua: Vaikutat tietävän mikä ongelmani on, joten voisitko saman tien ratkaista tilanteen, ja kertoa mistä löydän kumppanini?

- Totea tilanne: Totta hitossa olen nirso, en halua päätyä siihen tilanteeseen, jossa ne ihmiset ovat, jotka eivät olleet.

Silveriltä ilmestyy kirja näistä aiheista ensi viikolla, pitänee tutustua.

Ennustan, että Ensitreffit alttarilla tulee jäämään ohjelmaformaattina pian unholaan, ja parinkymmenen vuoden kuluttua emme enää voi käsittää, mikä hinku ihmisillä on ollut päästä vaikka väkisin naimisiin sen sijaan, että he tekisivät itse elämästään upean. Ennustan myös optimistisesti, että parisuhde menettää merkitystään elämän ainoana tai automaattisesti tärkeimpänä ihmissuhteena, ja urbaanit ihmiset osaavat muodostaa läheisiä verkostoja myös muuten kuin yhden romanttisen kumppanin ja oman ydinperheen kanssa.

Ennustan myös, että jos incel-porukkaa hännystelevä sukupuolipuhe ei pian katoa klikkimedian otsikoista, meillä on edessä karmivan naisvihamielisiä aikoja ja entistäkin enemmän niitä, jotka eivät löydä haluamaansa parisuhdetta.

Keskusteluja tyttäreni kanssa

Lauletaan laulukirjasta:

Prinsessa Ruusu linnassa on pahan noidan pauloissa. Voi prinsessa-poloa!

Ruusunen nukkuu vuossadan, vaan onneksi prinssi uljas avun tuo, avun tuo, avun tuo!

Tiedäthän, Pieni, että vain saduissa asiat ovat niin kurjasti, että prinsessaa ei voi pelastaa kuin prinssi. Oikeasti se prinsessa voisi kyllä keksiä itsekin keinon päästä sieltä noidan pauloista pois. Tai ensin sen tietenkin kannattaisi soittaa äidille, koska äitihän auttaa aina. Sitten se voisi kyllä yrittää ratkaista tilanteen ihan itsekin. Onhan se tietysti tosi kivasti tehty, että prinssi auttaa, mutta ei sitä kannata jäädä sadaksi vuodeksi odottelemaan, menee koko elämä hukkaan. Se prinsessa voisi vaikka kavuta ikkunasta pihalle ja sanoa sille noidalle, että pidä kuule tunkkisi, minä en tänne jää homehtumaan, kun maailma on tuolla ulkona ja seikkailut odottavat.

Mitäs siihen sanot?

Minun lapsellani ei ole isää

Tiedän, että jotkut lahjasolulla lapsen saaneet puhuvat solun lahjoittaneesta ihmisestä lapselle nimellä isä tai äiti. Myös termit biologinen isä tai äiti ovat joillain käytössä. Oma mutuni on, että useimmilla on käytössä kuitenkin sana lahjoittaja tai luovuttaja. Niin myös minulla, ja kerron nyt miksi.

Meidän perheessämme tulee väistämättä käsittelyyn sellainen tosiasia, että lapsella ei ole isää. Minulla on velvollisuus kertoa lapselle tämän asian taustoista mahdollisimman avoimesti ja lapsella on oikeus kysyä ja tuntea asiaan liittyen mitä tahansa. Myös mahdolliset surun ja vihan tunteet ovat sallittuja. Pitkittäistutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lahjasolulla alkunsa saaneet lapset voivat yhtä hyvin kuin muutkin lapset, kunhan heidän taustastaan puhutaan avoimesti ja rehellisesti. Lapset eivät keskimäärin ole kovinkaan kiinnostuneita lahjoittajasta eivätkä koe tätä vanhemmakseen. Mahdolliset geneettiset puolisisarukset kiinnostavat monia enemmän.

Vanhemmuus on sosiaalinen konstruktio, ei biologiaa. Siinä on kyse kiintymyssuhteesta, joka on täysin keskeinen ihmisen kehitykselle vauvasta hyvinvoivaksi aikuiseksi. Vanhempi on se, joka hoivaa, ruokkii ja on läsnä lasta varten hänen arjessaan. Se, josta omaan mieleen muodostuu turvan edustaja. Vaikka geenit ovatkin tärkeä ja kiinnostava asia, niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä vanhemmuuden kanssa. Solujen lahjoittaja ei ole lapsen vanhempi, eikä hänen tule kutsua itseään syntyneen lapsen isäksi tai äidiksi, ellei siitä ole erityisesti yhdessä sovittu lapsen ja hänen perheensä kanssa.

Ajattelen, että yksi ihmiselämän suurimmista mahdollisista traumoista on tulla oman vanhempansa hylkäämäksi. Jos lahjasolulapselle puhutaan poissaolevasta isästä tai äidistä, on vaara, että hänelle kehittyy jonkinlainen erikoinen pseudokiintymyssuhdetrauma tilanteessa, jossa sellaisen kehittyminen ei olisi ollenkaan välttämätöntä. Lapselle muodostuu kuva poissaolevasta tärkeästä ihmisestä, joka puuttuu hänen elämästään, ja hän saattaa alkaa kaivata tätä isää tai äitiä ja toivoa voivansa saada tämän elämäänsä. Kun usein lahjoittajasta tietenkin puhutaan vielä kiitolliseen ja ihannoivaan sävyyn, hän saattaa glorifioitua lapsen mielessä jonkinlaiseksi upeaksi myyttiseksi hahmoksi, joka ehkä joskus astuu hänen elämäänsä.

Olen aivan loputtoman kiitollinen sille ihmiselle, joka lahjoitti siittiönsä, jotta minun lapseni sai syntyä. Toivon joskus voivani tavata hänet, ja jos lapseni haluaa häntä etsiä, olen hänen tukenaan ja apunaan tarvittaessa. Olen kuitenkin päättänyt, että kun kerron lapselle hänen syntymänsä tarinaa, en tule sanomaan, että lahjoittaja oli hyvä, kiltti tai ihana ihminen, koska sitä minä en tiedä. Sanon mielummin näin: Hän on ollut mies, joka on halunnut auttaa. Hän on tehnyt hyvin ystävällisen teon, ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Onhan nimittäin myös aivan mahdollista, ettei lahjoittaja olekaan mukava mies, tai että hän ei edes halua tavata lastani. Miltähän lapsesta mahtaisi tuntua, jos hän on koko ikänsä kasvanut kuunnellen hehkutusta tästä upeasta tyypistä, joka ei sitten haluakaan edes tavata? Parempi pitäytyä faktoissa.

Tiedän, että asiasta on erilaisia mielipiteitä, mutta minä ajattelen näin: Jos puhuisin lapselle lahjoittajasta hänen isänään, valitsisin sen tien, joka on minulle helpoin, mutta en sitä, joka on lapselle paras. Arkipuheessa isä-sanan välttäminen voi vaatia vähän keskittymistä ennen kuin siihen tottuu. Ajattelen kuitenkin niin, että teen lapselle palveluksen, kun en luo perheeseemme mielikuvitushahmoa, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Minun lapsellani ei ole isää, ja se tuntuu minusta välillä surulliselta, mutta se suru on minun suruni, eikä lapseni. Kun asia käsitellään rehellisesti ja avoimesti, lahjasolulapsi tulee voimaan hyvin ja kasvamaan onnellisena.

Instagramissa tanskalainen Emma kertoo donorchild-tilillään siitä, millaista on olla lahjasolulapsi.

Flashbackejä ja triggereitä

Työkaveri ottaa minua hihasta kiinni ja vetää minut käytävältä huoneeseeni. Hän huikkaa mukaan toisenkin työkaverin ja istuttaa meidät alas.

- Voi hemmetin hemmetti, mä olen taas raskaana! hän julistaa dramaattisesti epätoivoa äänessään. 

- Ei pitänyt vielä, vuoden päästä vasta, mutta näin tässä nyt kävi että pikkukakkonen on tulossa ensi keväänä. En perhana jaksaisi nyt ihan vielä sitä vauvarumbaa taas uudestaan!

Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Näkyyköhän ulospäin, että olen aivan vähällä purskahtaa itkuun? Seuraava asiakas on tulossa tunnin päästä, nyt ei saa hajota. Saan onniteltua. Lasken jalkapohjat lattiaan, maadoitan itseni työtuoliin, hengitän syvään, lasken  kymmeneen. Näkeekö minusta, että olen hajoamassa ihan juuri? Osaanko nyt olla? Etten vain pahoittaisi kenenkään mieltä. Etten nolaisi itseäni.

Jutellaan vaunuista. Tuli annettua juuri edelliset kiertoon, manaa työkaveri, uudet on hankittava. Minä osaan keskustella uskomattoman paljon lastenvaunuista, vaikkei minulla ole lasta. Se johtuu siitä, että olen käynyt lukemattoman määrän tällaisia keskusteluja viimeisten vuosien aikana. Kymmenen vuotta sitten olin kiinnostunut ja innoissani, halusin oppia vaunuista ja vauvoista, raskaudesta ja synnytyksestä, koska joskushan se kaikki olisi minullakin edessä. Nyt olen yksin jossain kohtaa epämääräistä hedelmöityshoitojonoa ja biologinen kelloni takoo ohimoitani aamusta iltaan joka ikinen päivä. En nuku, ja ahdistaa koko ajan. Bugaboot, sanon. Niitä kaikki nyt himoitsevat.

Parinkymmenen minuutin päästä työhuoneeni on edelleen vallattu. Pahoittelen ja poistun vessaan. Se on virhe, sillä purskahdan heti itkuun saatuani vessakopin oven kiinni. On rauhoituttava nopeasti, muuten punaiset laikut paistavat silmäkulmissa loppupäivän. Pakotan itseni lopettamaan ja varmistan ettei kukaan ole tulossa sisään. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä.

