sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Raskaana yksin

vau.fi Odotus -mobiiliapp

Kieltämättä hieronta kelpaisi. Te muut yksin elävät, koska olette viimeksi saaneet hieronnan tai edes halanneet toista ihmistä? Minuun on viimeksi koskettu kai viime syksynä kampaajalla, jos lääkärikäyntejä ei lasketa. 

Välillä nämä parisuhdeoletukset naurattavat, ja välillä sitten itkettävät. En oikein tiedä, kumpaako tällä kertaa. Aika monet vinkit ja tsempit odottajille ihan neuvolaa myöten on suunnattu ainoastaan ihmisille, jotka ovat parisuhteessa. Mukavaa varmaan kuitenkin edes se, että nykyään sentään puhutaan usein puolisosta, eikä automaattisesti aina miehestä naisen odotuskumppanina.

Onko olemassa jokin mobiiliapplikaatio, sivusto tai yhtään mitään niille, jotka odottavat yksin? Vinkkaisiko joku, mistä me saamme oksitosiinibuustimme, kun kukaan ei koskaan silitä, hiero eikä halaa? Kuinka me selviämme imetyksestä, kun perhevalmennuksessa painotetaan vahvasti puolison roolia imetyksen tukena? Kuka kertoisi meille, kuinka yövalvomisten kanssa pärjätään, kun kaikki ohjaus ja neuvonta lähtee aina siitä, että kotona on kaksi aikuista?

Jossain on varmasti olemassa joku, joka voisi halata edes ihan vähän ja kertoa, että kyllä yksinkin voi selvitä.

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Kuka sen isä on?

Lapsettomien yhdistys Simpukalla on käynnissä Helminauha-hanke, joka tarjoaa tietoa ja tukea lahjasoluperheille. Olen osallistunut hankkeen toimintaan, ja se on ollut minulle todella tärkeää. On korvaamatonta tavata muita samassa tilanteessa olevia ja saada myös ammattilaisten tukea. Kunpa tällaista olisi ollut jo silloin, kun jäin ajatusteni kanssa vuosiksi jumiin pohtimaan, voinko yrittää vanhemmaksi yksin vai en. Te itsellistä vanhemmuutta nyt pohtivat, älkää te jääkö enää yksin, tukea on tarjolla!

Hankkeen luennoilla on puhuttu turvallisesta avoimuudesta. Se on sitä, että jokainen saa itse määritellä rajat sille, kuinka paljon, kenelle ja koska haluaa oman perheensä tarinaa avata. Kenelläkään ei ole velvollisuutta vastata koska tahansa kenen tahansa kysymyksiin. On muistettava myös, että syntymän tarina on ensisijaisesti lapsen tarina, ei vanhemman. Vaikka vanhemmasta tuntuisikin luontevalta olla lapsen syntymän taustoista täysin avoin, lapselle pitää varata oikeus päättää itse, kenen kanssa hän haluaa asiaa käsitellä.

Olin pohtinut avoimuutta etukäteen aika paljon. Lähipiirille kertomisen ennakoin olevan ongelmatonta, ja sitä se olikin. Sitten tein veikkauksen, joka osui oikeaan: Veikkasin, että ensimmäinen höntti töräyttelijä tulisi olemaan sympaattinen, joskin hieman rajaton ja tahditon naapurini, joka saattaa yleensäkin päästää suustaan vähän mitä sattuu. Arvasin, että tajuttuaan raskauteni hän tulee välittömästi kysymään, kuka lapsen isä on. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

En siis edes pyrkinyt piilottamaan nauruani, kun isyyskysymys nousi tässä eräänä aamuna ennen kello seitsemää yhtäkkiä keskusteluun rappukäytävässä. Tilanne oli uskomattoman riemukkaan stereotyyppisen tahditon, ja minä aivan puoliunessa ja vailla itsehillintää. Naapuri kysyi silmät uteliaisuudesta hehkuen:

- Oletko raskaana? No onneksi olkoon, mutta kuka sen isä oikein on? Onko se se kaveri?

"Sillä kaverilla" naapuri viittasi ainoaan luonani korona-aikana vierailleeseen ystävääni, toiseen yksineläjään, joka sattuu olemaan sukupuoleltaan mies. Naapuri oli jo aiemmin selvittänyt suhteemme laadun, ja tiesi kyllä, että olemme vain ystäviä. No, kyllähän sitä toki voi ystävienkin kesken lapsia saada, ja nyt hän selkeästi koki, että hänen on saatava tietää, kuka tämän lapsen on siittänyt. Siinäpä sitten seisoin tukka pystyssä ja silmät ristissä hihitellen ja mietin, että mikä olisi itselleni turvallista avoimuutta juuri nyt, kello 6.45 torstaiaamuna tässä kaikuvassa rappukäytävässä. 

