Kootut kliseet

Olisi ihan pari pikku juttua. Sellaisia, joita en haluaisi enää koskaan kuulla tai lukea mistään, jos saisin valita. Ne ovat kliseitä liittyen itselliseen vanhemmuuteen ja lapsen saamiseen. Teenpä muutamasta esimerkistä pienen ja näppärän listan, listojahan on aina kiva lukea.

1. Itsellinen vanhemmuus on trendikästä

Eihän kukaan tee lasta siksi, että se on trendikästä? Eihän kukaan vain nyt vahvista sitä paskista paskinta asiaatuntemattomien ilkeiden ihmisten stereotypiaa, jossa itsekeskeinen nainen on vihdoinkin ostanut tarpeeksi laukkuja ja päättää vaihtelun vuoksi hankkia vauvan, koska ne ovat nyt muotia? Ei kai kukaan pissaa nyt omien muroihin hehkuttamalla sitä, että lapsi yksin on trendikkään naisen muodikas valinta kevääseen?

2. Koiravauveli on vähän sama kuin ihmisvauveli

Jos haluat potkaista tahattomasti lapsettomia päähän käyttämällä pelkästään sanojasi, vertaa ihmeessä lemmikkiä lapseen. Tätä paskaahan tahattomasti lapsettomat eivät vielä kuulekaan tarpeeksi. Henkilökohtainen ehdotukseni on, että jos et erota koiraa vauvasta, älä yritä tehdä vauvaa. Adoptiokysymysten kyseessä ollessa olisin erittäin tarkkana sen suhteen, etten vertaisi lapsia eläimiin. 

3. Ainahan voit adoptoida!

Kun adoptiosta puhutaan perheytymisvaihtoehtona, siitä tulee puhua realistisesti. Vain kourallinen itsellisiä vuodessa saa lapsen adoption kautta, ja odotusajat ovat mielettömän pitkiä. Adoptio on myös kallista. Odotusaika on useimmille hyvin raskas ja tuskallinen, ja sisältää hirmuisesti epävarmuutta ja epätoivoakin. Kaikkia ei hyväksytä adoptiovanhemmiksi, eivätkä kaikki hyväksytytkään saa koskaan lasta. Lapsi on käytännössä aina erityistarpeinen, eikä lainkaan välttämättä pikkulapsi-ikäinen, mikä olisi monien toive. On mukavaa ylläpitää toivoa, mutta valheellinen toivo satuttaa. 

4. Voithan olla sijaisvanhempi!

Sijaisvanhemmuudesta puhuminen  kevyesti yhtenä kivana perheytymisvaihtoehtona on sekin väärin. Sijaisvanhemmuus on sosiaalitoimen perhehoitajana toimimista, eikä sijaisvanhemmalla ole lopulta oikeutta lapseen, joka hänen kotonaan asuu. Sijaisvanhemmaksi ryhtyminen on kelvoton lääke esimerkiksi tahattomaan lapsettomuuteen. Sijaisvanhemmalla ei ole oikeutta tehdä lasta koskevia päätöksiä, hänen velvollisuutensa on toimia sosiaalitoimen ohjeiden mukaan ja jonain päivänä lapsi saatetaan viedä häneltä pois. Sijoituksen päättymisen jälkeen sijaisvanhemmalla ei ole automaattisesti minkäänlaista oikeutta ylläpitää suhdetta lapseen.

5. Itsellinen vanhemmuus on supervoima

No ei ole. Mitä aktuaalista paskaa tämä nyt on? Miksi kaikki aivosyövästä tarkkaavuushäiriöön on nykyään supervoima ja kaikki ovat supersankareita? Toksinen positiivisuus ja ylentämällä alentaminen eivät trendaa tänäkään keväänä.