Monta vuotta myöhemmin istun kotona nukkuva vauva sylissä ja selaan Facebookia. Tuttavapariskunta ilmoittaa raskaudesta. Ovat käyneet valokuvaajalla ottamassa kauniit raskauskuvat, täynnä onnea ja iloista jännitystä kumpikin. Ikää on jo melkein neljäkymmentä ja vapaaehtoinen lapsettomuus oli vaihtunut lapsitoiveeksi nopeasti ja yllättäen. Raskaus alkoi kertayrittämällä.

Ja taas: Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Piilotan postauksen ja suljen läppärin. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Katson vauvaa ja lasken jalkapohjat tukevasti maahan. Hengitän syvään. Lasken kymmeneen. Vauva on tässä, kaikkihan kävi hyvin, ei enää tarvitse surra. En tiedä miksi reagoin näin, mutta kaikki tapahtuu sekunneissa ja täysin kontrolloimattomasti. Koko lapsettomuuden kipu täyttää taas kropan ja ahdistus hyökyy yli. Se on ohi nyt, toistelen itselleni, mutta keho ei kuuntele mieltä, ei usko vielä, että selvisin pinnalle. Että kaikki on nyt hyvin.

Miksi yksinhuoltajuus hävettää?

Kirjoitan nyt ehkä hieman kärkevämmin kuin minulla on tapana, koska en ehdi muokata. Pieni availee jo ääntään sitterissä, ja tämä kirjoitushetki on ohi hyvin pian. Saa kommentoida samaan malliin!

Kyse on yksinhuoltajuudesta. 

Olen seurannut todella hämmentyneenä itsellisten äitien porukoissa välillä päätään nostavaa identiteettikeskustelua. Jengi pohtii aivan tosissaan, että olemmeko me itselliset vanhemmat yksinhuoltajia. En ymmärrä tätä pohdintaa lainkaan. Jos ihminen on lapsensa ainoa huoltaja, silloin hän on yksinhuoltaja. Termi on juridinen. Minä olen siis ilman epäilystäkään yksinhuoltaja, koska ei minun lapsellani ole ketään toista huoltajaa. Moni tuntuu kuitenkin inhoavan yh-sanaa syvästi ja kieltäytyvän tästä identiteetistä jyrkästi. "Sellainen en ainakaan ole, on keksittävä jokin muu sana!" 

Mitä me oikein ajattelemme yksinhuoltajista? Millaisia ominaisuuksia heihin liitämme? Mikä yksinhuoltajissa on niin kauheaa ja väärää ja noloa? Ahdistaako ajatus siitä, että joku saattaa luulla puolison jättäneen? Että joku pitää vastuuttomana lisääntyjänä, joka ei osannut huolehtia ehkäisystä? Vai mikä? En kykene ymmärtämään tippaakaan, miksi yksin lastaan huoltavaa ihmistä ei saisi kutsua yksinhuoltajaksi. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä tuntemattomat minusta ajattelevat, enkä varmasti aio antaa joillekin satunnaisille törpöille valtaa määritellä minua perhemuotoni perusteella.

Ei lasta voi tehdä yksin, jos hävettää olla sitten hänen ainoa huoltajansa. Huoltajuusasiaan tulee törmäämään joka paikassa, koska lapsen asioita hoidettaessa on tiedettävä, ketkä kaikki hänestä vastaavat. Yksinhuoltajuus ja itsellisyys eivät ole toisensa poissulkevia asioita, vaan jälkimmäinen on ensimmäisen alaluokka. Toivoisin, että voisimme olla ylpeitä lapsiemme huoltajia kaikki riippumatta siitä, millaisissa komboissa lapsista huolehdimme.

Minä en ainakaan suostu häpeämään. Olen yksinhuoltaja ja ylpeä siitä!

Keitä meidän perheeseemme kuuluu?

Löysin jo odotusaikana ihanan vauvakirjan, joka sopii monenlaisille perheille. Hannamari Ruohosen kirjassa otetaan hienosti huomioon se, että on muunkinlaisia perheitä, kun niitä, joissa vanhemmuutta hoitavat biologinen äiti ja isä yhdessä. (Itse asiassa on muuten aivan älytöntä, kuinka suuri osa vauvakirjoista edelleen tekee sen oletuksen, että kaikkien perhe on täysin normatiivinen, kun pelkästään yh-perheitäkin taitaa olla Suomessa melkein neljäsosa kaikista.)

Olen aina pitänyt vauvakirjoja vähän imelinä, mutta kun alkoi näyttää siltä, että tulen kuin tulenkin yksin vanhemmaksi, eräs monille yksinhuoltajille tuttu morbidi ajatus sai minut lopulta päättämään, että jonkinlainen kirja on tehtävä. Se ajatus kuuluu näin: "Entä jos minulle tapahtuu jotain?" Lapsella on oikeus muistoihin omasta lapsuudestaan silloinkin, jos vanhempaa ei enää ole. Kuulostaa vähän kauhealta, ja näyttää vielä kauheammalta näin kirjoitettuna, mutta olen aika varma, etten ole ainoa itsellinen vanhempi tai yksinhuoltaja, joka on käynyt näitä ajatuksia päässään läpi. Lapsen pitää saada oma tarinansa kävi mitä kävi. Tuumasta toimeen siis.

Alkulehdille olen kirjoittanut vauvan syntymän tarinan. Että äiti toivoi sinua kovasti, ja koska mies, jota emme tunne, oli ystävällisesti lahjoittanut omia solujaan, sinä saatoit alkaa kasvaa äidin mahassa. Olen kirjannut ylös raskaudenaikaisia lempinimiä ja kirjoitellut millaista maailmassa oli silloin kun häntä vielä odotettiin. Teippasin sivulle loppuraskaudessa hänelle löytämäni neliapilan. Olen kansioinut kuvia tietokoneelle ja aion tilata printtejä ihanimmista ja hauskimmista ja liimata niitä kirjaan. Asiaan on siis vihkiydytty huolella, ja yritän askartelurajoitteineni tehdä kirjasta lapselle mahdollisimman kivan.

Kirjassa on kuitenkin yksi aukeama, jota olen tuijotellut hieman huolestuneena. Aukeamalla on iso puu, jossa on paljon lehtiä ja omenoita, ja se kuvaa vauvalle tärkeiden ihmisten joukkoa. Jokaiseen lehteen tai omenaan pitäisi kirjoittaa vauvalle tärkeän ihmisen nimi. Keksin helposti joitakin selvästi kirjaan kuuluvia: mummo, vaari ja ystävä, jonka epävirallisesti nimesin kummisedäksi. Lisäksi muutaman ystävän voisi hyvin lisätä vielä, mutta me asumme nyt eri puolilla maata, enkä tiedä, kuinka suuri rooli heillä voi edes teoriassa olla lapsen elämässä, jos jäämme jumiin tänne periferiaan.

Minun ydinperheeni, vauva, minä ja koira, on oikein hyvä ja hieno perheyksikkö, mutta muuten piirini ovat valitettavasti hirveän paljon pienemmät kuin toivoisin niiden olevan, ja nyt olen huolissani, että siirrän tämän yksinäisyyden tragedian lapselleni. Toivoisin, että ympärillämme olisi sellainen ihana tv-sarjoista tuttu laajennettu ystäväperhe, jossa kyläillään ja kokkaillaan yhdessä, ja arki-iltoina keräännytään television tai teekupin ääreen vaihtamaan kuulumisia. Siitä ollaan kyllä valitettavasti hyvin kaukana. Vietämme aikamme pääosin kahdestaan.

Vauva on onneksi loistava alibi lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikenlaisia lapsen ympärille rakennettuja ryhmiä löytyy pienessäkin kaupungissa jumpasta ja muskarista kokkikerhoon ja yh-ryhmään. Menen mukaan kaikkeen, mihin vain suinkin jaksan. (Täällä pikkukaupungissa on kuitenkin ilmeisesti niin, että on hankittava auto päästäkseen käytännössä yhtään mihinkään, mikä ärsyttää suunnattomasti!)

Tämän päivän sosiaalisen verkoston pohdinnat aktivoituivat alkujaan luettuani HS:stä Laura Tauriaisen esseen Huono ystävyydessä?  (Essee on valitettavasti luettavissa vain tilaajille.) Tekstissä Tauriainen pohtii, miksi ystävyyksien säilyttäminen tai uusien ystävien saaminen on niin vaikeaa vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Luin jutun mielenkiinnolla, koska olen pääasiassa joutunut havainnoimaan tätä ilmiötä sieltä aidan toiselta puolelta perheellistyvien ystävien kadotessa yksi toisensa jälkeen jonnekin.  Nyt olenkin sitten yhtäkkiä itse aloitteleva yh-äiti, joka tekee hartiavoimin töitä laajentaakseen omaa sosiaalista piiriään uudessa kaupungissa. 

Mahtaako ydinperheiden vanhemmilla olla tarvettakaan uusille ystäville? Päädymmekö me yh:t pyörimään vain keskenämme? Sekin kyllä sopii, rakentaisin mielelläni ympärillemme ystäväperheen ihmisistä, jotka kykenevät kurkottelemaan ydinperhekontekstin ulkopuolellekin.

Tauriaisen tekstissä haastateltu sosiaalipsykologi Vaula Helin kertoo, että yh-vanhemmat ja ensimmäisen lapsensa saaneet ovat halukkaita liittämään ystäviä osaksi perhettään, mutta parisuhteessa elävät ja useamman lapsen vanhemmat eivät niinkään. Ilmeisesti ensimmäisen lapsensa parisuhteessa saavatkin luopuvat tästä ystäväperheajatuksesta pian ja käpertyvät vain ydinperheen pariin. Yh:t sen sijaan jatkavat edelleen sitkeästi verkostojen hakemista tai ainakin toivomista, jos jaksaminen ei enää aktiiviseen verkostoitumiseen riitäkään. Yksinäisyys on nimittäin aivan pohjattoman uuvuttava tila, ja perheen pyörittäminen yksin on kokopäivätyö jo sekin.