Käytännössähän naapuri siis seisoi nyt siinä kanssani napitusten kysyen, kenen kanssa olen harrastanut seksiä. Mitä siihen sitten kuuluu sanoa? Olisikohan ollut sopivaa kysyä samaa häneltä vastavuoroisuuden hengessä? En kyllä yhtään halunnut tietää. Toisaalta pohdin, että en ole koskaan nähnyt häntä kenenkään miehen kanssa, mutta tiedän, että hänellä on aikuinen lapsi. Voisinko myös minä kysyä häneltä, kuka hänen lapsensa isä on? Ja sitten toisaalta osa minusta halusi myös antaa puheenaihetta seuraavaan hallituksen kokoukseen ja vastata: 

- Ei muuten hajuakaan! Olisikohan se se yksi Joni vai Jani vai mikä se oli siellä baarin vessassa silloin syksyllä, tai sitten se saattaa olla se tyyppi jonka luota heräsin yksi sunnuntaiaamu jostain Lohjalta, en edes muista, miten päädyin sinne...

Toljotin naapuriani edelleen hölmösti virnistellen ja yritin nopeasti hahmotella päässäni teoriaa siitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat naisista, jotka ovat raskaana, mutta joilla ei ole parisuhdetta. Pikku hiljaa mieleen hiipi ärsyttävä ajatus siitä, että joku saattaa ajatella minun lapseni olevan vahinko.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta en siis ollut kuitenkaan valmis tähän tilanteeseen, enkä tiennyt mitä olisin sanonut. Olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä tylysti vastaamasta mitään, koska asia ei kertakaikkiaan kuulu naapurille. Tai olisin kai myös voinut kääntää kysymyksen jotenkin tähän tapaan: 

- Huomaan, että sinulle tulee sellainen olo, että haluaisit tietää, kuka tämän lapsen isä on. Sepä mielenkiintoista. Miksiköhän se olisi sinulle tärkeä tieto?

Olen kuitenkin liian kiltti ja kohtelias ja päädyin lopulta itseni kerättyäni jonkinlaiseen kompromissivastaukseen, joka meni suunnilleen näin:

- Ei ole mitään isää, olen itsellinen.

Lisäkysymyksiä ei tullut, mikä oli minulle siinä kohdin riittävän hyvä lopputulos. En usko, että naapuri tietää, mitä "itsellinen" tarkoittaa, mutta ainakin vastaus sulki hänen suunsa. Hän varmaankin ajatteli, että kun en kerran avaa asiaa ymmärrettäväksi, on parempi olla kysymättä lisää. Ihan hyvä niin. 

Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että minun rajani oli ylitetty vähän samoin, kuin jos naapuri olisi tullut koskemaan vatsaani. Tämä asia on minun yksityisaluettani. Kyse ei ole siitä, että häpeäisin tapaani tulla vanhemmaksi millään tavalla. On vain niin, että minun lapsettomuussuruni ja hedelmöityshoitoni eivät kuulu kaikille. Minun lapseni alkutarina on hänen omansa, ei uteliaiden korppikotkien riepoteltavaksi tarkoitettu.

En edelleenkään tämän kokemuksen jälkeen tiedä, mitä pitäisi sanoa seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa. Näitä tilanteitahan nimittäin on edessä todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Jotakuta tulee aina kiinnostamaan se, kuka minun lapseni isä on, ja kaikille se ei kertakaikkiaan kuulu. Toivottavasti saan joka tapauksessa itse olla jatkossakin se, jolta vastausta tivataan, ja lapseni jätetään rauhaan näiltä kysymyksiltä.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Ulkopuolisuudesta

Raskaus on edennyt yli puolenvälin, ja olen kertonut siitä nyt kai suunnilleen kaikille, jotka elämääni jollain tavalla kuuluvat. Työpaikalla itsellisyyteni ei ole tuntunut relevantilta keskustelunaiheelta, mutta kaikki yksityiselämäni ihmiset kyllä tietävät mistä on kysymys. 

