torstai 10. joulukuuta 2020

Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

tiistai 8. joulukuuta 2020

"Kaikilla lapsilla on isä" ja pari muuta väärinkäsitystä

Puhumme kaverin kanssa hypoteettisesta lapsestani, siitä, jonka yritän nyt hoitojen avulla saada yksin.

"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.

Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.

"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."

Ei. Ei ole.

"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."

Vedän syvään henkeä. 

Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.

Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.

"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."

Kavahdan. Miten niin?

"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."

Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.

Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.

Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.

Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Naimattomuuden kutsumus

Arvatkaapas, kuka pohtii sinkkuutta näin:

-- joillekin naimattomuus voi olla jopa kutsumus.

Elämme aikaa, jossa sitoutuminen saattaa pelottaa ja halutaan vapautta elämään, jolloin ajatus perheellistymisestä tai puolisoon sitoutumisesta saattaa tuntua raskaalta. Se on toisaalta melko surullista, sillä se näkyy väestön ikärakenteessa --

Ehkä me elämme myös tietynlaisen mielihyväkulttuurin aikaa, että elämän tarkoitusta ei niinkään haeta siitä, millä tavalla voisi olla rakentamassa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, vaan enemmänkin siitä, mitä itse haluaa elämältään. Mielihyvä määrittää elämän tarkoitusta enemmän kuin aikaisemmin --

Aivan harvinaislaatuisen tyylipuhdas sinkkusterotypiasarja! Puhuja tuo vastaansanomattomasti ilmi sinkkujen viat ja heikkoudet. Sinkkuus johtuu siis siitä, ettei uskalleta sitoutua, halutaan vapautta elämään ja koetaan perhekuviot raskaina. Lisäksi sinkku on mielihyvähakuinen ja itsekäs, eikä rakenna yhteiskuntaa eikä tulevaisuutta.

Myönnän Räsäsen Päiville tästä tunkkaisesta ulostulosta podcastissa ja iltapäivälehdessä Vanhatpiiat ry:n kunniapalkintotuotekorin, joka sisältää bilekorkkarit, tukisukkahousut, rakennekynsihuollon, vapaavalintaisen botox-hoidon, skumppapullon ja jälkiehkäisytabletin. Onnittelut!

Sori lyhyt päivitys, pakko lähtee krebaan! Moikkamoi!

(Sisältövaroitus: linkin takaa löytyy tietoja Päivi Räsäsen seksielämästä, ja se on tietenkin parempi ja oikeampi kuin kenenkään muun seksielämä.)

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Hyvää sinkkujen päivää, te kaikki upeat sinkut!

Wikipedia kertoo, että sinkkujen päivä on keksitty lähinnä kaupallisia tarkoituksia varten Kiinassa vuonna 1993, ja se on nykyään kokonaismyynniltään maailman suurin sesonkipäivä. Sinkkukin voi siis olla merkittävä osa yhteiskuntaa ostelemalla turhaa roinaa ja kuluttamalla rehvakkaasti luonnonvaroja kuten kaikki muutkin! Hienoa, kai. Lisäksi Wikipediassa kerrotaan, että sinkkujen päivä on hieman ironisesti saanut sellaisenkin merkityksen, että silloin pyritään parittamaan sinkkupoloisia, jottei heidän enää tarvitsisi olla sinkkuja.

Minä aion juhlia sinkkujen päivää seuraavasti:

- Onnittelen itseäni siitä, etten ole jäänyt huonoihin parisuhteisiin.

- Iloitsen siitä, että minun ei tarvitse juuri koskaan riidellä kenenkään kanssa.

- Riemuitsen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus yrittää vanhemmaksi.

- Olen tyytyväinen siitä, että tunnen itseni ja tiedän mitä tarvitsen. En tarvitse elämääni ketä tahansa miestä vain siksi, että parisuhteessa eläminen on normi.

- Olen iloinen, koska saan tehdä itseäni koskevat päätökset täysin itsenäisesti.

- Olen ylpeä siitä, että parisuhde- ja perhenormatiivisessa yhteiskunnassa eläminen on tehnyt minusta vahvan.

Jos koronatilanne vuoden päästä sallii, aion järjestää sinkkujen päivänä juhlat ystäville. (Lahjat pakollisia.)

Juhlikaa tekin itseänne, sinkkutoverit, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia!



   Photo by Mariah Hewines on Unsplash


lauantai 7. marraskuuta 2020

Normiperheunelmasta luopumisen suru

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, jossa kysyttiin, mitä ajattelen surusta ja pettymyksestä tällä hetkellä. Innostuin pohtimaan asiaa niin paljon, että päätin tehdä aiheesta kokonaan oman postauksen.

Normitarina vanhemmaksi tulemisesta on iloinen: Mies ja nainen tapaavat ja rakastuvat. He päättävät elää elämänsä yhdessä ja ovat onnellisia. Sitten he alkavat toivoa lasta, ja lapsi saa alkunsa kohtuullisen vaivattomasti. Mies ja nainen ovat iloisia. Mies silittelee naisen kasvavaa raskausvatsaa ja he käyvät yhdessä kyynelehtimässä onnesta neuvolan ultraäänessä. Nainen puristaa miehen kättä synnytyksessä. Lapsi syntyy toivottuna ja terveenä, ja isä ottaa vauvasta valokuvia ja lähettää niitä sairaalasta sukulaisille ja ystäville. Lasta hoidetaan kotona tasapuolisesti ja iloitaan hänen kasvustaan. Perhe hitsautuu tiiviiksi ja onnelliseksi yksiköksi, jossa on paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sen pituinen se.

Minun tarinaani vanhemmaksi yrittämisestä ovat tähän saakka leimanneet pääasiassa suru, ulkopuolisuus, pelko, ahdistus ja pettymykset. Varovainen ilo astui kuvaan vasta sitten, kun uskaltauduin lopulta lähtemään hoitoihin. Ehkä sittenkin? Jospa tämä voisi olla minulle sittenkin mahdollista!

Minä halusin Normitarinan niin ehdottomasti, että lapsen yrittäminen meinasi jäädä kokonaan. En kyennyt mitenkään kuvittelemaan itseäni yksinhuoltajana. En halunnut käydä rankoissa hoidoissa yksin, en kokea mahdollisia pettymyksiä negatiivisista raskaustesteistä yksin, en kuulla lapsen sydämensykettä neuvolassa yksin, synnyttää yksin, mennä koulun vanhempainiltaan yksin, selvitä kaikesta arjessa yksin ja istua sitten lapsen muutettua kotoa yksin huolehtimassa, että mitenköhän se nyt siellä pärjää ja onkohan sillä rahaa ruokaan. En myöskään missään tapauksessa halunnut olla nelikymppisenä vasta yrittämässä esikoistani. Enkä halunnut, että lapsella olisi vain yksi vanhempi. En halunnut tästä mitään. Paitsi sen lapsen.

Olen käyttänyt vuosia ulvoen ja kiukutellen sitä, mitä ei koskaan tapahtunut, ja mitä en saanut. Vaikka huonoja fiiliksiä on ollut selkeästi vähemmän sen jälkeen, kun aloitin hedelmöityshoidot, kyllä ne välillä vieläkin kurkkivat olan yli. Ja jos olen täysin rehellinen, vaihtaisin edelleen tämän itsellisyyteni tuohon ihanaan Normitarinaan ihan koska tahansa.

Koin onneksi viime kesänä oivalluksen: Se, että asiat olisivat toisin, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat paremmin.

Se, että joku saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa. Se ei ole mikään tae sille, että kaikki olisi automaattisesti hyvin. Monet suhteet ovat onnettomia ja riitaisia, ja monet päätyvät eroon. Ei olemassa oleva puoliso välttämättä halua tulla neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä, hoitaa lasta tai pistää perhettä muiden intressiensä edelle. Ehkä hän lukee synnytyksessä Aku Ankkaa ja häippäisee sen jälkeen viikoksi kylille. Huonoista parisuhteista minulla on kokemusta, ja valitsen koska tahansa mielummin vanhemmuuden itsellisenä kuin vanhemmuuden onnettomassa liitossa.

Monet itselliset äidit ovat kuvanneet helpotusta siitä, ettei tarvitse pikkulapsiaikana kantaa huolta parisuhteen hyvinvoinnista. Voi olla jopa paljon helpompaa, kun voi omistautua lapselle, ja se, mitä yli jää, on pelkästään itseä varten. Parisuhteen aika voi tulla myöhemmin. Koen tämän ajatuksen lohduttavana.

Yksi suruani helpottava oivallus on ollut myös se, että minä en ole sellainen ihminen, joka pariutuu nopeasti ja vaivattomasti. En voisi missään olosuhteissa ryhtyä yrittämään lasta sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa suhde ei ole pitkä ja erittäin vakaalla pohjalla. Sellainen minä olen, enkä usko muuksi muuttuvani. Omassa maailmassani on ehdottomasti loogisempaa yrittää lasta yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, jota ei tunne perinpohjaisesti.

Ensisijainen suunnitelmani ja toiveeni perheytymisestä ei siis toteutunut, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä vaihtoehtoinen suunnitelma olisi yhtään sen huonompi. Se on vain erilainen.

Ja näillä puheilla menenkin nyt tökkäämään nahkaani ensimmäisen hormonipiikin. Pitäkää peukkuja, etten pyörry!

maanantai 2. marraskuuta 2020

Tasa-arvoisena hedelmöityshoidoissa

- Noniin. Tämä ei nyt olekaan ihan normaali tilanne, sanoo julkisen hedelmöityshoitoklinikan hoitaja, kun astun huoneeseen.

- Niinkö? Minä kysyn, ja istun alas.

- Niin, yleensähän tässä on aina kaksi ihmistä, mies ja nainen.

