maanantai 31. toukokuuta 2021

Itsellinen äitiys: Entä jos puolison puuttuminen surettaa?

Toinen itsellinen odottaja sanoi minulle jotain tärkeää, joka jäi mietityttämään. Hän totesi, että joskus tuntuu siltä, ettei itsellinen äiti tai odottaja saisi olla surullinen siitä, ettei hänellä ole puolisoa. Että pitäisi ikään kuin olla reippaana sellaisessa "Ja tässähän ei mitään miehiä tarvita!" -moodissa koko ajan. En ollut ajatellut koko asiaa tuolta kannalta, mutta tämä on mielestäni ihan kauhean tärkeä pointti. 

Onko se siis vertaisporukoissa jopa vähän tabu, jos itsellinen äiti tai odottaja tuntee surua siitä, ettei normatiivisesti perheytyminen onnistunut? Tunteekohan moni salaa syyllisyyttä surustaan, ja pelkää välittävänsä lapselleen sellaisen tunteen, että oma perhe on jotenkin vaillinainen tai siinä on jotain vikaa?

Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään kovin viisasta sanottavaa, mutta mielestäni tästä olisi tärkeää puhua. Omalta osaltani voin sanoa, etten enää (tai ainakaan juuri tällä hetkellä) sure puolison puuttumista, mutta uskon, että siihen on vaikuttanut muutamakin asia:

- Minulla ei koskaan ole ollut erityisen hyvää parisuhdetta.

- Olen ollut sinkkuna todella pitkään.

- Työstin tätä asiaa ennen hoitojen aloittamista suunnilleen kahdeksan vuotta.

- Kävin tarpeeksi paljon tarpeeksi hirveillä treffeillä.

- Olen saanut ihanaa vertais- ja ammattitukea.

Mietityttää, jättääkö moni itsellinen lähtemättä hoitoihin siksi, että ei koe ratkaisseensa surua puolison puuttumisesta riittävän hyvin. En minäkään vielä ollut sitä ensimmäiseen inseminaatiooni mennessäni ratkaissut. Hoitojen aloittaminen oli minulle oikeastaan välttämätöntä, jotta pystyin alkaa vihdoin hahmottamaan omaa perhettäni sen näköisenä, kuin miltä se nyt kaikessa hienoudessaan näyttää. Se, ettei meidän perheessämme ole isää, tulee tietenkin monella tavalla käsittelyyn jatkossa. Ja minäkin haluan pitää huolta siitä, ettei meidän perheemme lähtötarina ole lapsen näkökulmasta surullinen vaan iloinen ja upea. Niin kuin se onkin.

Surullisia vuosia on takana paljon. Onneksi uskalsin sitten surun rinnalla lopulta ryhtyä toimimaan. Mutta pitäisiköhän tästä puhua enemmän? On aika hurjaa, jos itselliset jäävät tämän surun kanssa yksin vain siksi, että aihe on vähän tabu.

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Pieniä hämennyksiä

Hienosti sujuneeseen raskauteen tuli pieni särö komplikaatioden muodossa, ja vietin muutaman päivän hyvässä hoidossa sairaalassa. Kaikki on nyt kai osapuilleen ihan hyvin, ja kotiuduin juuri sopivasti osallistuakseni hämmentävään etäperhevalmennukseen. (Luulen, että kaikki aiheeseen liittyvä tuntuu nyt enemmän tai vähemmän hämmentävältä, kun edes raskaana oleminen on niin käsittämättömän epätodellista, saatika että osaisin omaksua itselleni minkäänlaista vanhemman identiteettiä.) Opin valmennuksessa muun muassa seuraavaa:

- Imettäminen on maailman tärkein asia, ja se todellakin onnistuu, tai sitten se pistetään onnistumaan.

- Imettämiseen liittyy noin maisteriopintojen verran erilaisia tietoja ja taitoja, ja sen voi todellakin tehdä erittäin väärin. Vauvan nenän asennosta lähtien jokaiseen imetystilanteeseen liittyy noin kahdeksankymmentä erilaista muuttujaa, jotka tulee huomioida poikkeuksetta vuorokaudenajasta ja omasta väsymystilasta riippumatta. (HS: Suomalaiset vanhemmat ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia) 

- Imettäminen ei onnistu ilman puolisoa tai tukihenkilöä. Tukihenkilön tehtävä on kiertää imettäjää ympäri ja varmistaa, että hän ja vauva ovat oikeassa asennossa. Puolison rooli imetyksessä on olla "pesän suojelija".