"Käytetään sanoja itsellinen, lahjasolu ja lahjoittaja. Lapsella ei ole isää. Aina saa kysyä, jos jokin asia tähän liittyen mietityttää. Tähän ei liity mitään sellaista, mistä ei saisi puhua", olen valistanut sukulaisia ja ystäviä uudestaan ja uudestaan. Ikivanhaa ja hämmentynyttä mummoa ja muutamaa yksittäistä hönttiä kommenttia lukuunottamatta olen saanut osakseni positiivista suhtautumista, ja ihmiset ovat olleet puolestani hyvin onnellisia. Se on ihanaa. Tiedän, ettei kaikilla ole näin avaria ihmisiä ympärillään. 

Michelle Cassar, Unsplash
Tsädäm! Hedelmöitysklinikalle valon nopeudella, kello tikittää!

Olen myös hyvin onnellinen siitä, ettei kukaan ole kutsunut minua raskauden aikana vielä rohkeaksi. Väkisin harteille puettu supersankarin viitta ahdistaa. En pidä siitä, että minulle halutaan rakentaa ulkopuolelta jonkinlainen normatiivisuuden kehyksiin sopiva poikkeuslokero. En ole sen rohkeampi kuin kukaan muukaan, enkä halua enkä tarvitse tällaisia määrittelyjä ulkopuolelta. Olen ainoastaan valinnut elämässäni niistä vaihtoehdoista, jotka ovat olleet minulle mahdollisia, ja tullut äärimmäisen rankan ja pitkän työstämisen jälkeen sellaiseen pisteeseen, jossa näen tämän tulevaisuuden paitsi mahdollisena myös positiivisena. En koe enää välttämättä menettäväni mitään, mutta en ole yhtään sen rohkeampi kuin joku, joka vaikkapa sattuu menettämään puolisonsa tai sairastumaan vakavasti. Tämä päätös on minun kohdallani tullut luopumisen ja surun kautta, minä en valinnut sitä, että asiat menivät näin. Elämä on sellaista, että kaikkea ei voi aina valita itse. Itsellistä vanhempaa rohkeaksi kutsuva haluaa tietenkin sanoa jotain ystävällistä, ja sitä pitää ilman muuta arvostaa. Samalla hän kuitenkin kai myös vähän ajattelee, että itsellisen elämä on jotenkin pelottavaa, jotain sellaista, jota vain harva voi kestää tai sietää. Rohkeuslokerossa itsellisellä on sillä tavalla yksinäistä, ettei sinne tee mieli asettua edes kauniiden sanojen saattelemana. 

Jos tässä yhteiskunnassa johonkin tarvitaan rohkeutta, niin varmaankin siihen, että elää täällä puolisottomana ja lapsettomana. Perheettömiä nimittäin todellakin marginalisoidaan, ja minun tämän hetkinen tilanteenihan nimenomaan on enemmänkin edes askel siihen normin suuntaan. Vaikka kaikki eivät itsellistä äitiyttä hyväksykään, olen kuitenkin tavallaan heti ymmärrettävämpi yksilö, kun sentään omista lähtökohdistani edes pyrin lähemmäs sitä, mitä ihmisen tulisi olla. Äiti sentään kuitenkin, vaikka ei kenenkään puoliso.

Olen jo huomannut, että minuun suhtaudutaan eri tavalla nyt, kun olen raskaana. Veikkaanpa, että efekti olisi vielä paljon dramaattisempi, jos emme eläisi pandemia-aikaa, ja tulisi liikuttua enemmän ihmisten parissa. Esimerkiksi monet asiat, joita teen normaalistikin, kuten siivoaminen, tulkitaan nyt pesimiseksi. Mietin itsekin, onko normaalia hankkia impulssiostoksena seitsemän lasista maustepurkkia ja kokoelma erilaisia säilytysrasioita, vai johtuiko ostokseni raskaushormoneista. Haluanko siivota lipaston laatikoita koska on tylsää, vai koska jokin alkukantainen viettireaktio pakottaa minua? Entä jos tilaan ruoan kotiinkuljetuksen vahingossa väärälle päivälle, johtuiko se nyt sitten tällä kertaa niistä myyttisistä raskausaivoista?