- Vai niin. No minulla ei ole miestä. 

- Niin, sinä olet nyt siinä ihan yksin.

- Kyllä.

- Pitäisi allekirjoittaa yksi lomake.

- Allekirjoitetaan vaan.

- Mutta tässä on kolme viivaa. En ole nyt varma, mille viivalle sinun pitäisi laittaa nimesi.

- Onko sillä väliä?

- Yhdelle viivalle tulee naisen nimi ja yhdelle miehen nimi, ja minä laitan nimeni viimeiselle viivalle. Mutta nyt en voi olla varma, mille viivalle sinun pitäisi nimesi laittaa, kun tilanne ei nyt ole ihan normaali.

- Voin päättää itse viivani. Olen aika hyvä tekemään itsenäisiä päätöksiä. Laitan vaikka tuohon ensimmäiselle.

- Toinen viiva jää sitten tyhjäksi.

- Niin jää. Ei se varmaan haittaa.

Tekee mieli ottaa hoitajaa kädestä ja luvata, että me selviämme tästä yhdessä. Haluaisin sanoa hänelle, että saa kysyä, jos joku asia mietityttää, mutta en sano, koska olen hämmentynyt ja sitä paitsi naurattaa aivan tolkuttomasti. Myöhemmin kotona mietin vakavampana, millaista oikeilla vähemmistöillä on, jos jo valkoisella cis-heteronaisella on tällaista pelkästään parisuhteettomuutensa vuoksi.

Myöhemmin juttelen yksityisellä hedelmöitysklinikalla työskentelevän sukulaiseni kanssa, ja hän kertoo, että heillä vain hieman yli puolet asiakkaista on heteropareja. Ilmankos hakeutumiseni reilu vuosi sitten yksityisen puolen hoitoihin tuntuikin täysin luontevalta ja ongelmattomalta. Minua kohdeltiin yhdenvertaisena potilaana. Eipä tosin olisi tullut mieleenkään, että jollekin kyseisellä alalla työskentelevälle olisi edelleen epänormaalia, että lapsen haluavat muutkin kuin mies-naisparit.

Suomessahan tasa-arvossa tosiaan otettiin melkein päivälleen vuosi sitten huikea askel eteenpäin, kun Hus aloitti julkisen puolen lahjasoluhoidot. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lahjasoluja jonottamaan pääsevät nyt heteroparien lisäksi myös itselliset naiset ja naisparit. Aiemmin lahjasouluilla tapahtuvia hoitoja on voinut saada vain yksityisellä puolella, ja niiden kalliit hinnat ovat jättäneet monia tahattomasti lapsettomiksi lopullisesti. Husin lisäksi myös muut sairaanhoitopiirit ovat aloittaneet tai aloittamassa lahjasoluhoitoja. Potilas saa itse valita hoitopaikkansa.

Tilanne on nyt siis selkeästi se, ettei hoidoissa saa syrjiä parisuhdestatuksen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Miesten mahdollisuudet saada lasta ilman naiskumppania ovat kuitenkin edelleen heikot. Sijaissynnyttäminen ei ole Suomessa laillista.

Kun aloin pohtia, voisinko hakeutua hedelmöityshoitoihin yksin, vuosi taisi olla 2013. Menin yksityiselle klinikalle juttelemaan asiasta lääkärin kanssa, ja kohtelu oli kunnioittavaa ja asiallista. Lääkärillä ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta materiaalia, kuin heteropareille tehty esite. Pistin surkuhupaisan brosyyrin talteen ja kirjoittelinkin siitä näköjään muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne on varmasti parantunut jo paljon, mutta kyllähän se heteropariskuntaoletus on niin syvällä kaikkialla, että jopa lapsettomien yhdistys Simpukankin materiaalissa sattuu välillä lapsuksia. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö heteroparien lapsettomuudesta saisi puhua omana erityisenä asianaan, ja etteikö olisi tärkeää pohtia esimerkiksi lapsettomuuden vaikutusta parisuhteeseen. Usein yleisistä lapsettomuuteen liittyvistä asioista puhuttaessa sanan "pariskunta" voisi kuitenkin aivan hyvin korvata sanalla "ihminen", jottei kenenkään tarvitsisi tuntea, että hänet suljetaan keskustelun ja tuen ulkopuolelle.

Melko kuvaavaa on, että myös Hus toivottaa palautteesta huolimatta hoitoon tulevat edelleen vuoden jälkeen tervetulleiksi näin:

Hoito on tarkoitettu parikunnille. Piste.

Kaikista tärkeintä on tietenkin se, että hoitoihin pääsee, ja kaikki muu on sen rinnalla toissijaista. Sillä on kuitenkin suuri merkitys, kokeeko potilas olevansa hoidoissa tasavertaisena muiden kanssa. Käytetty kieli heijastaa hoitohenkilökunnan asenteita, ja kunnioittava ja ymmärtävä kohtaaminen luo potilaalle turvallisuudentunnetta, joka auttaa jaksamaan rankoissa hoidoissa ja sitoutumaan hoitoprosessiin. Hyvin sujunut hoitoprosessi voi auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa tulevaan vauvaan, jos sellainen onni osuu kohdalle. 

Omalla kohdallani voin sanoa aivan varmaksi sen, että jos olisin löytänyt ajoissa materiaalia, joka tuntuu myös minulle suunnatulta, olisin pystynyt tekemään päätöksen hoitoihin lähtemisestä jo paljon aikaisemmin. Tahattomaan lapsettomuuteen kuuluu kipeä ulkopuolisuuden tunne, ja monelle onkin tärkeää löytää lapsettomien yhteisö, jossa tätä ulkopuolisuutta ei tarvitse tuntea. Eiköhän pikku hiljaa saada aikaan myös sellaista kieltä ja materiaaleja, jotka eivät sulje ketään ulos.

Kuva: Miguel Bruna. Unsplash.

perjantai 30. lokakuuta 2020

Yksin eläminen ja raha

En lakkaa ihmettelemästä sitä, etteivät yksineläjien asiat tunnu suuremmin kiinnostavan poliittisia päättäjiä. Vaaliteemat ovat vuodesta toiseen perhe- ja parisuhdekeskeisiä, vaikka Suomessa asuu 1,2 miljoonaa ihmistä yksin. Yhden henkilön talouksia on siis lähes 45 % kaikista asuntokunnista (Yksinasuvat ry).

Taloussanomat julkaisi jutussaan taannoin tilastokeskuksen pylväsdiagrammin, joka kertoo tilanteesta enemmän kuin tuhat sanaa.


Kun vastaa yksin kuluistaan, säästöjä ei jää. Talous on haavoittuva, jos edes puskurisäästämiseen ei ole mahdollisuutta, ja työttömyys, sairastuminen tai muut elämän mullistukset koettelevat rankemmin, kun on vain omassa varassaan. Yksinelämisen on todettu olevan yhteydessä köyhyyden lisäksi myös huonompaan terveyteen, masennukseen ja työttömyyteen. Yksinelävät jäävät myös tukia saadessaan usein niiden viimesijaisten ja kurjimpien varaan. Tulonsiirrot tapahtuvat perheiden suuntaan ja köyhyys kumuloituu, jos ei vaikkapa pääse koskaan asuntosäästämisen alkuunkaan.

Yksin elämistä pidetään usein omana valintana ja jopa vikana. Puheessa kuultaa epäempaattisuus. Sinkuille ehdotetaan kärkkäästi muuttamista kimppakämppään, vaikka se ei ole juuri kenenkään suomalaisen aikuisen toivottu asumismuoto. Aika ajoin joku nostaa keskusteluun vanhanpiian veron palauttamisen käyttöön. 

Yksinelävät niputetaan mielellään yhteen nippuun, ja monesti unohtuu, etteivät kaikki yhden hengen taloudessa elävät ole esimerkiksi opiskelevia nuoria, vaan itse asiassa suurin yksin asuvien ryhmä ovat vanhukset. Yksin asuminen ei ole läheskään kaikille ohimenevä elämänvaihe, ja syitä siihen on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Kaikille se ei ole tragedia, mutta moni myös valitsisi toisin, jos voisi.

Jokohan seuraavissa vaaleissa tästä saataisiin aikaiseksi kunnollinen vaaliteema jossain puolueessa?

perjantai 23. lokakuuta 2020

Tiloja, kuulumisia ja podi

Jonkin sortin rakkausvalmentaja  ja julkkisjuontaja keskustelevat Facebook-feedissäni valmentajan uudesta kirjasta:

Sä kerrot sun uudessa kirjassa, miten kuka tahansa voi jopa ILMAN PARISUHDETTA päästä rakkauden tilaan. Se on myös aika silleen pelottava ajatus, että jos tässä nyt kaikki sinkut löytäisivät rakkauden tilan ilman toista ihmistä, niin mihin me ylipäänsä tarvitaan parisuhteita?

(Naurua)

No pointti onkin se, että ainakin itse koen, että kun rakkauden tila on hallussa, me yleensä löydetään parempi parisuhde, koska me ei lähdetä hakemaan sitä toista ihmistä täydentämään meitä. 

Mitä tässä teidän mielestänne sanotaan? Minun mielestäni tämä pieni keskustelu kuvaa aivan mielettömän näpsäkästi taas kerran sitä, kuinka parisuhdenormatiivinen meidän yhteiskuntamme onkaan. Sinkkuus on olotila, josta on pyrittävä pois. Kehittämällä itseään riittävästi sinkku tulee oikeanlaiseksi ihmiseksi, ja sitten hänkin voi saada parisuhteen. Siihen saakka sinkku on normirikkuri, jota saa ja pitää neuvoa ja ojentaa. Sinkun ei pidä viihtyä ilman parisuhdetta liian hyvin, sillä elämäänsä tyytyväinen sinkku on pelottava, koska ei haluakaan enää sitä, mitä hänen kuuluu haluta. Sinkku ei saa kuitenkaan kaivata parisuhdetta myöskään liikaa, koska epätoivokin estää pariutumisen.

