Lapsettomien yhdistys Simpukalla on käynnissä Helminauha-hanke, joka tarjoaa tietoa ja tukea lahjasoluperheille. Olen osallistunut hankkeen toimintaan, ja se on ollut minulle todella tärkeää. On korvaamatonta tavata muita samassa tilanteessa olevia ja saada myös ammattilaisten tukea. Kunpa tällaista olisi ollut jo silloin, kun jäin ajatusteni kanssa vuosiksi jumiin pohtimaan, voinko yrittää vanhemmaksi yksin vai en. Te itsellistä vanhemmuutta nyt pohtivat, älkää te jääkö enää yksin, tukea on tarjolla!
Hankkeen luennoilla on puhuttu turvallisesta avoimuudesta. Se on sitä, että jokainen saa itse määritellä rajat sille, kuinka paljon, kenelle ja koska haluaa oman perheensä tarinaa avata. Kenelläkään ei ole velvollisuutta vastata koska tahansa kenen tahansa kysymyksiin. On muistettava myös, että syntymän tarina on ensisijaisesti lapsen tarina, ei vanhemman. Vaikka vanhemmasta tuntuisikin luontevalta olla lapsen syntymän taustoista täysin avoin, lapselle pitää varata oikeus päättää itse, kenen kanssa hän haluaa asiaa käsitellä.
Olin pohtinut avoimuutta etukäteen aika paljon. Lähipiirille kertomisen ennakoin olevan ongelmatonta, ja sitä se olikin. Sitten tein veikkauksen, joka osui oikeaan: Veikkasin, että ensimmäinen höntti töräyttelijä tulisi olemaan sympaattinen, joskin hieman rajaton ja tahditon naapurini, joka saattaa yleensäkin päästää suustaan vähän mitä sattuu. Arvasin, että tajuttuaan raskauteni hän tulee välittömästi kysymään, kuka lapsen isä on. Ja niinhän siinä sitten kävikin.
En siis edes pyrkinyt piilottamaan nauruani, kun isyyskysymys nousi tässä eräänä aamuna ennen kello seitsemää yhtäkkiä keskusteluun rappukäytävässä. Tilanne oli uskomattoman riemukkaan stereotyyppisen tahditon, ja minä aivan puoliunessa ja vailla itsehillintää. Naapuri kysyi silmät uteliaisuudesta hehkuen:
- Oletko raskaana? No onneksi olkoon, mutta kuka sen isä oikein on? Onko se se kaveri?
"Sillä kaverilla" naapuri viittasi ainoaan luonani korona-aikana vierailleeseen ystävääni, toiseen yksineläjään, joka sattuu olemaan sukupuoleltaan mies. Naapuri oli jo aiemmin selvittänyt suhteemme laadun, ja tiesi kyllä, että olemme vain ystäviä. No, kyllähän sitä toki voi ystävienkin kesken lapsia saada, ja nyt hän selkeästi koki, että hänen on saatava tietää, kuka tämän lapsen on siittänyt. Siinäpä sitten seisoin tukka pystyssä ja silmät ristissä hihitellen ja mietin, että mikä olisi itselleni turvallista avoimuutta juuri nyt, kello 6.45 torstaiaamuna tässä kaikuvassa rappukäytävässä.
Käytännössähän naapuri siis seisoi nyt siinä kanssani napitusten kysyen, kenen kanssa olen harrastanut seksiä. Mitä siihen sitten kuuluu sanoa? Olisikohan ollut sopivaa kysyä samaa häneltä vastavuoroisuuden hengessä? En kyllä yhtään halunnut tietää. Toisaalta pohdin, että en ole koskaan nähnyt häntä kenenkään miehen kanssa, mutta tiedän, että hänellä on aikuinen lapsi. Voisinko myös minä kysyä häneltä, kuka hänen lapsensa isä on? Ja sitten toisaalta osa minusta halusi myös antaa puheenaihetta seuraavaan hallituksen kokoukseen ja vastata:
- Ei muuten hajuakaan! Olisikohan se se yksi Joni vai Jani vai mikä se oli siellä baarin vessassa silloin syksyllä, tai sitten se saattaa olla se tyyppi jonka luota heräsin yksi sunnuntaiaamu jostain Lohjalta, en edes muista, miten päädyin sinne...
Toljotin naapuriani edelleen hölmösti virnistellen ja yritin nopeasti hahmotella päässäni teoriaa siitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat naisista, jotka ovat raskaana, mutta joilla ei ole parisuhdetta. Pikku hiljaa mieleen hiipi ärsyttävä ajatus siitä, että joku saattaa ajatella minun lapseni olevan vahinko.
Kaikesta valmistautumisesta huolimatta en siis ollut kuitenkaan valmis tähän tilanteeseen, enkä tiennyt mitä olisin sanonut. Olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä tylysti vastaamasta mitään, koska asia ei kertakaikkiaan kuulu naapurille. Tai olisin kai myös voinut kääntää kysymyksen jotenkin tähän tapaan:
- Huomaan, että sinulle tulee sellainen olo, että haluaisit tietää, kuka tämän lapsen isä on. Sepä mielenkiintoista. Miksiköhän se olisi sinulle tärkeä tieto?
Olen kuitenkin liian kiltti ja kohtelias ja päädyin lopulta itseni kerättyäni jonkinlaiseen kompromissivastaukseen, joka meni suunnilleen näin:
- Ei ole mitään isää, olen itsellinen.
Lisäkysymyksiä ei tullut, mikä oli minulle siinä kohdin riittävän hyvä lopputulos. En usko, että naapuri tietää, mitä "itsellinen" tarkoittaa, mutta ainakin vastaus sulki hänen suunsa. Hän varmaankin ajatteli, että kun en kerran avaa asiaa ymmärrettäväksi, on parempi olla kysymättä lisää. Ihan hyvä niin.
Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että minun rajani oli ylitetty vähän samoin, kuin jos naapuri olisi tullut koskemaan vatsaani. Tämä asia on minun yksityisaluettani. Kyse ei ole siitä, että häpeäisin tapaani tulla vanhemmaksi millään tavalla. On vain niin, että minun lapsettomuussuruni ja hedelmöityshoitoni eivät kuulu kaikille. Minun lapseni alkutarina on hänen omansa, ei uteliaiden korppikotkien riepoteltavaksi tarkoitettu.
En edelleenkään tämän kokemuksen jälkeen tiedä, mitä pitäisi sanoa seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa. Näitä tilanteitahan nimittäin on edessä todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Jotakuta tulee aina kiinnostamaan se, kuka minun lapseni isä on, ja kaikille se ei kertakaikkiaan kuulu. Toivottavasti saan joka tapauksessa itse olla jatkossakin se, jolta vastausta tivataan, ja lapseni jätetään rauhaan näiltä kysymyksiltä.