Tietyt kaverit, joille olen muutenkin kelvannut vain parillisena, ovat nyt aktivoituneet iloisen uutisen jälkeen taas kyläkutsuineen. Olen helpommin käsitettävä ja omaan palettiin sopiva olento silloin, kun minulla on joku, oli se sitten näköjään puoliso tai lapsi. Halutaan kuulla, miten ultra meni ja joko potkii, vaikka ei ole oikeastaan vuosiin tätä ennen haluttu kuulla yhtään mitään. Jakamisen vaatiminen rikkoo juuri nyt minun rajani. Minä valitsen itse ne ihmiset, jotka tässä elämänvaiheessa rinnallani kulkevat. Ne ovat niitä ihmisiä, joille olen kelvannut myös miehettömänä ja lapsettomana ihan yhtä lailla. Tiedän, että äidiksi tuleminen voisi olla hieno mahdollisuus lähentyä uudelleen perhekuplaan kadonneiden kaverien kanssa, mutta kun takana on kymmenen vuoden mittainen ulossulkeminen, ultraäänikuva pääsylippuna takaisin piireihin ei oikein lämmitä.

Mieli ei myöskään ainakaan vielä halaja sosiaalisen median vauvaryhmiin. En ole vielä edes täysin varma siitä, miksi ne tuntuvat niin perinpohjin vastenmielisiltä. Osaksi kyse voi olla siitä, että pidän raskauden ja vanhemmuuden ympärillä hössöttämistä ylipäänsäkin aika rasittavana. En halua feediini masukuvia, ja olen kiinnostunut vauvojen tavaroista enimmäkseen vain sen verran kuin on välttämätöntä. Arvailen, että minä vain olen tällainen. En osaa onnellisuudestani huolimatta omaksua hössöttävän raskaana olevan naisen roolia. Eivät varmasti monet muutkaan, mutta sitä maailmaa kuvittelen olevan someryhmissä tarjolla yllin kyllin. Minua ei siis ainakaan ihan vielä tulla näkemään "Elokuiset 2021" -ryhmissä. Samalla kuitenkin tiedostan, että tämän tyyppiset ryhmät saattaisivat hyvinkin olla paras mahdollinen tapa löytää vertaistukea ja hienoja uusia ihmisiä elämäänsä. Sitä en haluaisi jättää väliin.

Ryhmien houkuttelemattomuus johtuu oman nahkean mielenlaatuni lisäksi aivan varmasti paljolti myös kokemastani ostrakistmistaOstrakismi on uusi lempparitermini, jonka opin tänä keväänä lukiessani Niina Junttilan kirjaa Kaiken keskellä yksin. Ostrakismi on henkisen väkivallan muoto, jossa ihminen suljetaan ulos yhteisöstä. Ostrakismi voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se on kohteelleen aina vaarallista. Ulossuljettu yksilö kärsii niin paljon, että kärsimys voidaan osoittaa aivokuvissa aivojen kipualueilla. 

Meidän kulttuurimme ostrakisoi helposti perheettömät. Ei pidetä välttämättä edes kummallisena sitä, että perheetön ihminen viettää esimerkiksi lomansa ja joulunsa yksin. Kaikenlainen läheisyys ja välittäminen nähdään pääasiassa ydinperheiden sisällä tapahtuviksi toiminnoiksi, eikä perheetön istu toisten kuvioihin välttämättä oikein mitenkään. Perheettömät itsekin tuntevat helposti olevansa ylimääräisiä, eivätkä osaa ottaa luonteva roolia osana vaikkapa perheellisten sisarustensa elämää. Ja kuitenkin meistä jokaisella on sisäsyntyinen tärkeydessään hengittämiseen verrattava perustarve olla osana yhteisöä, saada huolehtia ja tulla rakastetuiksi ja huomioiduiksi. Olla edes joskus jollekin se, jonka seuraa halutaan ja kaivataan.

Huomaan, etten pysty naksauttamaan aivojani nyt raskauden onnistuttua pikaisesti sellaiseen asentoon, että ulkopuolisuuden tunne yhtäkkiä lakkaisi, ja kokisin kuuluvani tai haluavani kuulua yhtäkkiä niihin ryhmiin, jota olen katsellut ulkopuolelta viimeiset kymmenen vuotta. Teen rajusti identiteettityötä ja olen hämmentynyt. Minusta on tulossa jotain sellaista, mitä en ole koskaan ollut, joku sellainen, jota en vielä tunne. Sen ei tarvitse tarkoittaa automaattisesti yhtään mitään. Voin itse valita ne ryhmät, joissa minulla on oikeasti hyvä olla, ja haluan tehdä sen valinnan huolella. Itsellisesti vanhemmaksi tuleminen antaa minulle hyvän mahdollisuuden pohtia sitä, mikä sopii minulle ja meidän perheellemme ja mikä ei. Valmiisiin epämukaviin muotteihin humpsahtaminen on ehkä helpompaa välttää, kun kaikki on jo alusta saakka tapahtunut vähän erikoisella tavalla.