Siitä sitten vaan rakkauden tilaa etsimään!

Pohdittuani asiaa huolellisesti näin perjantai-iltapäivän hämärtyessä illaksi voin melkoisella varmuudella todeta, ettei oma tilani varmaankaan ole tämä edellä mainittu "rakkauden tila". Se on enemmänkin sellainen jännittynyt ja hieman pysähtynyt tila, jossa ollaan myrskyn silmässä, ja tiedetään, että kohta alkaa tapahtua. Ivf-lääkityksen nenäsumutepullo on tässä pöydällä läppärin vieressä valmiina toimintaan.

Käveleminen ja luonnossa oleilu ovat olleet minulle viime aikoina parhaita stressinpoistajia, ja koirakin diggailee, kun liikutaan paljon. Aloin tänään lenkillä kuunnella podcastia nimeltään Not By Accident. Se on todella kauniisti kerrottu ja dramatisoitu podi, jossa australialainen Sophie Harper kertoo tiestään sooloäidiksi. Sophie kertoo 34:ssä lyhyehkössä jaksossa omalle tyttärelleen hänen syntymänsä tarinaa, ja puhuu rehellisesti ja avoimesti erilaisista vaiheista matkan varrella. Täytyy myöntää, että jouduin ehkä tirauttamaan äsken metsässä muutaman kyyneleen kuunnellessani. Podissa on erityisen hauskaa, että Sophie on dokumentoinut omaa prosessiaan äänittämällä, ja jaksoissa on mukana autenttisia tilanteita äänitteiden muodossa. Kunpa hänen kertojanäänensä vain ei kuulostaisi asmr-uninauhan lukijalta vahvassa Diapam-lääkityksessä. Jostain syystä uninen rytmi ja puhetapa ärsyttävät minua niin paljon, että tuntuu, että hammasjuuret menevät solmuun. Päätin kuitenkin päästä siitä yli, koska sisältö on täyttä timanttia.

Nyt toivotan oikein kurjaa viikonloppua kaikille sinkuille! Älkää missään nimessä nauttiko elämästänne ylenmääräisesti, saattaa pian olla niin, ettette tarvitse parisuhdetta mihinkään. Ja jos joku löytää rakkauden tilan, laittakaa viestiä, olisi kiva kuulla millaista siellä on!

perjantai 9. lokakuuta 2020

Mistä sinkkuus johtuu?

Katsoin Areenasta Sohvaperunoiden jaksoa 4 (kausi 10), jossa Juha ja Markus töllöttivät Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaa. Osallistujien parisuhdestatus mietitytti:

 - Tässähän on niinkun ihan täyspäisen olosia ihmisiä, niin miten ne on niinku sinkkuna ollu sitten? Vai onks ne vaan ronkelia nyt sitten?

- Niin kato ei sitä ihan mikä vaan kelpaa.

Miehet taisivat sanailla vähän kieli poskessa, mutta kaikessa lyhyydessään vuoropuhelu kuvaa mielestäni nerokkaasti sitä, mitä ajattelemme sinkuista.

Parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme erittäin vahva normi, mikä on ehkä vähän kummallista, koska Suomessa taitaa olla nykyisellään miljoona yksinasuvaa. Kulttuuriset tarinat eivät kuitenkaan muutu ihan hetkessä. Parisuhde nähdään normaalina olotilana, joten ilman parisuhdetta eläminen on normista poikkeamista, ja sinkku siten kulttuurisesti poikkeava yksilö.

Meille ihmisille on tyypillistä, että poikkeamille on etsittävä selitys. Oikeastaan aivomme jopa vaativat meiltä poikkeamien analysointia, jotta maailma voi edelleen näyttäytyä järjellisenä ja hallittavana. Poikkeamat ovat siis uhka mielenrauhallemme, ja kiinnittävät automaattisesti huomiomme. Myös selityksen haku käynnistyy automaattisesti. Aivojen on tavallaan testattava, pitääkö alkuperäinen tietomme edelleen paikkansa, vai onko luotava uusi tieto, jonka varassa todellisuutta hahmottaa.

Tässä tapauksessa alkuperäinen sääntö oli: Sinkku ei ole täyspäinen. Sinkussa on siis itsessään vika, jonka vuoksi hän ei ole löytänyt parisuhdetta tai ollut kelvollinen sellaiseen.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei alkuperäinen selitys toimi. Hyvin nopeasti testaukseen nousee seuraava, sekin jo selkeästi automatisoitunut selitysvaihtoehto: Sinkku toimii väärin. Hänessä ei siis itsessään ehkä ole ihmisenä vikaa, ainoastaan hänen toiminnassaan: Sinkku on ronkeli.

Tämä selitys tuntuu tässä riittävästi selittävän poikkeaman, joten siihen voidaan tyytyä. Kognitiivinen ahdistus poistuu, ja miehet jatkavat ohjelman katsomista. Olisi ollut hauskaa nähdä mitä selitysmallia tarjottaisiin sitten, kun yksilöstä tai hänen toiminnastaan ei enää pystytä keksimään mitään vikaa.

Tyypillistä näissä selityksenhauissa on se, että lopputulokseen pyritään mahdollisimman nopeasti ja tyydytään ensimmäiseen riittävän hyvältä tuntuvaan selitykseen. Selityksen hakeminen aloitetaan aina lähimmästä ja helpoimmasta mahdollisesta kohteesta, eli sinkusta yksilönä, joten tämän pidemmälle päästään hyvin harvoin.

Näin me toimimme aivan automaattisesti. Olen itsekin saanut itseni kiinni pohtimasta miten voi olla mahdollista, että joku aivan upea tyyppi on sinkkuna, vaikka on ihan selvää, etteivät kaikki edes halua parisuhdetta ja muillakin tilanne on lähes aina niin monimutkainen, ettei se ihan yksinkertaisiin sääntölauseisiin taivu.

Kiehtovaa, eikö?

Ai miksikö minä olen sinkku? No kertokaa te!

torstai 1. lokakuuta 2020

Etsimässä isää lapselle: Reality-sarja Labor of Love

Kuuntelin Singe Greatest Choice:n podcastista jaksoa, jossa reality-tähti Kristy Katzmann kertoo osallistumisestaan sarjaan nimeltään Labor of Love. Sarjan katsominen Foxilta tai Hulusta vaatisi ilmeisimmin jotain VPN-kikkailuja, joihin en jaksa paneutua, mutta sittenpä huomasin, että jaksot löytyvät myös Youtubesta.

Sarjassa nelikymppinen lapseton nainen etsii siis lapselleen isää, ilmeisesti joko parisuhteen kautta tai kumppanuusvanhemmuuteen. Jos ette halua tietää, kuinka hommassa käy, älkää kuunnelko podcastia ensimmäiseksi. Kyseessä on jonkinlainen Bacheloretten ja Lapsi tuntemattoman kanssa:n sekoitus, joka tyylilajiltaan painottuu kyllä vahvasti ensiksi mainittuun.

Viime aikoina ei ole paljon naurattanut, mutta nyt kun olen katsonut ensimmäistä jaksoa vartin, kylläpä hihityttää. Jokainen isäehdokas on luonnollisesti 190-senttinen valokuvamalli-aivokirurgi, ja kohta heidät laitetaan näytteenottorekkaan antamaan siemennestenäytteensä. Siitä Kristy sitten alkaa valita itselleen parhaita uimareita. Kuvittelen itseni pyörimään hämmentyneenä tukka tötteröllä nakinkuorimekossa noiden adoniksien keskelle ja mietin, mitä osaisin heille sanoa. Onneksi en ole Kristy.

Ainakin näin alkuun näyttää siis siltä, ettei Kristyn tie vanhemmuuteen sisällä ihan hirmuisesti yhtymäkohtia omani kanssa sitä lukuunottamatta, että olemme kumpikin vanhoja ja vanhapiikoja. Ottaisin kyllä mieluusti itsekin hulppean kartanon käyttööni omankin prosessini ajaksi, mutta en ole ihan varma, olisiko minulla ja palomies Angelolla kauheasti puhuttavaa keskenämme. Ja sitäpaitsi kuulinko väärin, vai kysyikö joku isäkandidaateista toiselta, Etelä-Afrikasta kotoisin olevalta, "Do you speak African?"

En ole koskaan jaksanut katsoa tämän tyyppisiä ohjelmia, mutta tämän aion kyllä sinnitellä loppuun saakka. Ehkäpä ohjelman edetessä päästään myös käsittelemään surua siitä, ettei perheytyminen ole onnistunut konventionaalisin keinoin. Siihen tunteeseenhan meistä monen on helppo samastua, vaikka treffit viidentoista lihaskimppu-Angelon kanssa luksushuvilalla olisivatkin vieraampi konsepti.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Seinäkalenteriromahdus

Moni lapseton pelkää tilannetta, jossa sisimpään patoutuneet tunteet voivat ryöpsähtää esiin toisten edessä. Surun, vihan ja katkeruuden tunteet ovat niin voimakkaita, että niiden hillitsemisessä on täysi työ ilman ylimääräisiä ärsykkeitäkin. Asian pienikin koskettelu voi jo päästää kyyneleet valloilleen.