Ydinperhepettymys on osaltani käsitelty, olen onnellinen tilanteestani. Kammoan silti viikonloppuja minäkin. Ja oikeastaan kaikkia niitä päiviä, kun kalenterissa ei ole mitään. Kulutan aikaa vaunulenkeillä, katselen tv-sarjoja ja soittelen ja viestin ystäville siellä kaukana. Useampana päivänä viikossa on joku kerho, neuvola tai muu vastaava meno, kodinhoitaja piipahtaa välillä hetkeksi, että pääsen suihkuun tai nukkumaan, tai saan siivottua. Tunnen olevani yksinäinen lähes koko ajan ja taistelen kaikilla voimillani muuttaakseni tilanteen.

Esseen lopuksi Tauriainen vapauttaa itsensä asiantuntijan avulla vähäisten ystävien syyllisyydestä: Vähäisestä verkostosta ei kannata olla pahoillaan, jos tuntee olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Uuden kumppanin ja lisälasten myötä kirjoittajan ystävät vain ovat jääneet ja elämä pyörii ydinperheen ympärillä. Kuulostaa ihan järkevältä: Jos joku toimii itselle, miksi kantaa siitä syyllisyyttä? Jos ympärilleen kaipaa ainoastaan oman ydinperheensä, olkoon sitten niin. 

Ystävien katoaminen "perheenperustamisiässä" ei selvästikään kuitenkaan ole vain yksilökysymys, vaan syvällä kulttuurissamme. Meillä on tapana tyytyä hyvinkin pieniin sosiaalisiin kuvioihin suunnilleen kolmekymppisinä. Perheytyvät poteroituvat, perheettömät jäävät rannalle, ja tutkimuksissa suomalaiset raportoivat valtavasti yksinäisyyden kokemuksia. Miksi me emme osaa olla toistemme kanssa ydinperhekontekstin yli?

Yksinhuoltajuus ei kai ole se perhemuotojen mansikkakakku, mutta tavallaan koen olevani tässä asiassa onnekas: Minä en jää jumiin yksinäiseen ydinperhevankilaan, koska se ei ole minulle mahdollista. On pakko löytää sellainen verkosto, joka kannattelee, ja jossa saa itse olla osana kannattelemassa muita. Se voi olla pelastus jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun ei ole rakentanut koko tukiverkostoaan yhden kortin varaan.

Pikkuinen, lupaan tehdä parhaani, että saadaan kirjoitettua sinun kirjasi lehtiin ja omenoihin mahdollisimman monta nimeä!

Ensimmäinen kuukausi itsellisenä äitinä

Pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt, oli tulla yksin kotiin sairaalasta vastasyntyneen vauvan kanssa. Vauvalla oli ongelmia syömisessä, ja minä istuin yöt valveilla pumppaamassa, syöttämässä, steriloimassa ja hyssyttämässä. Väsymys itketti, hormonit itkettivät, yksinäisyys itketti. Vauva huusi ja huutaa edelleen niin paljon, että häntä voi virallisesti nimittää koliikkivauvaksi.

Vauvan syöminen on parantunut, ja olen hakenut ja saanut apua kaikista mahdollisista paikoista, mm. perhetyöstä, kotityöstä ja ensi- ja turvakodeilta, imetyspolilta, neuvolasta ja vyöhyketerapeutilta. Tiedän, että itsellisten on yleensä vielä keskimääräistä vaikeampaa turvautua apuun, koska "itsepä olen itseni tähän tilanteeseen laittanut". Minua ei hävetä yhtään. Ajattelen ennemminkin niin päin, että nythän olen osallistunut synnytystalkoisiin, totta kai minulle kuuluu kaikki se yhteiskunnan apu ja tuki, joka kaikille muillekin kuuluu. Ei ole kenenkään etu, jos vanhempi hajoaa täysin.

Meillä on siis juuri nyt pääasiassa ihan kauhean rankkaa, ja sitten välillä ihania hetkiä. En voi kuvitella elämääni ilman Pientä enää mitenkään. Tämä on vain vaihe, tämä tulee helpottamaan kyllä, ja me kuulumme yhteen. Tästä selvitään.

Sitten heti kun aivosumu hellittää, aion tutustua seuraaviin asioihin:

Alonement-podcast

Bloom with Janelle -podcastin jakso 29.8, jossa haastatellaan itsellistä äitiä

Upouusi kirja, jonka tilasin.

Vinkiksi teille, jotka pohditte itsellistä vanhemmuutta: Helminauhan sivuilla on 23.9. saakka katsottavissa tallenne luennosta, jolla psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko puhuu aiheesta.

Hän on saapunut

Tarpeeksi isoista asioista on vaikeaa sanoa mitään, sillä kaikki sanat tuntuvat turhanpäiväisiltä. Tämä postaus on siksi lyhyt ja kuuluu näin:

Pieni tyttäreni saapui muutama päivä sitten yöllä hurjan ukkosmyrskyn säestyksellä.

Meillä on kaikki hyvin.

Olen mykistynyt onnesta, kyynelistä, hormoneista, pelosta ja riemusta. Tämä on hurjempaa kuin mikään koskaan.

Sooloäitihaaste, osa 2

 The Stork and I:n #Solomotherstories -haaste jatkuu:

17. Mitä ei kannata sanoa itselliselle äidille tai sellaiseksi haluavalle

- Jos olet sitä mieltä, että on olemassa vain yksi ainoa oikea tapa tulla perheeksi, se ei luonnollisestikaan ole tämä. Asia kannattaa pitää ihan omana tietonaan. Itsellinen äiti ei tee mielipiteelläsi mitään.

- "Kannattaisi ennemmin adoptoida." Useimmilla ei ole mitään käsitystä siitä, millainen prosessi adoptio oikeasti on. Se ei ole mahdollista kaikille, eikä helppoa koskaan kenellekään.

- "Kaikilla lapsilla on isä." Ei ole.

- "On itsekästä tehdä lapsi yksin." Ei tippaakaan sen itsekkäämpää kuin tehdä lapsi kaksin.

- "Oletko nyt miettinyt tämän aivan loppuun asti?" Kyllä. Kuka muu vanhempi käy pakollisen keskustelun psykologin kanssa ennen raskaaksi yrittämistä?

- "Se oikea tulee vastaan silloin, kun sitä vähiten odottaa!" Ei tule. Monelle se vain ei tule vastaan koskaan, eikä missään tapauksessa ole avuliasta neuvoa varsinkaan hedelmällisen ikänsä viime metreillä olevaa naista odottelemaan tällaista ihmettä.

18. Perheelle kertominen

Olen onnekas, minun perheessäni tämä sujui helposti. Emme ole erityisen konservatiivista sakkia. Kaikkien mielestä se, että lähdin hoitoihin ja että saan tämän lapsen on huippujuttu. En edes muista erityisesti kertomistilanteita, ne ovat menneet ohi arkisen jutustelun lomassa.

19. Yhteiskunnan paineet

Olen tuntenut yhteiskunnan paineet nahoissani kovasti. On ollut hurja kokemus tajuta kuinka ulkopuolinen onkaan, kun ei perheydy normatiivisesti ja normiaikataulussa. Rehellisesti sanottuna olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, kuinka koko yhteiskuntamme syrjii perheettömiä sekä mikro- että makrotasolla. Henkilökohtaisessa elämässäni yksin jäämisen tunne on ollut tahatonta lapsettomuutta vaikeampi ja satuttavampi kokemus. Haluan yrittää omassa perheessäni parhaani mukaan välttää sellaista ulossulkevaa ydinperheeseen käpertymistä, jota olen itse joutunut kokemaan. Eipä käpertyminen toki oikein olisi vaihtoehtokaan, kun meillä ei asu muita aikuisia. Haluan myös aina toimia niin, että kaikki ovat tervetulleita meille ja meidän elämäämme koska tahansa riippumatta perhetilanteestaan. Jos siis vietät joulua yksin, meille vaan glögille :)! Me kaikki tarvitsemme toisiamme.

20. Lahjasisarukset

Suomessa saman lahjoittajan soluja voi antaa vain viiteen perheeseen. Se on ihan hyvä, geneettisiä sisaruksia ei ole siis olemassa loputonta määrää. Lahjasolualkuiset lapset ovat yleensä kuulemma kiinnostuneempia mahdollisista sisaruksistaan kuin itse lahjoittajasta. Jos lapseni haluaa joskus yrittää löytää geenisisaruksiaan, tuen häntä siinä ehdottomasti.

21. Lastenkirjat

Olen lukenut suomeksi vain yhden lastenkirjan, jossa erilaisten perheiden käsittelyn ohella otetaan esiin myös lahjasolutausta. Se on 2015 ilmestynyt Meidän pihan perhesoppa.

Sain vinkkejä myös tällaisista kirjoista, joissa käsitellään erilaisia perheitä:

Pupujuttu ja muita vauvasatuja

Sulon ja Elsin uudet naapurit

Eikka ja seitsemän sisarusta

Englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy paljonkin, ja Amazon osaa ehdotella lisää. Esim.

The Special Two

The Pea That Was Me

Mommy and Me - How I Came to Be

Monissa kirjoissa on vielä erilaisia versioita jokaiseen lähtöön, esim. eri kirjansa lahjoitetun munasolun kautta syntyneille, lahjoitetun siittiön kautta syntyneille, yhden vanhemman perheille ja niin edelleen. Näin esimerkiksi

Our Story -sarjassa.

Jos tilauskulut hirvittävät, kuten minua, kannattaa kysyä oman kaupungin kirjastosta, voisivatko hankkia aihetta käsitteleviä kirjoja valikoimaan. Uudessa pikkukaupungissani ainakin onnistui ihan nikottelematta.

22. Sooloäidin kirjoja ja muuta tukea

Minun kirjahyllystäni löytyvät nämä kirjat.

Helminauha-hanketta olenkin jo hehkuttanut niin monta kertaa, että ehkäpä se riittää. Suosittelen myös seuraamaan lapsettomien yhdistys Simpukan tapahtumakalenteria. Sieltä löytyy kursseja, koulutuksia, valmennuksia, chatteja ja lähi- ja etätapaamisia kaikenlaisiin tilanteisiin, myös vasta hoitoihin lähtöä pohtiville. Lisäksi facebookissa on aktiivisia vertaisryhmiä.