6. Kun saat lapsen, muutut eri ihmiseksi

Tästä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Puhetavoilla luodaan todellisuutta, ja mitä pienemmästä vähemmistöryhmästä on kyse, sitä vakavampia seurauksia ikävien kliseiden toitottamisella voi olla. Yhteiskunnallisesti tällä on paljonkin väliä. Sen lisäksi tämä on minulle myös henkilökohtaista: Minä toivon, ettei lapseni joudu koskaan kohtaamaan sitä oletusta, että hänen äitinsä on tehnyt hänet siksi, että hänellä oli ylimääräistä rahaa ja se oli muodikasta. En halua hänen saavan mistään sitä viestiä, etten olisi pohtinut äärimmäisen syvällisesti lahjasoluetiikkaan liittyviä kysymyksiä ennen kuin lähdin hedelmöityshoitoprosessiin. En halua lapseni koskaan luulevan, että olisin saattanut korvata hänet koiranpennulla, sillä niin syvää kuin kiintymys omaa koiraani kohtaan olikin, koiran omistajuus ei liittynyt koskaan mielessäni millään tavalla vanhemmuuteen. En siedä ajatusta siitä, että lapseni kokisi olevansa olemassa vain minun itsekkään toiveeni vuoksi. En halua kenenkään, kaikista vähiten lapseni, näkevän minua rohkeana supersankarina. Meidän perheemme tarina on sellainen kuin se on, eikä se ole superlatiivien tarina. Paitsi tietenkin siinä mielessä, että lapseni on maailman ihanin.

Olen pahoillani kaikkien niiden vähemmistöjen puolesta, joiden perheet tai perheettömyys tulevat kliseiden pahoinpitelemiksi.

Vanhemmuus ja arvomuutos

Vanhemmuudesta puhuttaessa eräs toistuvasti esiin nouseva myytti on se, että lapsen saaneen ihmisen arvot muuttuvat. Oletetaan, että ihminen kasvaa lapsen myötä aikuiseksi sellaisella tavalla, johon hänellä ei ennen lasta ollut mahdollisuutta. Usein sanotaan suoraan, tai ainakin annetaan ymmärtää, että lasta edeltävät arvot olivat pinnallisempia, epäkypsempiä ja itsekkäämpiä kuin lapsen myötä jalostuneet uudet arvot. Jotkin vanhat ystävyyssuhteet saatetaan kokea uusiin, parempiin arvoihin sopimattomiksi, ja nämä ystävyydet poistetaan uudesta elämästä yhteensopivuusongelmien vuoksi.

Jos tämä on aidosti vanhemmaksi tulleen kokemus, se on sellaisenaan juuri hyvä ja oikea, ja on paikallaan, että vanhemmaksi tullut myös toimii siten, että uusien arvojen mukainen elämä on mahdollista.

Haastaisin kuitenkin vähän.

Kun puhutaan vanhemmuuden tuomista järisyttävän suurista arvomuutoksista, on hyvä muistaa, että puhe vanhemmuuden ylevöittävästä vaikutuksesta on aika tunkkainen kulttuuriimme käsikirjoitettu patriarkaalinen fossiili. Sen tehtävänä on tuottaa puhetta siitä, että vanhemmuus kannattaa, koska vanhempi on lapsetonta parempi ihminen. Ihmisen ei kuitenkaan ole oikeasti pakko muuttua toiseksi, eikä hänen ole pakko räjäyttää elämäänsä kaikilta osin vain siksi, että hän sai lapsen. Elämän eri kohdissa voi tapahtua arvojen muutoksia, ja yksi näistä muutoskohdista voi toki olla vanhemmaksi tuleminen. Kaikilla ei ole näin, eikä ole välttämätöntä, että näin tapahtuu.

Arvomuutosmyytin hellimisessä on parikin riskiä:

Ensinnäkin se uusintaa ja vahvistaa sitä kulttuuriimme syvälle hakattua oletusta, että vastuulliseksi aikuiseksi kasvetaan vasta lapsen saamisen myötä. Tämä oletus on hirvittävän haitallinen varsinkin lapsettomille ihmisille. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Arja Mäkinen kirjassaan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia. Ei ole kenenkään etu, että uusinnetaan sellaista puhetta, jossa lapseton nähdään pinnallisena, itsekkäänä ja vastuuttomana "vääräarvoisena" ihmisenä.

Toiseksi myytti arvomuutoksesta on niin vahva, että sitä saattaa alkaa manifestoida ihan huomaamattaan vanhemmoituessaan, vaikka se ei oikeastaan omaan elämäntilanteeseen sovikaan. Onko todella niin, että arvot ovat muuttuneet, vai onko muutos enemmänkin esimerkiksi ajankäytössä? Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan arvot ja oma persoona ovat edelleen samat ja ehyet, elämän puitteet vain ovat toisenlaiset? Haluaako vanhemmoitunut todella poistaa elämästään ihmisiä siksi, että hänellä on nyt lapsi, vai olivatko jotkut hänen ihmissuhteistaan alun perinkin huonoja? Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, ettei ala vain kulttuurisen tavan vuoksi hämmentää itseään kuvittelemalla olevansa keskeisiltä osiltaan kokonaan toinen ihminen siksi, että sai lapsen. Toivon, että kiinnitetään huomiota myös siihen, että tämä kuvio tuuppaa usein juuri lapsettomat muiden elämästä ulos yksinäisyyteen.