Olen kylässä vanhempieni luona ja tein saapuessani dramaattisen sisääntulon: Jätin ulkovaatteet eteiseen, kävelin keittiöön, ehdin hädin tuskin tervehtiä, ja sitten purskahdin välittömästi itkuun nähdessäni seinäkalenterin. Tiedättehän akuutin seinäkalenteriahdistuksen? Sellaisen, jossa aikuisen ihmisen psyykkinen tasapaino romahtaa äkillisesti seinäkalenterin vuoksi? Ai ette vai? No en minäkään tiennyt.

Vanhempieni seinäkalenteri on sellainen, joita ihmiset nykyään tekevät sukulaisille joululahjoiksi. Kuvia omista lapsista, kesäkuun kuvissa aurinkolasit vinossa syömässä mansikoita, joulukuussa söpöilemässä tonttulakit päässä. Nyt on syyskuu, ja syyskuun sivulla pikkusiskoni vauva on haltioituneiden isovanhempiensa sylissä useammassakin eri otoksessa. Olen kylässä kai neljättä kertaa tänä vuonna, mutta näen siskon lapsesta tehdyn kalenterin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tajuan, että äitini on ottanut sen pois seinältä tähän saakka joka kerta kyläillessäni minun vuokseni.

Lapsettomuuteen kokemuksena kuuluvat oleellisesti esimerkiksi vihan, kateuden ja katkeruuden tunteet. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. -- Kaikki suruun liittyvät tunteet ovat sallittuja.

Itkettää ja hävettää.

Minua ei ole koskaan painostettu lapsenlapsitalkoisiin tai pariutumaan tai oikeastaan yhtään mihinkään, mutta koen valtavaa kehityskriisimäistä ahdistusta siitä, etten ole voinut tehdä vanhemmilleni lapsenlapsia. Kyllä sen olisi pitänyt olla minä, joka tuon sen ensimmäisen lapsenlapsen tähän taloon. Ei minun pitäisi nelikymppisenä olla jonossa piikille yksin. Seinällä pitäisi riippua jo teini-ikäisten lasteni vaivautuneita koulukuvia ja minunkin perheeni vuosikalentereita pitäisi olla laatikoissa säilössä iso pino. Ja sitä paitsi minun pitäisi tulla kylään tänne jonkun kanssa, eikä aina yksin.

Nyt on käytävä vanhempieni kanssa keskustelu. Kalenterin paikka on seinällä ja sitä paitsi miksi täällä ei ole yhtään kuvaa siskon lapsesta missään? Mitä kaikkea minulta täällä piilotellaan? Olen sydänjuuriani myöten liikuttunut tästä huomaavaisuudesta, mutta tämän pelleilyn on pakko loppua nyt. Kunhan minä saan luvan hetkellisille mielipuolisille romahduksilleni, muiden ei tarvitse hissutella ympärilläni. Kun löysin keväällä täältä syöttötuolin, itkin sitä paitsi salaa, kukaan ei edes huomannut!

Siskon vauva on nyt jo yksi elämäni suurimpia rakkauksia. Hän on poikkeuksellisen hieno ihminen, hauska, älykäs, taitava ja kaunis. Haluan ostaa hänelle ponin ja pomppulinnan, viedä hänet teatteriin ja sienimetsään ja olla hänelle elämässä aina tsempparina ja olkapäänä tarvittaessa. En oikeastaan muista koskaan hurmaantuneeni kenestäkään kuten hänestä. Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen iloinen monta päivää.

Se ei taida kuitenkaan liittyä tähän.

Lapsettomuuskriisin yhtenä erityispiirteenä on surun edestakainen, aaltomaisesti vellova liike. Välillä menee hyvin, mutta sitten taas jokin asia nostattaa surun pintaan--.

Toisinaan sattuu aivan hemmetisti ja kyyneleiden ja raivon laukaisijaksi riittää helposti joku aivan mitättömän pieni asia. Silloin tuntuu, että olen ulkopuolinen ja yksinäinen muiden perhekuvioiden keskellä. Väsynyt, kateellinen, vihainen, katkera ja nolo. Pelkään sitä, etten kuulu mihinkään. Että vietän loppuelämäni kaikki lomat ja juhlapäivät yksin. Välillä en jaksa itse osallistua mihinkään ja välillä olen vihainen, koska koen, että minut on unohdettu kokonaan, eikä minulla ole paikkaa kenenkään elämässä. Koen järkyttäviä epäonnistumisen tunteita.

Tahattomasti lapsettoman elämässä vaikeinta on ulkopuolisuuden kokemus suhteessa ikätovereihin, jotka perheellistyvät ja elävät ruuhkavuosiaan--. Erityisen kovalta tuntuu, jos lapsettomuus johtaa eroon hyvistä ystävistä ja sisaruksista.

Niin se on. Tahaton lapsettomuus voi syystään riippumatta sattua mielettömästi, mutta ulkopuolisuus on vielä kauheampaa.

Huvittelen pohtimalla millaisen seinäkalenterin minä voisin tehdä vanhemmilleni joululahjaksi. Kuva hormonipiikistä pystyssä mahassa, hedelmöityshoitoklinikan lasku, yksinäinen uusivuosi sohvalla, minä halaamassa huonekasviani. Huonona hetkenä on vaikeaa nähdä omassa elämässä mitään valokuvan arvoista.

Koska suru, raivo ja pelko tarraavat välillä nilkkaan ja kiskovat pinnan alle pohjamutiin, on tartuttava tiukasti jokaiseen pieneenkin mahdollisuuteen käydä välillä pinnalla hengittämässä. Otan koiran mukaan ja lähden luontopolulle katsomaan ruskaa, ja muistan, että minäkin olen ihminen, eikä metsä välitä siitä, onko minulla perhe.

Kuinkahan pahasti sitä ehtii tässä vielä kajahtaa, ennen kuin tämä prosessi tulee tavalla tai toisella päätepisteeseensä?


Lainaukset:
(Loistovihkonen, kun viivaa muutamasta kohtaa sanan "pariskunta" yli, ja korvaa sen sanalla "ihminen". Ostin tämän vanhemmilleni.)

torstai 20. elokuuta 2020

Koeputkihedelmöityspainajaisia

Hei pitkästä aikaa!                                            

Nyt näyttää siltä, että pääsen aivan lähitulevaisuudessa suunnittelemaan ivf-hoitoani Husiin, ja sitten pitäisi jo olla ihan konkreettisia päivämääriäkin selvillä. Tänä syksynä pitäisi siis alkaa tapahtua. Lähetteen saamisesta hoidon suunnitteluun kesti kymmenen kuukautta. En uskalla vielä kuitenkaan täysin luottaa siihen, että asia nyt viimeinkin alkaa edetä, koska matkalla on ollut niin monta muuttujaa. 

Ivf-hoito pelottaa. Osa minusta on innoissaan, koska pääsen nyt kai vihdoinkin yrittämään kunnolla, mutta sitten:

- Lääkkeet pelottavat, erityisesti tietenkin itsensä pistäminen. Lisäksi mahdolliset sivuvaikutukset ahdistavat.

- Pelkään, että saan lääkkeiden seurauksena kivuliaan munasarjojen hyperstimulaation. Soluja ei käsittääkseni tällöin kerätä, ja toista yritystä en julkisella puolella saa. (Edit: lukekaa kommenteista lisätietoa tästä!)

- Pelkään ihan erityisen paljon, että hoidon aikana huomataan, ettei minulla ole enää käyttökelpoisia munasoluja, tai solut eivät lähde jakautumaan tai toimenpide ei jostain syystä muuten onnistu. Silloin olen jonottanut viime marraskuusta saakkaa tyhjää.

- Pelkään toimenpidettä, jossa munasolut kerätään. Olen valitettavasti nähnyt sen neulan. Jos mahdollista, välttäkää näkemästä sitä neulaa!

- Pelkään, etten tule raskaaksi.

- Pelkään vähän sitäkin, että tulen raskaaksi. Mitä sitten tapahtuu, miten selviän kaikesta? Ja entäpä jos saan keskenmenon? Entäpä jos lapsi ei ole terve?

Lisäksi pandemia stressaa minua tällä hetkellä aivan liikaa. Pelkään, että hoidot joudutaan taas keskeyttämään kokonaan, tai että saan itse tartunnan tai joudun karanteeniin, ja homma tyssää siihen. Tuntuu kauhealta eristäytyä maailmasta tässä tilanteessa, kun on hedelmöityshoitoprosessissa yksin. Kontaktini rajoittuvat muutamaan ihmiseen, joista yhtä olen tavannut kotonani ja muita ainoastaan ulkoilun merkeissä. Syksykin pelottaa jo valmiiksi: Minä olen kyllä joka päivä metsässä koiran kanssa, mutta veikkaan, etten saa sinne enää pimeänä ja räntäsateisena maanantai-iltana seuraa. Haluaisin mennä teatteriin tai mihin tahansa ja unohtaa tämän kaiken edes yhdeksi illaksi. En mene. En voi enää lukea pandemiaan liittyviä uutisia juuri lainkaan, koska joidenkin ihmisten välinpitämätön käytös saa minut sellaisen raivon valtaan, ettei sillä ole määrää eikä mittaa. Toivon sydämestäni, että ihmiset tuntisivat nyt solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja välttäisivät turhia altistuksia. Se hoitaja, joka tekee nyt kolmessa vuorossa koronatestejä olisi todennäköisesti muuten ihan joissain muissa hommissa. Esimerkiksi lapsentekohommissa.