23. Deittailu

Ei kiitos. Tosin nyt täällä uudessa kaupungissa on käynyt muutaman kerran mielessä rekisteröityä johonkin deittipalveluun, mutta haluaisin enemmänkin ehkä uusia ystäviä kuin seurustelukumppanin. Huvittelen hieman ajatuksella, että ilmestyisin yllätyksenä maha pystyssä treffeille ihan vain nähdäkseni miehen ilmeen, mutta enpä taida viitsiä tällaista jekkua tehdä kenellekään kuitenkaan.

Vihasin nettideittailua koko sen ajan, kun koin, että sitä oli pakko harrastaa, ja nyt olen todella helpottunut, kun ei enää tarvitse. Luulen, että olen mielummin yksin koko loppuelämäni kuin menen enää koskaan nettitreffeille. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni tässä asiassa. Hieman haikealta tuntuu ajatus siitä, etten tulisi enää koskaan elämässäni kokemaan minkäänlaista romanssia. Juuri nyt se ei kuitenkaan ole ajankohtaista.

24. Mitä olisin toivonut tienneeni

Että meitä itsellisiä äitejä on niin paljon. Että tulen selviämään tästä. Että tulee päivä, jolloin itsellisesti vanhemmaksi tuleminen ei ole enää minulle surullinen, vaan aidosti iloinen asia.

25. Niksinurkka

Minun niksini ovat tässä: 1. Hanki robotti-imuri ja 2. Opettele pyytämään apua.

Mieti jo etukäteen rauhassa mielessäsi läpi koko lähipiirisi: Kenelle kaikille voisit kuvitella laittavasi viestin, jos et kertakaikkiaan selviä itse? Usein apu voi tosin tulla aivan yllättävältäkin taholta. Esimerkiksi kun jouduin itse alkukesästä liikuntakieltoon, naapurini mobilisoi minulle lähistöllä asuvista aivan tuntemattomista ihmisistä ihanan koiranulkoilutusverkoston, joka kävi lenkittämässä elukkaa aivan vapaaehtoisesti. Myös moni ystävistä oli toki suurena apuna yllättävässä ja hankalassa tilanteessa. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa toisia, mutta avun pyytäminen voi olla todella vaikeaa, ja siihen kannattaa psyykata itsensä huolella jo etukäteen.

Itsellisen äidin ei pidä mennä siihen ansaan, ettei ajattele olevansa avun arvoinen, kun on itse itsensä tilanteeseensa hommannut. Myös me tarvitsemme ja ansaitsemme aivan yhtä lailla joskus apua sekä lähipiiriltä että yhteiskunnalta. Olen itse ollut yhteydessä esimerkiksi perhepalveluihin ja ensi- ja turvakotiin ja kertonut avoimesti jo etukäteen myös uudessa neuvolassa huolestani sosiaalisen verkoston niukkuuteen liittyen. Pyydän ja vaadin apua, selvitän jo etukäteen kaiken mitä on tarjolla, jotta tiedän, mihin sitten ottaa yhteyttä, jos omat voimat loppuvat. Minut on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi jo muun muassa kahteen yksinhuoltajille tarkoitettuun ryhmään, jotka toivottavasti pääsevät kokoontumaan syksyllä. Neuvoisin teitä muita olemaan myös aktiivisia. Yksin jääminen on vaarallista.

26. Lapsenhoito

Isäni on luvannut hoitaa lasta, että pääsen joskus harrastamaan jotain. Olen todella kiitollinen tästä. Ja sitten vaan päiväkotiin, kun sen aika on. Suomessa asiat ovat lastenhoidon suhteen loistavalla tolalla moneen muuhun maahan verrattuna. Yksinhuoltajana toivon, että saisin edes joskus hetken omaa aikaa. Kuten varmasti kaikki muutkin vanhemmat. Aika näyttää, miten tämä tavoite saavutetaan.

27. Roolimallit

Kaikki upeat itselliset äidit, joihin olen törmännyt oikeassa elämässä tai netissä ovat minun roolimallejani. Lapseni roolimalleja en voi hänen puolestaan päättää. Toivon, että elämäämme voisi kuulua mahdollisimman paljon mahdollisimman erilaisia upeita ja avarakatseisia ihmisiä, ja että nyt kauas jääneet ystävät pysyisivät edelleen elämässämme. En ole erityisen huolissani isän mallin puuttumisesta, mutta teen parhaani, jotta lapseni kohtaisi mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, ja saisi viettää aikaa vaarin lisäksi myös muiden miesten seurassa.

28. ja 29. Lempparisomet ja yhteisö

Kuulun itsellisten äitien, lahjasoluhedelmöittyjien ja itsellisten lahjasoluhedelmöittyjien facebook-ryhmiin. Laita minulle viestiä, jos haluat lisätietoja näistä!

Lisäksi tykkään podcasteista, mm. The Stork and I:sta (helpoin kuunnella ehkä esim. Spotify:stä), Single Greatest Choice:sta ja kauniista Not by Accident -dokumenttipodista.

Instagramissa seuraan satunnaisen laiskasti choice mum / smbc -päivityksiä.

Some ja muu yhteisöllisyys aiheen tiimoilta on ollut minulle todella tärkeää ja auttanut omassa prosessissa paljon eteenpäin. Olo keveni huomattavasti heti kun löysin muita. Somen kautta olen saanut myös uusia vertaistukiystäviä ihan oikeassa elämässä.

30. Neuvoja muille

Ei minulla enää tämän enempää niitä ole. Kertokaa, jos teillä on minulle!

31. Toiveita ja unelmia

Suurin toiveeni on, että lapseni saa olla terve ja onnellinen, ja että pystyn kasvattamaan hänet tasapainoiseksi rakastavaksi ihmiseksi. Toivon, että elämämme tulee olemaan keskimäärin mukavaa, ja että ympärillämme on paljon rakkaita ihmisiä. Mitäpä sitä sen enempää tai vähempää kukaan vanhempi toivoisi?

Sooloäitihaaste, osa 1

The Stork and I:lla on ollut taas heinäkuun ajan käynnissä instagram-haaste, jossa itselliset äidit (englanniksi single mothers by choice, smbc, smc tai choice mums) kertovat elämästään tunnuksella #solomotherstories. Haaste on tosi kiva, ja ajattelin tehdä sen nyt kokonaisuudessaan tässä blogissa ihan vain suomeksi, koska minulla ei ole sellaista insta-tiliä, jossa näitä aiheita käsittelisin. Löysin samaisen haasteen kautta paljon uutta tietoa ja vertaisia viime vuonna, suosittelen tsekkaamaan mitä hashtagin takaa löytyy! Julkaisen haasteen kahdessa osassa.

P.s. Tsekatkaa muuten myös Suvin ja Siirin suomalainen tili itsellisen äidin perheen elämästä täältä: Pieni ja iso. Ihanaa, että aiheesta alkaa löytyä jotain jo suomeksikin!

1. Minä

Olen 40-vuotias esikoistani viimeisilläni odottava itsellinen äiti. Rakastan hyvää ruokaa, tanssia, teatteria, hönttejä musikaaleja, liian pitkäksi venähtäviä illanistujaisia ja metsissä hengailua. Jaan kotini ison koiramummelin kanssa.

2. Lapseni

Tapaamme kasvokkain ensimmäisen kerran hyvin pian. Hän on oletusarvoisesti tyttö, ja hänellä tulee genetiikan lakien perusteella olemaan siniset silmät. Muuta en vielä hänestä tiedä. Odotan vilkasta tapausta mahamöyrinnästä päätellen. Edelleen olen varovainen ilossani: Pelottaa, että jotain menee pieleen, eikä hän tulekaan kotiin. Lapseni on jo nyt rakkainta maailmassa, hartaasti odotettu ja toivottu.

3. Kotini

Muutin juuri Helsingistä pikkukaupunkiin ja koitan nyt ehtiä sopeutua uuteen elämään täällä edes hieman, ennen kuin pikkuinen saapuu. Ostin juuri ensimmäisen asuntoni, ja taloudelliset syyt olivatkin tärkein seikka sille, että muutin. Olen juuri nyt todella yksinäinen, mutta minulla on koti, jossa viihdyn, ja se on omani. On helpottavaa, kun ei tarvitse enää kantaa palkkapussiaan joka kuukausi suoraan vuokranantajan taskuun. Sosiaalinen verkostoituminen on ahkerasti työn alla, onneksi on some ja vertaistukiryhmät!

4. Ura

Nuorempana olin hyvin kunnianhimoinen opiskelujen ja uran suhteen. Kahden burn outin jälkeen olen todennut, etten välitä enää ns. urastani tuon taivaallista. Minua motivoivat työssä ainoastaan asiat, joista kukaan ei erityisemmin välitä maksaa, tai joiden tekijöitä ei yhteiskunnassamme juurikaan arvosteta: Haluan auttaa ihmisiä ja eläimiä. Toivon työelämältä enää ainoastaan inhimillisyyttä ja yli nälkärajan kohoavaa tulotasoa. Vapaa-aika ja ihmissuhteet ovat huikeasti työtä tärkeämpiä, enkä aio väsyttää itseäni työtä tekemällä enää koskaan. Rehellisesti sanottuna aion tehdä koko elämäni niin vähän palkkatöitä kuin mahdollista, jos en sattumoisin löydä alaltani sellaista työpaikkaa, jossa on oikeasti hyvä olla.

5. Päätöksentekoprosessi

Ensimmäisestä pohdinnasta päätökseen lähteä itsellisenä hedelmöityshoitoihin taisi kohdallani kestää noin kahdeksan vuotta. Se on mielettömän pitkä aika, ja siinä välissä päätin useamman kerran lopullisesti, etten voi lähteä hoitoihin yksin, koska se ei vain jotenkin ole oikein. Vaadittiin aivan mieletön psyykkinen työ ja useampi vuosi psykoterapiaa ennen kuin aloin nähdä itsellisen äitiyden itselleni hyvänä vaihtoehtona. En taida tietää ketään toista, joka olisi pohtinut asiaa yhtä kauan, ja toivon todella, että useimmat pystyvät tekemään päätöksen nopeammin, sillä päätöksentekovaihe on raskas. Useimmille siihen sisältyy myös pitkään rinnalla kulkeva toive siitä, että sittenkin löytäisi vielä kumppanin. Siitä unelmasta on vaikeaa luopua, ja oman perheen hahmottaminen uudella tavalla on iso työ.