Kysäisin, että kun olen täällä nyt ihan itsekseni pesäni kanssa ilman minkäänlaista suojelua, niin minkälaisia niksejä imetyshommiin mahtaisi olla tällaiselle yksin odottavalle ihmiselle. Minulle vastattiin, että imetysaikaan on syytä hakea tukea perhepalveluiden kotityöstä. Taas piti vähän hämmentyä. Otan mielelläni kaiken avun vastaan, mutta onko todella niin, että yhteiskunnan resurssit riittävät siihen, että jokaiselle yh-mammalle tarjotaan veronmaksajien tuella imetysapuri kotiin? Ja onko ihan varmaa nyt, ettei lapsen ruokkimisesta voi mitenkään selvitä muuten?

Seuraavana päivänä ylimääräisellä neuvolakäynnillä sain hämmentyä taas vähän lisää. Harmittelin hoitajalle, että laskut vauvan sydänäänissä sairaalajakson aikana aiheuttavat nyt huolta ja stressiä. Hoitaja tuumasi, että olen huolissani siksi, että minulla ei ole puolisoa. En saanut ihan heti kiinni siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, joten tämä iäkkäämpi terveydenhoitaja tarkensi, että koska en elä puolison kanssa, olen hermostuneempi, sillä mietin asioita yksin. Tulkitsen tästä ainakin seuraavat taustaoletukset:

- Vain puolisoton on huolissaan lapsensa sydänäänistä, tai hän on ainakin puolisollista merkittävästi enemmän huolissaan niistä.

- Puoliso osaa, voi ja haluaa aina rauhoittaa raskaana olevan kumppaninsa.

- Ihmiset ovat kaksin automaattisesti rauhallisempia kuin yksin, eivätkä esim. mahdollisesti koskaan lietso toisiaan vielä kahta kauheampaan paniikkiin.

- Parisuhteetta elävällä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa huoliaan, hän on yksin.

- Parisuhde on aina automaattisesti ja poikkeuksetta voimavara ja hyvä asia, ja ilman parisuhdetta eläminen huono ja kuormittava asia.

Ihan jännä sosiaalinen koe tämä raskaushomma. Onneksi tämä ei sattunut kohdalleni nuorempana, olisin saattanut ottaa monia asioita vähän turhankin vakavasti.

lauantai 8. toukokuuta 2021

Lapsettomien lauantai 2021

Äitiyspakkaus on lojunut nurkassa viikon. Kurkkasin sisään, mutta en tohtinut penkoa tarkemmin. Ystävä tuli tänään käymään ja halusi tutkia sisällön. Katselin vähän varovasti vierestä. Oli helpompi ihailla pikkuisia vaatteita jonkun toisen käsissä. Kaikki oli ihanaa, mutta minusta tuntuu vieläkin, että pakkaus on jollekin toiselle, ei minulle.

Alkuviikosta istuin sokerirasituskokeen vuoksi pari tuntia labran aulassa muiden pystymahaisten kanssa tutkituttamassa mahdollista raskausdiabetestä. Luin kännykällä ajankulukseni juuri ilmestynyttä Simpukan vihkosta lopullisesti lapsettomille ja niiskutin. Tajusin, että tilanne on aivan absurdi, minä samaistun vahvasti edelleen lopullisesti lapsettomiin, vaikka ympärillä ihan siinä vieressä olisi toisia samanlaisia mahojensa kanssa, ja minun pitäisi nyt kuulua heihin.

Pari Maailma mustavalkoisen kuvaa puhutteli tänään erityisesti lapsettomien lauantain tunnelmissa.




Ulkopuolisuuden kokemus ei katoa ihan heti. Minulle nimenomaan ulkopuolisuuden kokemus on ollut lapsettomuudessa äärimmäisen vaikea ja yksinäisyyttä tuottava asia. Erityisesti tuo jälkimmäinen porkkanasosesarjakuva itkettää ja naurattaa, niin hyvin se onnistuu kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun KAIKKI muut ympärillä saavat lapsen, ja siirtyvät johonkin toiseen maailmaan, johon ei itsellä ole pääsyä. Tästä teemasta Maailma mustavalkoinen tarjoaa lisää upeita kuvia, mutta en halua nyt riistää taiteilijaa tässä, vaan suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen töihinsä ihan alkulähteillä, jos eivät vielä ole tuttuja.

Aion itsekin hankkia käsiini sarjakuvista tehdyn kirjan ensi tilassa. En oikein edes tajua, miten en ole vielä lukenut tätä, nämä ovat mielettömän hienoja. Vinkkinä niille, jotka lukevat blogia vielä tänään lauantaina 8.5. (ja mahtaisiko toimia vielä huomenna sunnuntainakin?), että kirjan saa nyt ilmaiseksi liittymällä Simpukkaan.