Minusta tuntuu siltä, että kaiken tämän tuskan päämäärä, se lapsi, on kaikonnut mielestäni jonnekin kauas. Tarvitsisin jonkun konkreettisen muistutuksen siitä, mihin tällä kaikella pyritään, mutta mitään ei voi hankkia etukäteen eikä suunnitella sen varaan, että tämä onnistuu. Siispä mielessä pyörivät vain lääkkeet, neulat ja valmistautuminen mahdolliseen suruun. Välillä, jos oikein keskityn, pystyn mielessäni hetken valmistautumaan myös mahdolliseen iloon, mutta mieleni ei tahdo antaa sille tilaa, koska se suojautuu nyt niin voimakkaasti. Olen koittanut järkeillä, ettei toivon ylläpitäminen tarkoita loogisesti millään tavalla sitä, että mahdollinen suru olisi saapuessaan voimakkaampi. Toivo sen sijaan voisi auttaa jaksamaan nyt tässä vaiheessa eteenpäin. Tästä järkeilystä ei ole vielä ollut apua. Pohdin, osaisinko edes enää tämän kaiken jälkeen iloita mahdollisesta raskaudesta ja lapsesta, vai olisivatko odotusaika ja vanhemmuuskin vain huolta ja stressiä.

Lisäksi jo selätetyksi luulemani suru parisuhteen puuttumisesta yrittää hiipiä vaivihkaa takaisin elämääni. Olen onneksi selvästi edistynyt asian käsittelyssä tänä kesänä, kun tajusin vihdoin, että minun tapani yrittää saada lapsi on tässä tilanteessa paras mahdollinen. Olen jopa tuntenut hetkellistä ylpeyttä siitä, että teen tämän näin, enkä puolivillaisessa parisuhteessa. Viime yönä valvoessa oli kuitenkin taas aikaa miettiä: Kuinka monta kuukautta siitä on, kun joku on halannut minua viimeksi? En näe enää tulevaisuudessani parisuhdetta lainkaan, sillä kahdeksan vuoden deittailu teki tehtävänsä. Elämä voi tietenkin yllättää, mutta joudun nyt ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että loppuelämä menee näin. Olen astunut sellaiseen pyörremyrskyyn, että kumppaniksi soveltuu tämän jälkeen entistäkin harvempi.

Joku joskus sanoi, että itsellisesti äidiksi yrittävä on itsekäs. Haluaisin kertoa hänelle, miltä tämä kaikki tuntuu. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, koska joka kerta kun olen nukahtamassa, minusta tuntuu, että putoan veteen, enkä saa henkeä. Pomppaan sängyssä ylös ilmaa haukkoen. Sydän hakkaa, ja rauhoittumiseen menee ainakin kymmenen minuuttia. Joinain öinä teen tämän urheilusuorituksen parisenkymmentä kertaa ennen kuin joskus aamuyön tunteina vajoan kaurapuuromaiseen sumeaan uneen, jonka läpi kuitenkin tiedostan koko ajan, että herätyskello soi kohta. 

Olen aivan poikki. On päiviä, jolloin en jaksa edes vastata viesteihin muille kuin vertaistukiystäville, koska päässäni ei ole mitään muuta kuin tämä projekti, eikä sitä voi selittää kenellekään, joka sitä ei ole kokenut. Small talk ei myöskään onnistu, koska kaikki muu on menettänyt merkityksensä.

Kirjoittelen hoitoihin liittyviä kuulumisia oman jaksamiseni mukaan. Reaaliaikaisesti en siihen voi kuitenkaan ryhtyä, koska se olisi liian raskasta. Muita juttuja sen sijaan voi olla tulossa. Olen esimerkiksi miettinyt aika paljon sitä, miten tahattomasti lapsettomia voi tukea ja auttaa, ja mitä ainakaan ei kannata sanoa. Siitä siis lisää lähitulevaisuudessa. Jos teillä on ajatuksia siihen, tai mihin tahansa liittyen, kertokaa ihmeessä!

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Entä jos ei tiedä, haluaako lapsia?

Viitisen vuotta minua nuorempi hyvässä heteroparisuhteessa elävä naispuolinen ystäväni on pohtinut pitkään, haluaako lapsia vai ei. Hänen puolisollaan ei myöskään ole lapsiasiaan vahvaa kantaa. Ystävä on ollut jo muutaman vuoden asiasta ahdistunut. Elämä tuntuisi oikein hyvältä näinkin, mutta entäpä, jos kaduttaakin myöhemmin? 

Minun tilanteeni on ollut erilainen, koska olen elänyt pitkään ilman vakavaa parisuhdetta, ja olen kai aina tiennyt, että haluaisin lapsia. Silti samaistun: Päätös lähteä yrittämään lasta on elämänkokoinen, eikä meistä kukaan lopulta voi tietää, mikä olisi hyvä, ja mitä mistäkin päätöksestä seuraa. Toiset meistä miettivät asiaa enemmän, toiset antavat mennä, monet eivät edes koe valitsevansa, asiat vain tapahtuvat. Monet yrittävät kaikkensa, eikä lasta silti tule, monet eivät pääse edes yrittämään. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että lapsiasioissa ei saa neuvoa muita. Kuunnella ja tukea saa ja pitää aina, mutta neuvoa ei saa koskaan. Ja arvatkaapa mitä minä tein? No neuvoin tietenkin! 

Kas näin: Joskus pohdinnassa auttaa, jos käy juttelemassa asiasta hedelmällisyyteen perehtyneen lääkärin kanssa. Olen kuullut hyvin monta kertaa tarinan, jossa ns. hedelmällisyystutkimusten heikko tulos on yhtäkkiä kirkastanut ajatukset. Kun on käynyt selväksi, ettei lapsia ole tulossa ainakaan kovin helposti, monille on tullut joko rauha sen kanssa, että näin on hyvä, tai yhtäkkinen kirkkaus siitä, että on ryhdyttävä toimeen. Vaikeudet lapsen saamisessa koskettavat järkevässäkin lapsentekoiässä kai noin joka viidettä ihmistä Suomessa, joten kyseessä ei ole harvinainen asia.

Hedelmällisyystutkimusten "hyvä" lopputulos auttaa päätöksenteossa huonoa vähemmän, koska se ei ole tae siitä, että lapsia voisi varmasti saada nyt tai myöhemminkään. Munasolullisten osalta voidaan selvittää munasolureservi, mutta ei solujen laatua. Laadun suhteen on katsottava keskimääräisiä tilastoja. Yli 35-vuotiailla munasolujen omistajilla alkaa olla toimintakelpoisista munasoluista pulaa, ja 42-vuotiaana raskaaksi tuleminen omilla munasoluilla (vaikka niitä olisi kuinka paljon) ei enää onnistu juuri keneltäkään. 40-vuotiailla raskaaksi tulemisen todennäköisyys on keskimäärin vain 5 % kiertoa kohden, olettaen tietenkin, että tapahtuu sellaista oikea-aikaista toimintaa, jonka vuoksi raskaaksi voisi tulla.

Jos lasta tekemässä on myös siittiöllinen henkilö, hänenkin solujaan voi ja kannattaa tutkia. Tästä en oikeastaan itsellisenä yrittäjänä sattuneesta syystä osaa sanoa sen kummempaa. Minun käyttämäni siittiöt ovat läpäisseet kaikki pääsykokeet, koska ne asuvat hedelmöitysklinikan pakastimessa ja maksavat 600 euroa laaki. Ajattelisin kuitenkin, että jos pohdinnassa on lapsen yrittäminen yhdessä, on hyvä selvittää kaikki faktat pohdinnan tueksi, ja siittiöt ovat melko lailla oleellinen osa prosessia, ja niiden tutkiminen on hyvin vaivaton toimenpide potilaalle. Siittiöiden omistajan ikä vaikuttaa hedelmällisyyteen enemmän kuin nykyään yleisesti tunnutaan ymmärtävän. Vanhemmaksi ei siittiöilläkään juuri tulla ns. presidentillisessä iässä omilla soluilla, vaan kyseessä ovat yleensä lahjasolut. Lahjasoluilla vanhemmaksi tuleminen on täsmälleen yhtä hyvä ja hieno tapa vanhemmoitua kuin muutkin tavat, mutta psyykkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti prosessi on erilainen, ja sisältää omat mutkansa.

Tilastoista huolimatta me olemme jokainen yksilöitä, eikä varmaa lopputulosta voi (lukuunottamatta niitä ikärajoja, joista ei voi enää mitenkään luistella) koskaan tietää ennen kuin ryhtyy yrittämään raskautta. On tärkeää olla realistinen, mutta jos ahdistaa, on hyvä idea selvittää oma henkilökohtainen tilanteensa, eikä ainoastaan hyperventiloida biologisen kellonsa kanssa, kuten minä tein. Ja lisäksi on hyvä myös muistaa, ettei nuorikaan ikä aina takaa sitä, että lapsen saaminen onnistuu. Jälkiviisaana sanon, että tieto olisi vähentänyt tuskaa. Jatkuva spekulaatio vuodesta toiseen oli rankkaa, olisi ollut parempi tietää edes viitteellisesti, missä mennään riippumatta siitä, mitä olisin saanut lääkäriltä kuulla. Kadun sitä, etten selvittänyt edes sitä vähää, mitä naisen hedelmällisyydestä voi helposti selvittää jo kauan sitten.

On kuitenkin jotain vielä tärkeämpää, jota minä en kadu. (Ja tämä ei todellakaan ole neuvo kenellekään.) Minä en kadu sitä, etten yrittänyt saada lasta sellaisissa parisuhteissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jos olisin saanut lapsen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut hyvä olla, olisin aivan varmasti rakastanut lasta valtavasti, ja toivottavasti olisimme eron jälkeen saaneet yhteisvanhemmuuden toimimaan miehen kanssa hyvin. Tämä ei kuitenkaan ollut minun tieni. Minulle oikeampi tie on saada lapsi yksin niin, että minä ja lapsi olemme kahdestaan kiinteä yksikkö, eikä kukaan koskaan lähde, hylkää, muuta pois tai häviä mihinkään. Tiedän, että olen tässäkin tehnyt valinnan, ja se valinta saattaa johtaa siihen, etten enää ikäni vuoksi saa lasta. Se ei ole helppo ajatus, mutta tiedän tehneeni oikein. En universaalisti oikein, mutta omassa elämässäni oikein.