6. ja 7. Hoidot ja klinikat

Olin 38-vuotias, kun vihdoin tein päätöksen hoitoihin lähtemisestä. Olin juuri ehtinyt täyttää 39, kun ensimmäinen inseminaatio kolmesta tehtiin yksityisellä klinikalla, ja 40 ensimmäisen ivf:n tapahtuessa Husissa. Oli aivan hiuskarvasta kiinni, että ehdin vielä ikäni puolesta julkisen puolen jonoon.

Olisin halunnut siirtyä nopeammin ivf:ään hoidon paremman tehokkuuden vuoksi, mutta julkinen puoli ei salli sitä, että potilaalla olisi mitään pakkasessa julkisten hoitojen alkaessa, joten ei auttanut kuin odottaa. Vuosi Husin jonossa oli elämäni raskain vuosi. Olin ensimmäisiä jonoon päässeitä, ja tilanne on kuulemma huikeasti heikompi tällä hetkellä. Suosittelen kaikille vertailua eri hoitopaikkojen välillä. Olisi ollut erittäin pieni vaiva käydä esimerkiksi Helsingistä Tampereella hoidoissa sen tuskan sijaan, mitä jonottaminen oli.

Itse hoidot olivat kohdallani selkeästi henkisesti rankemmat kuin fyysisesti. En saanut lääkkeistä sivuoireita ja ivf-punktio sujui hyvin ja nopeasti. Tulin raskaaksi ivf:n tuoresiirrosta, enkä voi vieläkään uskoa, että se onnistui. Raskaaksi tuleminen voi tietenkin olla muutenkin vaikeaa, mutta 40-vuotias ei todellakaan ole ihannekandidaatti tällaisiin puuhiin. Kaikki tämä on aivan käsittämätöntä, enkä voi uskoa onneani. Näinkin voi joskus käydä.

8. Lahjoittajan valitseminen

Suomessa tämä on helppoa! En edes muista, sainko toivoa julkisella puolella mitään, yksityisellä kyseltiin mielipidettä lahjoittajan pituudesta, silmien väristä ja kansalaisuudesta. Kysyttiin myös, haluanko käyttää suomalaista vai tanskalaista pankkia. Näiden välillä oli tiettyjä kustannuseroja. Yleensä lahjoittajan valinnassa pyritään siihen, etteivät tämän ulkonäköpiirteet eroaisi merkittävästi lahjan saajan piirteistä, jotta lapsesta ei tulisi kovin erinäköistä kuin sukunsa.

Ulkomailla touhu onkin sitten erilaista. Lahjoittajasta saattaa saada tietää paljonkin asioita, ja joskus he myös kirjoittavat kirjeen tai tekevät audioesittelyn itsestään. Monesti sukusolun ostajalla on mahdollisuus myös nähdä lahjoittajan lapsuuskuva. Varmaan jossain voi nähdä myös kuvan lahjoittajasta aikuisena. Jos joku teistä on käyttänyt ulkomaista pankkia, olisi hauska kuulla, miten valinta siellä sujui!

9.  Hyödyllisin neuvo

- Luota itseesi. 

- Kaikki voi mennä hyvinkin. 

- Vaikka asiat menivät toisin kuin suunnittelit, se ei tarkoita sitä, että ne menivät huonommin.

- Etsi ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua niin kauan, että löydät heidät.

10. Suurin haaste

- Lapsettomuuteen liittyvät ulkopuolisuus, yksinäisyys, tyhjyyden tunne. 

- Päästää irti siitä kuvasta, joka on mielessäni edustanut minun perhettäni. Hyväksyä se, ettei minun elämääni koskaan tullut sitä miestä, jonka kanssa haaveillaan yhdessä lapsesta. 

- Yhteisön löytäminen, ja oman surun salliminen: Minun suruni on ihan oikeaa lapsettomuussurua, vaikkei minulla ole puolisoa. 

- Ensimmäisen askeleen ottaminen hoitoihin.

11. Mielenkiintoinen fakta

Kärsin pahasta unettomuudesta Husin jonotusvuoden aikana, ja oikeastaan jo vuosia ennen sitä surun ja ahdistuksen takia. Aloin nukkua paremmin kuin koskaan samana iltana aloitettuani ivf-kierron lääkityksen, jonka tavallinen sivuvaikutus on unettomuus. Nukuin vuosien nukkumattomat yöt sikeästi iltakymmenestä aamuun aina toisen raskauskolmanneksen loppuun saakka. En ole varmaan koskaan aikuisiälläni tuntenut oloani niin hyväksi ja levänneeksi. En tiedä, onko tämä mielenkiintoinen fakta, mutta ainakin se on fakta, joka todistaa, että kaikki on lopulta kuitenkin yksilöllistä :)

12. Katumuksia

Kaikki taitavat vastata tähän saman: Kunpa olisin lähtenyt hoitoihin aikaisemmin. Koitan kuitenkin muistaa olla tässä myös itselleni armollinen, sillä tein parhaani niin nopeasti kuin pystyin. Alussa minulla ei ollut moneen vuoteen ketään, jolta olisi voinut saada asiassa vertaistukea, ja se teki pohdinnasta todella vaikeaa. Toivottu lapsilukuni ei tule todennäköisesti toteutumaan, mutta on suuri onni ja ihme, jos saan edes tämän yhden kotiin.

13. Paras vinkki

Jos pohdit itsellistä vanhemmuutta, ja olet yli kolmekymppinen, tee ihan mitä tahansa, että pääset pohdinnoissasi eteenpäin. Käännä kaikki kivet ja kannot, etsi vertaisia, hae ammattilaisten tukea, selvitä hedelmällisyytesi tilanne siinä määrin kuin se on mahdollista. Huuda, raivoa, itke ja sure, mutta mene samalla eteenpäin. Hengähdä välillä, mutta jatka sitten taas, kunnes pääset johonkin lopputulokseen. Älä anna tilanteen mennä siihen, että vuodet vain vierivät, eikä ole enää mitään tehtävissä. Biologinen kello on julma ja epäreilu, ja sille saa olla vihainen, mutta jumittumista kannattaa välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Toinen vinkki, jota en voi liikaa korostaa: Jos lähdet hoitoihin julkiselle puolelle, vertaile klinikoiden jonotilanteet huolellisesti, varsinkin jos hedelmällisyydessäsi ja/tai iässäsi on toivomisen varaa.

14. Itsellisyyden hyvät puolet

En ole vielä päässyt kokeilemaan vanhemmuutta, joten voin kirjoittaa vain raskausajasta, ja niistä mielikuvista, joita mielessäni tulevaan itselliseen vanhemmuuteen liittyy. 

Prosessin aikana olen oppinut näkemään elämän parisuhteessa realistisemmin. Pitkä sinkkuaika oli ihan vahingossa aiheuttanut sen, että olin alkanut idealisoida parisuhteessa elämistä. En kai koskaan ajatellut asiaa kovin tietoisesti, mutta olin vaivihkaa alkanut nähdä itseni epäonnistujana ja kaikki parisuhteessa elävät onnistujina. Onneksi jäin itselleni kiinni tuosta ajatuksesta ja ymmärsin, ettei ole oikeastaan ollut koskaan kovinkaan todennäköistä, että päätyisin jotenkin keskinkertaiseen tai epämukavaan parisuhteeseen ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Olen lopulta sillä tavalla itsenäinen persoona, etten kertakaikkiaan kaipaa elämääni sellaista kumppania, jonka kanssa ei ole erityisen hyvä olla. Tarvitsen todella hyvän syyn seurusteluun, ja sinkkuna oleminen on minulle ihan hyvä perustila.

Näillä puheilla itsellisyyden hyviä puolia ovat ainakin:

- Raskausaikana en ole joutunut pettymään kehenkään. Olen tiennyt, mihin olen lähtenyt ja ottanut omasta voinnistani vastuun itse. Jos rinnallani olisi nyt kumppani, joka ei sitoudu prosessiin tai ymmärrä mitä käyn läpi (eli esimerkiksi kuka tahansa entisistä avomiehistäni), raskausaika olisi ollut todella paljon vaikeampi jaksaa.

- Minä saan tehdä itse kaikki päätökset lapsen nimestä kasvatusperiaatteisiin. Se saattaa olla helpompaa, kuin neuvotella jatkuvasti erilaisia kompromisseja.

- En joudu huolehtimaan parisuhteesta pikkulapsiaikana. Saan omistautua äitiydelle kokonaan vailla huolta siitä, että parisuhde luhistuu kasaan siinä sivussa. Parisuhderiitoja ei ole.

- En joudu edes teoriassa ottamaan sitä riskiä, että rinnalla on aikuinen mies, joka ei osallistu perhe-elämään ja kodin hoitamiseen. Kokemus on opettanut, että on paljon helpompaa tehdä kaikki itse, kuin tehdä kaikki itse ja riidellä samalla.

- Meidän perheemme voi muodostua juuri sellaiseksi, joka on meille hyvä. Juutumme ehkä epätodennäköisemmin toimimattomiin kulttuurisiin perhekuvioihin ja voimme lapsen kanssa muodostaa oman läheisverkostomme vapaammin.

- Minun lapseni oppii erilaisista perheistä automaattisesti. Hän oppii myös, etteivät rakkaus ja läheisyys ole kiinni siitä, asutaanko saman katon alla tai ollaanko biologisesti sukua.

15. Tukiverkosto

Ystävät jäivät Helsinkiin, mutta nyt olen lähellä vanhempiani. Molempi parempi. Ja huonompi. Kunpa olisin voinut saada molemmat maailmat. Haikailen vielä takaisin kotiin Helsinkiin. Muutto ei ollut helppo juttu.

Tärkeä osa tukiverkostoa ovat myös netin ja Helminauha-hankkeen kautta löydetyt vertaiset. On elintärkeää, että elämässä on ihmisiä, jotka tietävät omakohtaisesti, mitä käyn läpi.