Lapsen saamisen myötä toki moni asia muuttuu, mutta kaikista ei tunnu siltä, että arvot ja ystävyyssuhteetkin on syytä laittaa samalla uusiksi. Tätäkään vanhemmuusmyyttiä ei ole pakko ottaa automaattisesti osaksi identiteettiään, jos se ei tunnu oikealta, eikä ainakaan asiaa pohtimatta ja tavan vuoksi.

Ajatuksenmuodostamisyritys

Minun lapseni on nyt puolitoistavuotias, ja hän on upea. Unet olivat ensimmäisen vuoden ajan täysi katastrofi. En ollut varma, selviänkö, nyt menee jo paremmin.

Ajatukseni ovat lyhyitä nykyään, koska ajatteluun käytettävissä aika on lyhyt. Siksi vaikutan juuri nyt enemmän instagramin puolella. En ole ihan varma, mikä tämän blogin kohtalo tulee olemaan, koska en tiedä, tarvitaanko tätä enää mihinkään. Kun aloin kirjoittaa, missään ei ollut mitään järjellistä luettavaa yksin elämisestä tai ainakaan itsellisestä vanhemmuudesta. Nyt sitä löytyy vaikka kuinka paljon. Toisaalta kuitenkin luulen, että ajatukseni alkavat tästä taas pikku hiljaa pidentyä samaa vauhtia yöunien kanssa, ja kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Saapa nähdä.

Tulin nyt kuitenkin kertomaan, että minulla on tänään ollut ihan oikea ajatus. Se on kauhean sössöinen ja epäselvä, siksi koitan kirjoittaa, josko vaikka selkenisi:

Vanhemmuus parisuhteessa ja itsellinen vanhemmuus ovat täysin eri urheilulajit. Toinen on ehkä pingis tai maastohiihto, ja toinen härkätaistelu. Urheilulajeja kyllä, mutta niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Minun perheeni syntytarina kaikkine kipuineen ja tämänhetkisine yh-arkineen on aivan eri peli, enkä useimmiten saa ollenkaan kiinni niistä täkyistä, joita minulle ilahtuneena tarjotaan nyt kun minäkin vihdoin olen päässyt suloiseen vauvakuplamaailmaan. En kertakaikkiaan ymmärrä, mitä sellaisessa maailmassa pitäisi tehdä.

En tajua puhetta siitä, kuinka vanhemmuus muuttaa kaiken. En koe muuttuneeni ihmisenä yhtään mihinkään suuntaan saatuani lapsen. Minuun kyllä suhtaudutaan eri tavalla, jotenkin paljon mukavammin. Olen lapsen saatuani muille käsitettävämpi. Minua arvostetaan enemmän, ja minua kutsutaan eri tavalla mukaan kuin ennen. En halunnut masukipsiä, en raskauskuvia, en tissimaitokorua, en istua pastellinvärisessä huoneessa syömässä leivoksia muiden naisten kanssa sen kunniaksi, että minusta on kaivettu puolimetrisellä neulalla ulos munasolu, joka on sitten saatu kiinnittymään kohdun limakalvoon jakautumishommiin. En kykene tuntemaan empatiaa, kun joku joutuu viettämään puolison työmatkan vuoksi lapsen kanssa viisi päivää yksin. Minä olin viettänyt lapseni kanssa viisi päivää yksin silloin, kun hän oli viiden vuorokauden ikäinen.

Meidän elämämme on aivan erilaista. Sitä säätelevät aivan omanlaisensa lait. Minä olen oikein tyytyväinen meidän perheeseemme, mutta jos päiväkotia ei lasketa, minun lapseni on tähän mennessä ollut hoidossa ehkä yhteensä noin neljä tuntia. Se on meidän tukiverkostotilanteemme. Minulla ei ole taukoa tai omia menoja, minä en harrasta, masennu, ahdistu, romahda tai lepää, koska se ei ole vaihtoehto. Minä teen kaiken itse, ja se on rehellisesti sanottuna aivan paskaa, eikä kenenkään pitäisi joutua pärjäämään näin yksin.

Me pärjäämme silti, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä vain on ihan eri tarina, täysin oma juttunsa.