Neuvomisen kohteeksi joutunut ystäväni ei toivoakseni loukkaantunut, koska en ottanut kantaa siihen, mihin lopputulokseen hänen tulisi päätyä, vaan annoin ainoastaan konkreettisen vinkin, joka voisi auttaa ratkaisun löytymisessä. Minä kieltäydyin aikanani mahdollisuudesta mennä selvittämään hedelmällisyyttäni, koska koin, että en halua tietää. Nyt ajattelen, että tutkimuksissa käyminen olisi todennäköisesti helpottanut stressiäni huomattavasti ainakin muutamaksi niistä seuraavista vuosista, joina yritin muun elämän ohella löytää itselleni huonolla menestyksellä elämänkumppania. Onneksi menin kuitenkin juttelemaan aiheeseen perehtyneen psykoterapeutin kanssa. Sellaisia löytää esimerkiksi täältä. Juttelusta oli todella paljon hyötyä, mutta jälkiviisaana neuvoisin itseäni selvittämään lisäksi hedelmällisyyteni tilannetta ihan konkreettisesti, jotta tietäisin, millä merkeillä pelaan.

Pari lisävinkkiä niille, jotka pohtivat:

To Baby Or Not to Baby -podcast. 35-vuotias Naomi pohtii haluaako lapsen, ja haastattelee aiheeseen liittyen ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Trigger-varoitus: Naomi on nyt raskaana. Jos et halua kuulla siitä, kannattaa aloittaa kuuntelu alkupäästä. To Baby Or Not to Baby löytyy myös ainakin instagramista ja Facebookista.

Linkkaan vielä kolme suhteellisen uutta suomalaista kirjaa, jotka ovat esiintyneet blogissani ennenkin:

Ei äitimateriaalia (Malaty, 2018). Ensimmäinen suomalainen teos vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. "Kattava tietopaketti vapaaehtoisen lapsettomuuden historiasta, biologiasta ja valinnan tehneiden naisten yhteiskunnallisesta asemasta." 

Aikuisten perhe (Nieminen, Hooli, 2019). Hieno uusi teos, jossa on haastateltu ihmisiä, joiden elämästä ei puutu mitään, vaikka lapsia ei perheeseen kuulukaan.

Vauvattomuusbuumi (Maksimainen, 2018). "Kirja on vertaistuki niille, joista ei syystä tai toisesta tule koskaan vanhempia, ja matkaopas niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi kaikki eivät hyppää vauvajunan kyytiin."

Koen, että nämä erilaisten teiden kirjat ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka olen aina kai tiennytkin haluavani olla vanhempi. Normatiivisia perhekirjoja ja -tekstejähän on maailma täynnä,  ja niitä etsivä löytää helposti.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Kuinka selvitä raskausuutisista tahattomasti lapsettomana

Kun toivoisi itse lasta enemmän kuin mitään muuta, eikä vauvan saaminen ota onnistuakseen, raskausilmoitusten vastaanottaminen on vaikeaa.

Ensimmäinen tunne on suuri ilo ja riemu toisten puolesta.
Samaan aikaan kuitenkin yli hyökyy valtava suru, kateus, katkeruus, osattomuus, ulkopuolisuus ja viha siksi, että itse jää tästä ilosta paitsi.
Seuraava tunne on sanoinkuvaamaton häpeä siitä, ettei voi tuntea pelkkiä hyviä tunteita toisten onnesta.
Ja sitten tulee pelko siitä, että omat vaikeat tunteet näkyvät ulospäin.

Siksi raskaudesta ilmoittaminen tahattomasti lapsettomalle on parasta tehdä viestillä. Silloin uutisen vastaanottajalla on mahdollisuus välttyä siltä sosiaaliselta kauhulta, että tulee toimineeksi jotenkin väärin. Hän saa aikaa prosessoida omia tunteitaan siten, ettei pahoita kenenkään mieltä omilla reaktioillaan.

En ole kovinkaan innostunut meditaatiosta, mutta latasin kuitenkin kokeilumielessä Alice Rose:n viisi puntaa maksavan itsemyötätuntomeditaation raskausilmoituksista selviämistä varten. Koko meditaatiotgenre on minulle niin vieras, etten oikein tiedä, mitä ajatella, mutta voin ainakin varovasti todeta, etten vihannut tätä.

Äärimmäisessä tunnemyrskyssä on varmasti viisasta pyrkiä ensisijaisesti kehossa tapahtuvien paniikkireaktioiden rauhoittamiseen, ja mikä tahansa, mikä siinä auttaa, on ainostaan hyvästä.

Butterfly hug -tekniikasta olen jo huomannut olevan hyötyä rauhoittumisessa,

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Suosituksia soolomutseille ja vähän valitusta

Olen nyt kuunnellut kolme jaksoa The Single Greatest Choice:n podcastia ja olen tykännyt todella paljon. Iso suositus!

Lisäksi instagramissa on menossa The Stork and I:n aloittama heinäkuun kestävä #solomotherstories -haaste, jossa itselliset äidit kertovat elämästään. Olen itse niin geriatrinen tapaus, että instagramin käyttäminen tuntuu hankalalta, mutta on ollut silti tosi kiva lukea joka päivä erilaisten naisten elämästä itsellisinä äiteinä.

Yleisesti ottaen olen pohtinut tänään sitä, että nyt ehkä pitäisi keksiä hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, kuin tämä vauvaprojekti. Viimeisin inseminaationi jäänee viimeiseksi, koska onnistuminen on niin epätodennäköistä. Jonotus julkisen puolen ivf:ään kestänee vielä ainakin viisi kuukautta. 

Tuntuu kauhean epäreilulta, että julkiselta puolelta heitetään ulos, jos on käynyt aiemmin ivf:ssä muualla, ja soluja tai alkioita on vielä tallella. Lisäksi lentäisin pihalle muutenkin välittömästi, koska Husissa minulle suodaan ikäni puolesta enää yksi yritys, ja myös yksityisellä tehty lasketaan. En siis kirjaimellisesti saa tällä hetkellä yrittää saada lasta, jos haluan joskus päästä yrittämään lasta. Ja kello käy. Mitään ongelmaahan ei tietenkään olisi, jos sattuisi nyt olemaan esimerkiksi kolmetuhatta euroa ylimääräistä rahaa. Olisin lopettanut julkisen puolen kanssa asioimisen rehellisesti sanottuna jo ajat sitten, jos se olisi minulle mahdollista.

Jokuhan saattaisi tällaisessa tilanteessa ryhtyä esimerkiksi miettimään sitä, pitäisikö odotellessa riipiä rahat väkisin kokoon jostain, ja lähteä hoitoon vaikkapa Tallinnaan. Sieltähän tiedot eivät Kantaan välity.

Kirjoitinkin tuossa jo aiemmin siitä, että kannattaa vertailla eri sairaanhoitopiirien jonotilanteita (ja ehkä vähän muitakin käytäntöjä esim. montako hoitokierrosta saa), jos yhtään kokee, että on kiire asian kanssa. Sillä on aika iso ero, jonottaako hoiton kolme kuukautta vai vuoden. Kahdessa sairaanhoitopiirissä ei saa olla yhtä aikaa jonossa, ja siksi olisi äärimmäisen tärkeää, että sairaalat pystyisivät kertomaan mahdollisimman selkeästi jonotusajasta, jotta potilaalla on mahdollisuus tehdä itseään koskevia päätöksiä. Koronalle tietenkään ei kukaan mahtanut mitään.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Ei olla yksin

Katsokaa mitä sain! Kukkalähetti oli käynyt, kun olin lenkillä.




Siis nyt en kyllä kestä! Pillitän täällä ihan valtoimenani 😭. Ystävä oli ajatellut minua, ja halusi piristää. Mukana oli korttikin, mutta en nyt laita siitä kuvaa tähän, koska sitten tekin pillitätte 😄. Kuinka huomaavaista! Kuinka tärkeää! Tuntuu siltä, etten ole yksin. Kiitos M, olet ihana 💖💖💖!

Nyt kun olen uskaltanut puhua surustani ja hoidoista pikku hiljaa avoimemmin, olen saanut tukea. Se on hirveän tärkeää ja on auttanut paljon. Olen onnekas. Toivottavasti teillä muillakin on lähellä ihmisiä, jotka kulkevat matkalla mukana, me kaikki tarvitsemme sitä. Jos heitä ei lähipiiristä vielä löydy, netistä löytyy. Jos ette tiedä mistä aloittaa, voin antaa vinkkejä.

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Miltä hedelmöityshoidoissa olo tuntuu?

Mietin joskus, että haluaisin tietää, miltä hedelmöityshoidoissa olo oikeasti tuntuu. Nyt kun olen siinä asemassa, että voin yrittää tätä kuvata, ajattelin kokeilla. Ehkä tästä voisi olla hyötyä jollekin samassa tilanteessa olevalle tai jollekin, jonka läheinen käy hoitoja läpi. Tämä on varmaan selkeästi pisin postaukseni ikinä, ja silti aivan pintaraapaisu kaikista niistä tunteista, joita asiaan liittyy.