16. Ylpein hetki

Olen ylpeä siitä, miten paljon töitä olen tehnyt päästäkseni tähän pisteeseen. Olen ylpeä, että uskallan tehdä tämän omalla tavallani, ja uskalsin luopua yhdestä suurimmista unelmistani rakentaakseni tulevaisuuteni atomeista uudestaan.

Sitten kun lapsi on täällä, ylpeitä hetkiä tulee varmasti paljon, siinä missä niitä vähemmän ylpeitäkin. Ihan pian pääsen toivottavasti olemaan jo ylpeä siitä, että selvisin synnytyksestä hengissä.

Noniin, tulihan se sieltä!

Paniikki nimittäin! Apua!

Minusta tulee muutaman viikon sisään äiti, jos mitään kauheaa ei tapahdu. Miten ihmeessä tästä selvitään? En ole kai edes vaihtanut vaippaa koskaan! Olen hädin tuskin kyennyt ymmärtämään, että minut onnistuttiin saamaan raskaaksi, nyt pitäisi ymmärtää, että kohta synnytetään, ja siitä se kaikki sitten vasta alkaa. Saisinko vielä yhdeksän kuukautta lisää, kiitos?

Olen ollut nyt muutaman viikon aivan käsittämättömässä tyhjiössä täällä uudessa kotikaupungissani. Kaikki on hyvin epätodellista ja minä irrallani kaikesta normaalista. Olen ollut yksinäinen, eksynyt ja hämmentynyt, kuten ennakoinkin. Eihän tällaisesta muutoksesta ilman kriisiä voi selvitä. Ja kohta sitten opettelen vauvanhoitoa tässä kummallisessa rinnakkaisuniversumissa ihan itsekseni. Olin yllättävän pitkään rauhallinen, mutta nyt alkaa pikku hiljaa puskea kylmää hikeä helleaallosta huolimatta. Herranjumala sentään, se tapahtuu ihan kohta!

Onneksi tapaan doulani huomenna. Ehkä hän osaa sanoa minulle jotain rauhoittavaa. Tai ihan vain vaikka antaa jotain rauhoittavaa. Nyt pelottaa!

Juhannuksen virallinen ajatus

Lueskellessani Samuli Putron viisaita ajatuksia siitä, kuinka romanttinen rakkaus ei ole ihmissuhteiden korkein muoto, löysin itseni pohtimasta:

Jos ei enää kaipaa parisuhdetta elämäänsä lainkaan, onko jotain mennyt lopullisesti rikki vai korjautunut vihdoinkin ehjäksi?

Hellepäivän hajoilu

Tiedättekö, kun joskus tulee lukeneeksi jotain niin uskomattoman typerää, että ainoa mahdollinen reaktio on mykistymistä seuraava röhönauru. Esimerkiksi jotain tällaista:

Täältä tyrskähdysten lomasta voin melko varmasti todeta, että nyt viimeistään lienee selvää, ettei tämä vau.fi:n Odotus-applikaatio ole ihan minua varten 😄

Mutta koitetaan nyt sitten pitää mielessä tämä! Mahtavaa, monet miehet pitävät minua kauniina! Jes! Normaalisti en perusta omia olojani pätkän vertaa sille, miltä mahdan miesten mielestä näyttää, mutta nyt raskaana ollessa on ilmeisesti aika aloittaa. Jos nyt oikein tässä tarkasti mietin, taisi närästyskin heti vähän helpottaa kun tässä hikisenä tyynynkuva poskessa mahani kanssa sohvalla kelailen, että olenpahan kuitenkin aika kuuma bööna! Kiitti miehet, kiitti vau.fi 💜!

Ensin saadaan lapsi ja sitten hylätään kaverit?

Kun olen kertonut ystäville, että minua surettaa ja pelottaa muuttaa pois kotoani kaupunkiin, jossa en tunne juuri ketään, moni on halunnut sanoa jotain piristävää ja kannustavaa. Sellaisiahan me ihmiset olemme: Haluamme toiselle hyvän mielen, yritämme sanoa jotain positiivista, ja -niin sympaattista kuin se onkin- pieleenhän se sitten yleensä menee. Olen siis saanut nyt kuulla muutaman kerran liikaa, ettei sillä ole enää mitään väliä, missä asun, koska nyt minä saan lapsen. Että nyt voin muuttaa ihan mihin tahansa tyhjiöön, koska tyhjiöön sitä kuitenkin vauvan myötä joutuu.

Suomessahan on todellakin jostain syystä tapana, että juuri niissä elämän käännekohdissa, kun tarvitsisimme enemmän yhteisön tukea kuin koskaan, me vetäydymme yhteisöstä ja käperrymme kotiin. Lisäksi vanhemmiksi sosiaalistuessamme ryhdymme suorittamaan uraa, lapsenhoitoa ja harrasteita hampaat irvessä ja puuskutamme sitten itku kurkussa mantraa ruuhkavuosista, jotka vievät ihmisestä kaikki mehut. Jos vapaa-aikaa jää, silloin suoritetaan lepäämistä ydinperheen kesken. Monilla muut sosiaaliset suhteet jäävät heikolle ylläpidolle, tauolle tai joskus lopullisestikin kokonaan pois omasta elämästä perhe-elämän astuessa kuvioihin.

Arvailen, että useimmissa kulttuureissa toimitaan täysin päinvastoin kuin meillä: Yhteisö tulee suurieleisesti tueksi ja avuksi lapsen saapuessa, ja perhe nähdään muutenkin laajempana kokonaisuutena kuin vain oma puoliso ja lapset. Läheisiä suhteita arvostetaan ja niille annetaan aikaa. Ihmiset ovat yhdessä, eikä mihinkään elämänvaiheeseen kuulu vetäytyminen ja eristäytyminen lähipiiristä. Meidän tapamme olla sosiaalisia perheissä ja niiden ympärillä tuskin on globaalisti edes kovin tavanomainen, eikä tämä kuvio oikein näytä sopivan meillekään: Suomalaiset ovat kauhean väsyneitä ja yksinäisiä perheiden sisälläkin. 

Ja nyt sitten minullekin viestitään, että minun tulisi hyvillä mielin poistaa läheiset ihmiset elämästäni, koska minusta tulee vanhempi. Pohdin, että jos nyt siis ei ole enää mitään väliä sillä, missä minä asun, tarkoittaako se sosiaalisessa mielessä, että 

a) vanhemmaksi tulemiseen kuuluu yleensäkin se, ettei ihminen tarvitse tai voi ylläpitää enää ydinperheen ulkopuolisia ihmissuhteita

vai 

b) nimenomaan puolisottoman ihmisen ihmissuhteet ovat erityisesti sellaisia, että ne voi elämäntilanteen muuttuessa heittää huoletta romukoppaan?

Minä tarvitsen ihmisiä, enkä voi mitenkään pärjätä yksin. Ajatus ystävien poistamisesta omasta elämästäni vauvan tulon vuoksi on minulle aivan käsittämätön. Ymmärrän kyllä, että lapsen kanssa voi olla aivan poikki, mutta poikki oleminen täysin yksin on todella vaarallista. Luulen, että tässä on nyt vähintäänkin yksi hyvin keskeinen seikka, jota tsemppaajat eivät ymmärrä: Parisuhteessa eläjän elämä on monella tavoin aika erilaista kuin sinkun. 

Muistan kyllä, kuinka avoliitossa eläessäni minullekin riitti sosiaalisuuden tankkaamiseksi kuulumisten vaihto puolison kanssa työpäivän jälkeen. Arkista jutustelua ei silloin hahmottanut mitenkään erityisesti sosiaalisena toimintana, mutta sitähän se oli. Kotona oli joku, jonka kanssa jutella, ja sillä oli valtavasti väliä. Yksin elävä joutuu sen sijaan tekemään jatkuvasti töitä, ettei olisi aivan koko aikaa yksin. Ne kohtaamiset kavereiden kanssa, jotka saattavat olla parisuhde- tai ydinperhekontekstissa eläville hauska piristys arkeen, ovat yksin eläville ne keskeisimmät ja aivan välttämättömät ihmiskontaktit. Niitä ilman ei kertakaikkiaan voi olla, enkä myöskään näe yhtäkään syytä, miksi pitäisi, tai miksi sellainen olisi kenellekään hyväksi.

Kerronpa esimerkiksi viime viikostani, joka oli sosiaalisen kanssakäymisen suhteen ehkä hieman keskivertoa vilkkaampi. Tapasin yhtä ystävää ulkona keskiviikkona ja toista perjantaina. Yhteensä suoraa sosiaalista kanssakäymistä oli noin kuusi tuntia. 162 tuntia viime viikon 168 tunnista olin siis yksin ihan omassa seurassani. Sellainen on yksin elävälle ihan tavallista. Olen huomannut selvästi sen, että oma hyvinvointini on paljolti riippuvainen yksinolon määrästä. Mitä enemmän olen omien ajatusteni kanssa sitä huonompi fiilis. Jo parina päivänä viikossa kaverin kanssa hengailu on tosi tärkeä asia, ja muutamakin yksin vietetty viikko saa ihan huomaamatta ajatukset muuttumaan synkiksi ja olon apaattiseksi. 

On nimittäin niin, että kun yksin elävä ihminen on yksin, hän on ihan oikeasti yksin. Puoliso ei ole tulossa töistä tai harrastuksista kotiin tai toisessa huoneessa pelaamassa tietokonepeliä. Luulen, että tällaista yksin olemista on vaikeaa hahmottaa, jos on elänyt pitkään parisuhteessa. Tällainen yksinäisyys tai yksin oleminen sisältää esimerkiksi sellaisen asian, ettei ole välttämättä ketään, kenelle kertoa, mitä päivän mittaan on tapahtunut. Valtavan suuri osa vuorovaikutuksestammehan on todella arkista: Mitä söit lounaaksi, oliko hauska lenkki, miten työpalaveri meni? Tällaisia asioita yksin elävä ei yleensä juttele kenenkään kanssa. Monelle muullekin itseni lisäksi on varmasti myös tuttua omien elämäntapahtumien kalibrointi suhteessa toisten oletettuihin kiireisiin: Kun tapahtuu jotain ikävää tai hauskaa, onko asia tarpeeksi merkittävä, jotta kehtaa soittaa kaverille, kun haluaisi puhua siitä jonkun kanssa? Yleensä ei kehtaa, sitä vain suree tai iloitsee kulloisenkin jutun itsekseen.

