torstai 7. lokakuuta 2021

Miksi yksinhuoltajuus hävettää?

Kirjoitan nyt ehkä hieman kärkevämmin kuin minulla on tapana, koska en ehdi muokata. Pieni availee jo ääntään sitterissä, ja tämä kirjoitushetki on ohi hyvin pian. Saa kommentoida samaan malliin!

Kyse on yksinhuoltajuudesta. 

Olen seurannut todella hämmentyneenä itsellisten äitien porukoissa välillä päätään nostavaa identiteettikeskustelua. Jengi pohtii aivan tosissaan, että olemmeko me itselliset vanhemmat yksinhuoltajia. En ymmärrä tätä pohdintaa lainkaan. Jos ihminen on lapsensa ainoa huoltaja, silloin hän on yksinhuoltaja. Termi on juridinen. Minä olen siis ilman epäilystäkään yksinhuoltaja, koska ei minun lapsellani ole ketään toista huoltajaa. Moni tuntuu kuitenkin inhoavan yh-sanaa syvästi ja kieltäytyvän tästä identiteetistä jyrkästi. "Sellainen en ainakaan ole, on keksittävä jokin muu sana!" 

Mitä me oikein ajattelemme yksinhuoltajista? Millaisia ominaisuuksia heihin liitämme? Mikä yksinhuoltajissa on niin kauheaa ja väärää ja noloa? Ahdistaako ajatus siitä, että joku saattaa luulla puolison jättäneen? Että joku pitää vastuuttomana lisääntyjänä, joka ei osannut huolehtia ehkäisystä? Vai mikä? En kykene ymmärtämään tippaakaan, miksi yksin lastaan huoltavaa ihmistä ei saisi kutsua yksinhuoltajaksi. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä tuntemattomat minusta ajattelevat, enkä varmasti aio antaa joillekin satunnaisille törpöille valtaa määritellä minua perhemuotoni perusteella.

Ei lasta voi tehdä yksin, jos hävettää olla sitten hänen ainoa huoltajansa. Huoltajuusasiaan tulee törmäämään joka paikassa, koska lapsen asioita hoidettaessa on tiedettävä, ketkä kaikki hänestä vastaavat. Yksinhuoltajuus ja itsellisyys eivät ole toisensa poissulkevia asioita, vaan jälkimmäinen on ensimmäisen alaluokka. Toivoisin, että voisimme olla ylpeitä lapsiemme huoltajia kaikki riippumatta siitä, millaisissa komboissa lapsista huolehdimme.

Minä en ainakaan suostu häpeämään. Olen yksinhuoltaja ja ylpeä siitä!

6 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa! Termit ovat tärkeitä, sillä ne tukevat identiteetin rakennusta. Ehkä yksinhuoltajassa (ja varsinkin totaali-yhssa) yksinäisyyden korostus on se mikä tuntuu vieraalta. Monilla yhden aikusen ja jälkikasvun perheillä voi kuitenkin olla laaja perhe/lähipiiri, jolloin yh voi tuntua stigmallisena sanana itselleen vieraalta. Mutta pointtisi siitä, millaisia asenteita yksinhuoltaja-sanaan liitetään oli mielestäni hyvä! Ehkä olisi henkilökohtaisen peiliinkatsomisen paikka sekä aika tuulettaa yhteiskunnallisia rakenteita laajemminkin perhekäsityksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! En ollutkaan edes osannut ajatella, että se stigma, jota tässä paetaan, voi olla myös yksinäisyys. Sehän koetaan myös jostain syystä kauhean hävettäväksi asiaksi. Kun en ole koskaan osannut itse liittää yksinhuoltajuuteen mitään erityisen negatiivista sinällään, tuntuu ihan todella vaikealta ymmärtää, miksi se olisi niin kauhean epätoivottava identiteetti. Olisipa hauskaa tehdä joku minigallup aiheesta pyytämällä ihmisiä jatkamaan lausetta "Yksinhuoltajat ovat..." kolmella ensimmäiseksi mieleen tulevalla adjektiivilla. Millaisina meitä oikein pidetään, kun tätä määritelmää pitää monen niin raivokkaasti paeta?

      Poista
  2. Tähän liittyy varmaan historian varjot osittain. Olin aikanaan 90-luvulla pieni koululainen kun vanhempani erosivat. Yksinhuoltajan lapsena lapsuuteen liittyi köyhyyttä, yksinäisyyttä ja kiusaamista erosta. Samaan aikaan kuitenkin monien ystävieni vanhemmat erosivat myös ja monilla oli sama tilanne. Voi olla, että omat möröt painavat taustalla joillain ja yksinhuoltaja liitetään köyhyyteen, yksinäisyyteen ja jonkinlaiseen raatamiseen ikuisesti yksin. Näinhän se ei nykyään ole mutta tuli mieleen, että paistaisiko sieltä läpi vanhat kokemukset/pelot/asenteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Stereotyyppisesti yh on nainen, ja stereotyyppisesti hänessä tai hänen tilanteessaan on jotain vikaa. On ihan älytöntä, että silloinkin kuin mies on lähtenyt kävelemään ja jättänyt perheensä, hän voi elää suhteellisen stigmatonta elämää ja jälkikasvusta huolehtimaan jäävä nainen leimataan jotenkin epäkelvoksi. Kuinkahan paljon tällaista ajattelua edelleen on? Tuosta lähtökohdasta on varmasti ihan mahdotonta tajuta, että joku olisi vapaaehtoisesti yksinhuoltaja. Voisi todella jo toivoa, että olisimme yhteiskunnassa päässeet eroon näin väsyneistä stereotypioista, mutta ilmeisesti näin ei edelleenkään ole.

      Poista
  3. Mä en tiedä onko se epäkelvon leima, vai enemmän sellainen kurjuuteen tuomitun. Siihenkään ei oikein istu se, että itse on sen valinnut. Nykyään (toki myös aiemmin, mutta enemmän nykyisin) naisilla on omat urat, omat palkat ja muutenkin tulotaso ei ole enää kiinni siitä että on puoliso. Mutta ajatukset muuttuu hitaasti. Uskon, että kuitenkin muuttuu. Nykyään näkee myös somevaikuttajia jotka näyttävät miten yksinhuoltajan elämä on ihan tavallista iloineen ja suruineen, ei mitään kurjuuden kulkuetta. Tämä on kyllä aihe, joka itsellä herätti tosi paljon ajatuksia. Hyvä kirjoitus siis ja varmasti tärkeä, jospa joku muukin saisi ajattelemisen aihetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Huomaan, että mulla menee kovasti tunteisiin, jos joku koittaa liittää elämäntilanteeseeni leimoja, joita en koe omikseni. Yksinhuoltajuus voi tosiaankin olla paitsi valittu, myös positiivinen olotila.

      Poista