Kolmannen yrityksen päiväkirja, inseminaatio

Muutama päivä ennen oletettua ovulaatiota

Tajuan, että minun oli tarkoitus aloittaa ovulaatiotestien tekeminen jo muutama päivä sitten, ja säikähdän, että olen myöhästynyt. Jäin edellisen kuun negatiivisen tuloksen ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen miettimään liian pitkäksi aikaa, mitä tekisin seuraavaksi. Olin kysynyt lääkäriltä, olisiko syytä ottaa inseminaatioon mukaan jotain tukilääkitystä, ja lääkäri kertoi vaihtoehdoista, mutta jätti päätöksen minulle. Lääkityksen aloittaminen olisi kuitenkin jo myöhäistä tässä kierrossa, koska se olisi pitänyt tehdä kierron kolmantena päivänä.

Vaihtoehdot:
1. Mennä tässä kierrossa vielä kerran inseminaatioon ilman lääkkeitä.
2. Jättää tämä kierto väliin, ja mennä seuraavassa inseminaatioon lääkkeiden kanssa.
3. Lopettaa inseminaatiot tähän ja jäädä odottamaan julkisen puolen koeputkihedelmöitykseen pääsyä syksyllä. (Koeputkihedelmöitys, eli ivf on inseminaatiota rankempi, mutta tuloksellisempi hoitomuoto. Ivf:ään pääsee toki myös yksityisellä, mutta se maksaa todella paljon.)

Lääkäri ei kuulosta olevan erityisen innoissaan lääkityksen hyödystä kohdallani, koska ovuloin spontaanisti. Oloni on tuskainen ajan kulumisesta ja odottelusta, joten päätän, että menen tässä kuussa yrittämään, ja kokeilen edelleen ilman lääkitystä. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten käytän päivän laskien erilaisia mahdollisia ovulaatioajankohtia, kunnes olen hermoromahduksen partaalla stressistä ja ahdistuksesta. Myöhästyinkö?

Todennäköisin ovulaatiopäivä

Laitan iltaisin nukkumaan mennessä ovulaatiotestin vessanpöntön kannen päälle, jotta muistan tehdä sen heti aamulla. Uusi aamurutiinimme on koiralle käsittämätön. Yleensä se saa ruokaa heti kun herään, ja sitten lähdetään ulos, mutta nyt lukittaudun joka aamu vessaan turhautuneen eläimen tuhistaessa kuonollaan ovenraosta, ja tulen ulos vasta sitten, kun kännykän ajastin on kilahtanut. Sen jälkeen ravaan hermostuneena ympäri asuntoa kalenterin kanssa.

Apteekin testiä on vaikea tulkita. Viivojen pitäisi olla yhtä vahvat, ja ne kai melkein ovatkin. Teen sen, mistä klinikalla on varoitettu: yritän testata uudestaan toisella testillä. Digitaalinen testi on negatiivinen. Kehon tarkkailu alkaa ahdistaa. Alan pelätä hurjasti, että olen yhtäkkiä lakannut kokonaan ovuloimasta. Ehkä viimeinen munasoluni muuttui juuri rusinaksi, ja olen juuri nyt tällä sekunnilla tullut niin vanhaksi, että on myöhäistä. Mikään ajatus ei rauhoita minua, vaikka olen päättänyt sata kertaa suhtautua tähän kaikkeen järkevästi. En aikonut olla sellainen nainen, joka sekoaa hedelmöityshoidoista. Juuri nyt ei näytä kovin hyvältä.

Seuraavana yönä en nuku sekuntiakaan. Teen kaikki osaamani rentoutumisharjoitukset, mutta kahden aikaan aamuyöstä luovutan ja alan katsella sarjoja netistä. Viideltä aamulla ovulaatiotesti on edelleen negatiivinen. Lähden hyvin varhaiselle aamulenkille. Vietän loppupäivän ystävän ja hänen vauvansa kanssa ulkoillen. Juon vähän kuohuviiniä ja yhden siiderin juhlistaakseni hulluksi tulemistani. Olo on valvomisesta pöpperöinen.

Oikea ovulaatiopäivä

Digitaalinen testi on positiivinen seuraavana päivänä. Olen onnellinen ja tanssin koiran kanssa ympäri asuntoa. Nyt mennään! Nyt se onnistuu! Lasken minuutteja siihen, että klinikan puhelinlinja aukeaa, ja varaan heti ajan inseminaatioon iltapäivälle. Edelliset päivät tuntuvat pahalta unelta. Kuinka saatoin olla niin sekaisin? Eihän tässä olekaan mitään hätää.

Ennen toimenpidettä käyn siskon ja hänen vauvansa kanssa vaunulenkillä ja ahdistun yhtäkkiä valtavasti. Joka puolelta vyöryy vastaan vaunukansaa, ja minusta alkaa tuntua siltä, että en saa henkeä. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei kävele kädet etukenossa vaunujen kahvassa, tuntuu, että menetän tasapainoni. Lopetan lenkin lyhyeen ja pakenen kotiin hengittämään. Hävettää. Inseminaatiopäivä ei selvästikään ole minulle hyvä päivä nähdä vauvallisia ihmisiä.

Ajattelen, että lapsettomuus on sellainen suru, joka asuu näkymättömässä kantorepussa selässäni. Usein se on niin kevyt, ettei sitä edes huomaa. Silloin elämä on ihan normaalia, ja on hauskaa nähdä lapsia ja lapsiperheitä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Suru on kuitenkin myös arvaamaton, ja saattaa yhtäkkiä tuhatkertaistaa painonsa, puraista niskaan ja potkaista kylkeen niin, että ilmat lähtevät pihalle. Ehkä opin ajan kanssa vielä tuntemaan sen niin, että osaan varautua paremmin. Se olisi todennäköisesti ainakin lähipiirin mielestä ihan tervetullutta, sillä käytökseni on välillä varmasti aika sekopäistä heidän näkökulmastaan. Ja on se minunkin. Tahattoman lapsettomuuden vaikutus ihmissuhteisiin on minulle äärimmäisen hankala ja kipeä asia. Haluaisin ymmärtää paremmin sitä, miksi kaikesta on tullut niin vaikeaa.

Klinikalla lääkäri on tuttu ja mukava, ja toimenpide jälleen hintaansa lukuunottamatta kivuton. Lääkäri kertoo, että nyt käytettävä siittiöerä on laadultaan paras tähän mennessä. Hän ilmoittaa minulle luvun, joka kertoo elävien siittiöiden määrästä, mutta unohdan sen saman tien, kuten joka kerta ennenkin. Toimenpiteen aikana keskustelemme koiraroduista. Mietin, kuinkahan moni nainen on raskautuessaan keskustellut siitä, onko labradoodle jo nykyään rekisteröity rotu. Naurattaa. Puristan onnenkoruani ja toivon sen tuovan taikavoimia. Oikeasti en ole lainkaan taikauskonen, mutta tässä prosesissa korusta on tullut minulle tärkeä, kun asioiden etenemiseen ei voi vaikuttaa oikeasti juuri mitenkään. On ainakin jotain konkreettista, mistä pitää kiinni.

Käyn ruokakaupassa ja ostan greippejä (toinen taikauskoasia). Käyn kävelyllä, syön jäätelöä, katson televisiota, pitkästyn. Itken vähän, koska tarvitsisin halauksen. Olo on kauhean yksinäinen. Tunnen tajunnanräjäyttävää kateutta kaikkia niitä kohtaan, jotka voivat yrittää lasta yhdessä kumppaninsa kanssa omassa kodissaan ilmaiseksi niin usein kuin vain haluavat.

Päivät 3 ja 4 ovulaation jälkeen, juhannus

Olen koko ajan ärtynyt. Iltaisin olen niin kiukkuinen ja turhautunut, etten osaa tehdä muuta kuin mennä hyvin ajoissa nukkumaan, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Ystävä tulee kylään juhannuksena, ja joudun tsemppaamaan, etten tiuskisi hänelle. Oikeasti olen todella kiitollinen seurasta, ja siitä, että on välillä muutakin ajateltavaa. Lisäksi olen kateellinen niistä muutamasta oluesta ja savukkeesta, jotka kaveri nauttii puistossa. Minä tyydyn vissyyn ja muistutan itseäni siitä, etteivät alkoholi tai nikotiini oikeasti ole mikään lääke stressin tai huonoon tuuleen. Hävettää taas. En oikeasti halua juoda enkä polttaa, enkä koskaan tekisi niin lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. En kuitenkaan tunnu keksivän keinoa, jolla rauhoittaisin kimpoilevan mieleni, enkä oikeastaan edes ymmärrä itsekään, miksi olen niin kireä. Aamuisin herään aivan liian aikaisin miettimään mitä teen, jos tämä ei taaskaan onnistu. Minusta tuntuu vahvasti, että en ole raskaana, ja että se johtuu siitä, että teen tämän jotenkin väärin. Että minussa on jotain vikaa, enkä vain osaa tulla raskaaksi.

Päivä 7

On kuuma. Istun koko päivän netissä lukien brittiläisiä sivustoja itsellisestä äitiydestä. Löydän podcasteja aiheesta, ja kuuntelen niitä ulkoillessani koiran kanssa. Yhtäkkiä kello on seitsemän illalla, ja huomaan, etten ole koko päivänä tehnyt mitään muuta kuin tätä. Päivät tuntuvat pitkiltä ja tahmeilta. Mielikuvitusvauva on koko ajan mukanani mitä tahansa teenkin. Onnenkoru katkeaa, joudun tekemään siihen solmun.