Me tiedämme sen, mitä tarkoittaa oikeasti, kun arkea ei ole jakamassa kukaan. Millaista on herätä yksin ja mennä nukkumaan yksin, tehdä kaikki päätökset yksin ja kestää se, ettei ole kenellekään ykkösprioriteetti. Se ei ole välttämättä mikään tragedia, monille yksin eläminen on aivan hyvä vaihtoehto. Jokaiselle meistä puolisottomuus on kuitenkin iso yksinäisyyden riskitekijä, koska niin monet arkiset asiat on tapana toteuttaa kulttuurissamme ainoastaan ydinperheiden sisällä. Sinkulla ei ole varaa pistää oman elämäntilanteensa vuoksi ystävyyssuhteitaan jäähylle, koska niiden vaihtoehto on totaalinen yksinäisyys. Ja myös sinkku tarvitsee elämäänsä sellaisia ihmissuhteita, jotka ovat pitkäaikaisia ja syvällisiä. Ystäviä ei voi korvata edes tilapäisesti pelkillä kepeillä hiekkalaatikkotuttavuuksilla, kun kotona ei ole kumppania.

Mietin siis, että kuinkahan moni tsemppaajista olisi itse lähtenyt hyvillä mielin synnyttämään ja elämään yksin (ja tässä kohdassa "yksin" ei tarkoita sitä parisuhdeyksikköä, jossa he elävät, vaan oikeasti ilman toista aikuista) satojen kilometrien päähän kaikesta itselleen tärkeästä? Olisiko ollut samantekevää jättää kaikki mullistavassa elämänvaiheessa taakseen ja poistua paikalta vauvasymbioosiin vailla ketään tuttuja ihmisiä? Onko sinkkustereotypianenäni yliherkistynyt, vai haistaako joku muukin tässä jotain hieman eltaantunutta? Ei kai vain nyt vahingossa tulla ajatelleeksi niin, että ydinperhekontekstiton ihminen on sellainen liikkuva palikka, joka voidaan vaivatta sijoittaa mihin tahansa? Että hän ei ole kiinni kenessäkään eikä missään, sillä vain ydinperheihmiset ovat toisilleen oikeasti tärkeitä, ja näin ollen kenellekään ei ole väliä sillä, missä sinkku lopultakin elelee, ei edes hänelle itsellensä.

Tiedäpä häntä. Sen nyt kuitenkin tiedän,  että lapsen saamisen jälkeenkään minulle ei tule olemaan yhdentekevää, näenkö minulle tärkeitä ihmisiä enää esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa vaikkapa viikoittaisten tai kuukausittaisten tapaamisten sijaan. Jos voisin asua lähempänä, jokainen pienikin kyläily tai yhdessä tehty vaunulenkki olisi minulle kultaakin kalliimpi ja aivan keskeinen tekijä oman hyvinvointini kannalta. Jos voisin, en luopuisi koskaan mahdollisuudesta ottaa ystäviä niin paljon osaksi arkeani kuin vain ikinä mahdollista. Yksinhuoltajavanhempi ei nimittäin voi jäädä yksin kotiin, enkä kyllä suosittelisi kotiin poteroitumista kenellekään muullekaan.

Miksi tämä tuntuu tältä?

Olen vähän tolaltani. En ole edes synnyttänyt tätä lasta vielä, ja minulla on yhä enenevässä määrin sellainen olo, että teen kaiken väärin. Olo on sitä vahvempi, mitä enemmän olen tekemisissä neuvolan ja perhevalmennusten kanssa. En ymmärrä, mikä on vialla. Tulin juuri kesken pois neuvolan fysioterapiaetävalmennuksesta, se oli aivan liikaa eilisen synnytysvalmennuksen päälle. Ahdistaa.

Pitäisi miettiä tauotta alapäänsä lihaksia ja jumpata niitä ikuisesti joka päivä koko loppuelämänsä, pitäisi jaksaa ja osata liikkua juuri oikealla tavalla ja oikea määrä ja muistaa jo miettiä lapsenkin tulevaa liikkumista (vähintään kolme tuntia päivässä), koska vanhempihan siitä on vastuussa. Synnytykseen pitää suhtautua rennosti, mutta ei missään tapauksessa liian rennosti, on opiskeltava ainakin muutama kirja ja erilaisia rentoutumistekniikoita ja panostettava siihen, että osaa aktiivisesti löytää armollisen ja hyväksyvän asenteen omaa kehoaan kohtaan vaikka sitten hampaat irvessä. Imetyksestä ei saa ajatella, että se lähtee sujumaan jos on sujuakseen, sillä silloin on jo valmiiksi antanut periksi. Ja tietenkään mistään ei lähtökohtaisesti tule mitään ilman puolisoa.

Jumppaa, supista, purista, heruta, hiero, venytä, tissitä, soseuta, kiintymyssuhteile, lue, laula, nesteytä, ravitse, leiki, sosiaalista, rentoudu, palaudu, älä stressaa, optimoi, tehosta, järjestä, ole läsnä ja hetkessä, juuri nyt, juuri tässä, hengitä!

Mitä tämä kaikki on? Eikö nyt saisi olla onnellinen? Eikö saisi olla vain? 

Tekee mieli kirkua: Jättääkää minut rauhaan! Jostain syystä se tunnelma, jota otan systeemistä vastaan on täysin ristiriidassa oman oloni kanssa. Minä olen hilpeä, iloinen ja hyvinvoiva, täynnä iloa, luottamusta ja odotusta tulevasta. Ja sitten tietenkin vähän jännittynyt ja peloissani ja mieli erityisen herkkänä. Ja koko ajan joku on kertomassa, että pieleen menee.

Hei ihan oikeasti: Tämän ei todellakaan ole pakko olla tällaista!

Pitäkää tunkkinne.

Ei lähellekään Strömsö, mutta aika hiton hyvä silti!

Olen pitkään seurannut brittiläistä sooloäiti Meliä ja hänen The Stork and I-juttujaan instagramissa ja podcastissa. Mel on ymmärtääkseni jonkin tyyppinen life coach, ja pitää naisille kursseja esimerkiksi siitä, miten omat aivonsa voi uudelleenohjelmoida silloin, kun tuntuu ettei millään pääse yli puolisottomuudesta, vaikka haluaisi perheen. Olen huomannut jälkeenpäin, että jotkut Melin sanomat asiat ovat todella jääneet resonoimaan tajuntaani, ja auttaneet minua eteenpäin. Esimerkiksi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mieletöntä lopulta tajuta oikeasti se, että lapsen saaminen puolison kanssa ei todellakaan tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki on onnellista ja hyvin. Ja että kun omaan onnellisuuteen tarvittavat asiat pilkkoo aivan pieniksi partikkeleiksi, voi huomata, ettei ainoa tie onneen ole parisuhde. Monia haluamiaan ja tarvitsemiaan asioita voi saada elämässä myös muilla tavoin ja muilta ihmisiltä kuin parisuhdekumppanilta.

Kun mietin sitä, ettei minulla ole tässä miestä nyt, päällimäinen tunne on helpotus. En kaipaa tähän mielikuvitusmiehen lisäksi myöskään yksisarvista tai muita satuolentoja tielleni pyörimään, on niin paljon tekemistä, valmistautumista ja ajateltavaa. En enää koskaan luo mielessäni mielikuvaa jostain ihanasta miekkosesta, vaan olen ainoastaan helpottunut siitä, ettei tässä ole nyt väärää ja minulle sopimatonta ihmistä rinnalla. Se vasta olisikin rankkaa. Parisuhde ja perhe ovat tehneet kivuliaan, mutta lopulta kaikkia osapuolia helpottavan pesäeron päässäni. En pysty edes kuvittelemaan, että saisin tämän lapsen jonkun toisen ihmisen kanssa.

Mikään tästä ei tietenkään missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei romanttisen kumppanin poissaolo omasta elämästä saisi surettaa.  Olen aivan allerginen kaikenlaiselle toksiselle positiivisuudelle, ja minä jos kuka olen surrut puolisottomuutta itsekin perusteellisesti. Olen ollut tilanteestani jossain vaiheessa niin ahdistunut ja masentunut, että se on aiheuttanut jopa työkyvyttömyyttä. Ulkopuolisuus, yksinäisyys, mihinkään kuulumattomuuden ja merkityksettömyyden tunteet ovat jotain niin kauheaa, että en toivo sellaisia koskaan kenellekään. Totaalisen parisuhdenormatiivisessa maailmassa, ja ehkä vielä suomalaisessa kulttuurissa jollain erityisellä tavalla, joutuu tekemään kovasti töitä rakentaakseen elämästään onnellisen, kun ei kuulu kenenkään ydinperheeseen. Se ei ole aina helppoa eikä kivaa, enkä ole itsekään lähelläkään tämän työstön loppupistettä, joskin happi kulkee jo ja onnellisia hetkiä on paljonkin.

On muuten myös täysin ok päättää, että oma perhe voi muodostua ainoastaan parisuhteen kautta, ja todeta, ettei halua muunlaisia ratkaisuja. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vaikka tämä päätös voi ulkoisesti näyttää hyvin passiiviselta ("vuodet vain vierivät, en löytänyt ketään"), se on kuitenkin ainakin naiselta aivan yhtä aktiivinen päätös, kuin päätös lähteä rakentamaan perhettään jollain toisella tavalla. Vaihtoehtoja nimittäin on. Lapsen saamista ei tietenkään valitettavasti kukaan voi kenellekään koskaan missään olosuhteissa luvata yrittämisen tavasta ja perhemuodosta riippumatta.

Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että Vau.fi -applikaatio tervehti minua taas tänä aamuna näin:

Tällaisia parisuhdeoletuksia tulee eteen jatkuvasti ja joka paikassa. Pari vuotta sitten tällaiset itkettivät ja saivat oman olon tuntumaan todella yksinäiseltä ja epäonnistuneelta. Nykyään nämä herättävät minussa lähinnä huvittuneisuuden sekaista sääliä: Onpa ikävää, kuinka monella ei ole ollut mahdollisuutta ymmärtää, ettei tuo ole ainoa tapa perheytyä. Tuon kuplan sisällä on paitsi paljon onnellisia ihmisiä, myös paljon ihmisiä, joita ahdistaa, ja joille jokin muu tapa elää voisi sopia paljon paremmin. Voimia sinne! Tälläkin puolella voi olla aika mukavaa!

Vielä vähän yleiskuulumisia loppuun:

Kävin eilen hyvästelemässä ihmisiä työpisteilläni, sillä olen loppuraskauden joko sairaus- tai äitiyslomalla, enkä palaa enää tämän jälkeen vanhoihin kuvioihin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että olen tehnyt valtavan raskaan ja ison päätöksen, ja kaikki muuttuu vähän lisää: Olen ostanut asunnon pikkukaupungista, ja muutan aivan pian sinne. Jätän taakseni rakkaan Helsingin ja ystävät ja hyppään pää edellä totaalisen uuteen elämäntilanteeseen vauvan kanssa, vaikka ajoitus lisäelämänmuutoksille ei varmastikaan ole mitenkään paras mahdollinen. (Olen nähnyt painajaisia keskenmenosta ja siitä, että vauvaa ei koskaan tulekaan, ja minä olen täysin yksin jumissa pikkukaupungissa liian isossa kauniissa asunnossani, enkä pääse enää koskaan kotiin!)

Muuttopäätös syntyi keväällä kyllästyttyäni lopullisesti pääkaupunkiseudun asumisen kustannuksiin. Oli tehtävä ihan mahdoton valinta, ja päädyin nyt sitten tähän. Olen aika varma, että näistä vaihtoehdoista tämä oli paras mahdollinen, koska en halua elää kädestä suuhun koko loppuelämääni, eikä se olisi lastanikaan kohtaa oikein. Jos taloudessani olisi kaksi työssäkäyvää ihmistä, en olisi joutunut lähtemään. En kykene sanomaan tästä aiheesta mitään painokelpoista. Olen aikaisemminkin raivonnut blogissa siitä, miten epäreilussa asemassa yksin elävät ovat taloudellisesti, joten ehkäpä jätän aiheen tällä kertaa tähän. Helsinki hinnoitteli itsensä ulos elämästäni, ja nyt on sopeuduttava aivan toisenlaiseen elämään aivan jossain muualla. Rehellisesti sanottuna pelottaa ja ahdistaa aivan hemmetisti, ja on ollut aika paljon epäreiluuden tunteitakin asiaan liittyen. Lähdettyäni pikkukaupungista parikymppisenä en ole nimittäin kaivannut sekuntiakaan takaisin sellaiseen maailmaan. Kulttuurishokkia on siis luvassa roppakaupalla.

Mutta kyllähän tästäkin selvitään! Kahdeksan vuoden päästä teen jo varmasti tästäkin aiheesta ällöpositiivisen päivityksen ja kerron, kuinka Takapajula olikin maailman paras kylä ja muutto sinne oli hienointa, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Mikään ei minun kohdallani mennyt ihan niin kuin piti, mutta elämä ei ole mikään kilpailu, jossa normatiivisin voittaa. Sillä mennään, mitä on, ja hyvä tästä vielä tulee!

Itsellinen äitiys: Entä jos puolison puuttuminen surettaa?

Toinen itsellinen odottaja sanoi minulle jotain tärkeää, joka jäi mietityttämään. Hän totesi, että joskus tuntuu siltä, ettei itsellinen äiti tai odottaja saisi olla surullinen siitä, ettei hänellä ole puolisoa. Että pitäisi ikään kuin olla reippaana sellaisessa "Ja tässähän ei mitään miehiä tarvita!" -moodissa koko ajan. En ollut ajatellut koko asiaa tuolta kannalta, mutta tämä on mielestäni ihan kauhean tärkeä pointti. 

Onko se siis vertaisporukoissa jopa vähän tabu, jos itsellinen äiti tai odottaja tuntee surua siitä, ettei normatiivisesti perheytyminen onnistunut? Tunteekohan moni salaa syyllisyyttä surustaan, ja pelkää välittävänsä lapselleen sellaisen tunteen, että oma perhe on jotenkin vaillinainen tai siinä on jotain vikaa?

Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään kovin viisasta sanottavaa, mutta mielestäni tästä olisi tärkeää puhua. Omalta osaltani voin sanoa, etten enää (tai ainakaan juuri tällä hetkellä) sure puolison puuttumista, mutta uskon, että siihen on vaikuttanut muutamakin asia:

- Minulla ei koskaan ole ollut erityisen hyvää parisuhdetta.

- Olen ollut sinkkuna todella pitkään.

- Työstin tätä asiaa ennen hoitojen aloittamista suunnilleen kahdeksan vuotta.

- Kävin tarpeeksi paljon tarpeeksi hirveillä treffeillä.

- Olen saanut ihanaa vertais- ja ammattitukea.

Mietityttää, jättääkö moni itsellinen lähtemättä hoitoihin siksi, että ei koe ratkaisseensa surua puolison puuttumisesta riittävän hyvin. En minäkään vielä ollut sitä ensimmäiseen inseminaatiooni mennessäni ratkaissut. Hoitojen aloittaminen oli minulle oikeastaan välttämätöntä, jotta pystyin alkaa vihdoin hahmottamaan omaa perhettäni sen näköisenä, kuin miltä se nyt kaikessa hienoudessaan näyttää. Se, ettei meidän perheessämme ole isää, tulee tietenkin monella tavalla käsittelyyn jatkossa. Ja minäkin haluan pitää huolta siitä, ettei meidän perheemme lähtötarina ole lapsen näkökulmasta surullinen vaan iloinen ja upea. Niin kuin se onkin.

Surullisia vuosia on takana paljon. Onneksi uskalsin sitten surun rinnalla lopulta ryhtyä toimimaan. Mutta pitäisiköhän tästä puhua enemmän? On aika hurjaa, jos itselliset jäävät tämän surun kanssa yksin vain siksi, että aihe on vähän tabu.

Pieniä hämennyksiä

Hienosti sujuneeseen raskauteen tuli pieni särö komplikaatioden muodossa, ja vietin muutaman päivän hyvässä hoidossa sairaalassa. Kaikki on nyt kai osapuilleen ihan hyvin, ja kotiuduin juuri sopivasti osallistuakseni hämmentävään etäperhevalmennukseen. (Luulen, että kaikki aiheeseen liittyvä tuntuu nyt enemmän tai vähemmän hämmentävältä, kun edes raskaana oleminen on niin käsittämättömän epätodellista, saatika että osaisin omaksua itselleni minkäänlaista vanhemman identiteettiä.) Opin valmennuksessa muun muassa seuraavaa:

- Imettäminen on maailman tärkein asia, ja se todellakin onnistuu, tai sitten se pistetään onnistumaan.

- Imettämiseen liittyy noin maisteriopintojen verran erilaisia tietoja ja taitoja, ja sen voi todellakin tehdä erittäin väärin. Vauvan nenän asennosta lähtien jokaiseen imetystilanteeseen liittyy noin kahdeksankymmentä erilaista muuttujaa, jotka tulee huomioida poikkeuksetta vuorokaudenajasta ja omasta väsymystilasta riippumatta. (HS: Suomalaiset vanhemmat ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia) 

- Imettäminen ei onnistu ilman puolisoa tai tukihenkilöä. Tukihenkilön tehtävä on kiertää imettäjää ympäri ja varmistaa, että hän ja vauva ovat oikeassa asennossa. Puolison rooli imetyksessä on olla "pesän suojelija".

Kysäisin, että kun olen täällä nyt ihan itsekseni pesäni kanssa ilman minkäänlaista suojelua, niin minkälaisia niksejä imetyshommiin mahtaisi olla tällaiselle yksin odottavalle ihmiselle. Minulle vastattiin, että imetysaikaan on syytä hakea tukea perhepalveluiden kotityöstä. Taas piti vähän hämmentyä. Otan mielelläni kaiken avun vastaan, mutta onko todella niin, että yhteiskunnan resurssit riittävät siihen, että jokaiselle yh-mammalle tarjotaan veronmaksajien tuella imetysapuri kotiin? Ja onko ihan varmaa nyt, ettei lapsen ruokkimisesta voi mitenkään selvitä muuten?

Seuraavana päivänä ylimääräisellä neuvolakäynnillä sain hämmentyä taas vähän lisää. Harmittelin hoitajalle, että laskut vauvan sydänäänissä sairaalajakson aikana aiheuttavat nyt huolta ja stressiä. Hoitaja tuumasi, että olen huolissani siksi, että minulla ei ole puolisoa. En saanut ihan heti kiinni siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, joten tämä iäkkäämpi terveydenhoitaja tarkensi, että koska en elä puolison kanssa, olen hermostuneempi, sillä mietin asioita yksin. Tulkitsen tästä ainakin seuraavat taustaoletukset:

- Vain puolisoton on huolissaan lapsensa sydänäänistä, tai hän on ainakin puolisollista merkittävästi enemmän huolissaan niistä.

- Puoliso osaa, voi ja haluaa aina rauhoittaa raskaana olevan kumppaninsa.

- Ihmiset ovat kaksin automaattisesti rauhallisempia kuin yksin, eivätkä esim. mahdollisesti koskaan lietso toisiaan vielä kahta kauheampaan paniikkiin.

- Parisuhteetta elävällä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa huoliaan, hän on yksin.

- Parisuhde on aina automaattisesti ja poikkeuksetta voimavara ja hyvä asia, ja ilman parisuhdetta eläminen huono ja kuormittava asia.

Ihan jännä sosiaalinen koe tämä raskaushomma. Onneksi tämä ei sattunut kohdalleni nuorempana, olisin saattanut ottaa monia asioita vähän turhankin vakavasti.