Tajuan, että lähipiirissäni monet niistä, jotka ovat kertoneet lapsen saamisen olleen hankalaa, eivät kuitenkaan edes tiedä mikä on kierron päivä 1 tai miten ja koska ovulaatiotesti tehdään. Hoidoista heillä ei ole tietoa, eikä kokemusta. Minä koitan olla urhea, koska en ole vieläkään mielestäni "oikeissa hoidoissa", kun niihin ei liity lääkkeitä, piikkejä ja fyysistä tuskaa, mutta pitää kai pikku hiljaa tajuta, että kyllä nämäkin ihan niitä oikeita hoitoja ovat, ja käyn niitä nyt mitä suurimmassa määrin läpi. Päässäni kaikuvat kaverin kauan sitten töksäyttämät sanat: "Sä et voi koskaan tietää oikeasta lapsettomuudesta mitään". Hän oli itse yrittänyt lasta kumppaninsa kanssa luomuna siinä vaiheessa muutaman kuukauden, eikä niitäkään ihan kunnolla. Ostan itselleni kukkia.

Koitan muistaa, että olen myös onnekas, sillä minulla ei ole todettu varsinaista hedelmättömyyttä. Se, mitä ns. hedelmällisyystutkimuksissa voidaan nähdä, on ultraäänessä todettava munasolujen määrä ja verikokeesta määritettävä anti-Müller -hormonin taso. Kumpikin antaa viitettä munasolureservistä, eli siitä, onko soluja vielä jäljellä vai ei. Minulla kumpikin oli kunnossa. Solujen laadusta nämä tutkimukset eivät kuitenkaan kerro mitään, ja minun ikäiselläni munasoluista suurin osa on väistämättä pilalla. Olisinpa uskaltanut lopettaa kumppanin etsimisen jo viisi vuotta sitten ja ryhtynyt toimeen.

Päivät 8-10

Päätän alkaa käydä aamuisin uimassa. Olen liikkeellä niin aikaisin, että saan istua rauhassa tyhjällä rannalla ja kuunnella aaltoja. Vesi tuntuu hyvältä ja mieli rauhoittuu. Uidessa uskallan hetken miettiä, että ehkä vatsassani uiskentelee mukana pieni tyyppi. Olo on paljon parempi, rauhallinen.

Yhtenä päivänä hukkaan onnenkoruni hiekalle, ja huomaan asian vasta kotona. Poljen henki kurkussa takaisin, ja onnistun ihanien rantamummojen avustamana löytämään korun. Alastomien mummojen rinki antaa spontaanit aplodit korun löydyttyä. Varjelen korua kuin ainoaa lastani, koska se on konkreettisinta, mitä minulla lapsestani on.

10. päivänä osallistun opiskeluporukan tapaamiseen ja kehittelen etukäteen mielessäni selityksiä alkoholittomuuteeni, mutta se ei onneksi kiinnostakaan ketään. Huomaan, että on hyvin vaikeaa kertoa muille, mitä minulle kuuluu, koska elämääni ei tällä hetkellä oikeastaan kuulu ihan hirveästi mitään muuta kuin hoitoja ja toivetta lapsesta, enkä halua kertoa näin henkilökohtaisesta aiheesta tälle porukalle. Totuus on kuitenkin se, että kaikki muu elämässäni tulevasta asuinpaikkakunnasta ja työpaikasta lähtien riippuu siitä, tulenko raskaaksi vai en. Huokaisen helpotuksesta, kun ilta sujuu kuitenkin hyvin. Puuhakkuus ja ihmisten tapaaminen on hyvästä, silloin ajatuksilla ei ole tilaa kiertää kehää.

Muistan, että edellisessä kierrossa rinnat olivat tässä kohtaa hyvin arat. Nyt ei tunnu mitään.

Päivä 12

Päivän 11 iltana onnittelen itseäni mielessäni siitä, kuinka fiksu tällä kerralla olenkaan. En aio tehdä yhtään ainoaa varhaisraskaustestiä, enkä testaa muutenkaan ennen kuin kuukautiset ovat selvästi myöhässä. Edelliset yritykset ovat opettaneet, että testaaminen - varsinkin liian aikaisin - on paras tapa saada itsensä hulluuden partaalle ja pitkittää mahdollista pahaa mieltä päiväkausilla.

Päivän 12 aamuna avaan silmäni kello 5.45, kävelen kuin zombie vessaan ja teen raskaustestin ennen kuin olen edes kunnolla herännyt. En tee puoliunissani edes sitä herkempää varhaisraskaustestiä, vaan ihan tavallisen, ja sen tulos on negatiivinen.

Olen täynnä raivoa, ja jaksaisin juosta metsässä loputtomiin itsesäälimusiikki korvanapeissa huutaen, mutta lopulta on käännyttävä kotiin, ettei koiravanhus saa lämpöhalvausta. Itken. Tiedän, että testasin liian aikaisin, mutta jotenkin tuntuu, että testissä olisi pitänyt näkyä edes haalea viiva, jos jotain olisi tapahtumassa. Tiedän, ettei ajatus ole järkevä, mutta en pääse siitä eroon. Minulla on ollut koko ajan vahva intuitio, etten ole raskaana, mutta se ei ole tietenkään estänyt toivomasta, että olisin sittenkin.

Tekstailen hoidot kokeneen ystävän kanssa, ja hän neuvoo odottamaan pari päivää ja testaamaan uudestaan. Tiedän, että hän on oikeassa. Puhumme siitä, että hoidoissa raskainta on henkinen puoli. "Ihmiset ei oikeesti voi tajuta, miten raskasta hoidoissa käyminen on", hän kirjoittaa.  "Mä olen nyt jo ihan poikki, enkä oo vielä edes millään lääkkeillä", tekstaan takaisin.

Pelottaa ihan tolkuttomasti, että hoitojen vihonviimeinen lopputulos tulee olemaan vain kasa negatiivisia raskaustestejä. Pelottaa, että koeputkihedelmöityksen yhteydessä huomataan, ettei kunnollisia munasoluja enää ole jäljellä. Mitä teen loppuelämälläni, jos olen ikuisesti perheetön? Miksi toiset saavat lapsia tuosta vain, ja minun pitää kestää tämä? Miksi minun pitää kestää tämä ilman puolisoa? Kuka tästä vastaa, ja kenelle voi valittaa? En tilannut tätä.

Lupaan: huomenna en testaa. Ja juuri nyt kun kirjoitan tätä, vatsassa tuntuu siltä, että kuukautiset alkavat pian.

Päivä 13

Se siitä lupauksesta sitten. Testaan tänäänkin. Tietenkin. Tässä kuvassa on se, mikä jää käteen kolmannesta yrityksestä:



Nämä 13 päivää ovat tuntuneet kolmelta kuukaudelta. Tämä oli nyt tässä. Tämä oli melko varmasti nyt viimeinen inseminaatioyritykseni, ei tässä ole enää mitään järkeä.

Itken aamulenkillä metsässä. Metsässä on jotenkin hyvä itkeä. Kotiin tultuani tajuan, että minulla oli napit korvissa, mutta unohdin laittaa musiikin päälle. Menen takaisin nukkumaan ja ajattelen aloittaa päivän alusta vähän myöhemmin. Tekstailen muutaman hengessä mukana olevan kaverin kanssa. Saan tukea ja virtuaalihalauksia, ja se on todella tärkeää. Syön naapurin kanssa lounasta takapihalla, ja saan hetkeksi ajatukseni muualle. Olo on loputtoman ankea. Ostan kaupasta karkkia ja siiderin. Yksi ystävä lupaa onneksi tulla illalla kylään.

Pyydän mielessäni anteeksi solujen lahjoittajalta. Kiitos, että annoit solusi käyttööni, anteeksi, etten onnistunut tekemään niistä lasta. Toivottavasti joku toinen onnistuu.

En ole missään tapauksessa sitä mieltä, että nainen ja hänen kehonsa ovat olemassa ainoastaan lasten synnyttämistä varten, mutta alan ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea jonkinlaista epämääräistä ahdistusta siitä, ettei kroppani ole riittävän hyvä. Tunne on aivan uusi, enkä saa siitä oikein kunnolla kiinni. Ärsyttää mielettömästi, kun huomaan pohtivani, mikä minun kehoni funktio on, jos se ei tuotakaan lasta. 

Kuka minä oikein olen? En ole oikeasti tämä ihminen.

Pohdin katumista. Kadunko, jos en kuitenkin vielä yritä yhtä inseminaatiota lääkkeiden tuella? Tässä prosessissa joutuu tekemään hurjia ja mitä todennäköisimmin lopullisia päätöksiä vailla tietoa niiden seurauksista, ja olisi hyvä, jos pystyisi sitten elämään niiden kanssa. Ja entäpä jos minulla ei enää olekaan kelvollisia munasoluja, voinko antaa itselleni koskaan anteeksi, etten aloittanut yrittämistä aikaisemmin? Nyt jo kadun sitä, että olen tuhlannut kolme tonnia kolmeen inseminaatioon, kun olisin voinut sillä rahalla saada ehkä jo koeputkihedelmöityksenkin. Ehkä voin kuitenkin antaa sentään tämän itselleni anteeksi, koska lääkäri suositteli hoitomuodoksi alkuun inseminaatiota, ja mitäpä minä siihen maallikkona sanomaan.

Näiden kahdeksan tuskaisen pohdintavuoden aikana päätin useammankin kerran, etten voi ryhtyä tähän yksin. Miksi? Tottakai voin! Kun viime syksynä lopulta lakkasin pohtimasta ja ryhdyin toimeen, asia oli siitä hetkestä lähtien päivänselvä. Jos voisin neuvoa itseäni muutaman vuoden taakse, käskisin mennä kokeilemaan inseminaatiota ihan vain siksi, että pääsisin ulos pääni sisäisestä spekulaatioviidakosta. Ikäiseni todennäköisyys tulla raskaaksi lääkkeettömästä kertainssistä on sen verran pieni, että kokeilu olisi ollut siinäkin mielessä melko riskitön.

Nyt ollaan kuitenkin tässä. Syksyllä pääsen toivottavasti ivf:ään Husiin. Jospa saisin kuitenkin vielä joskus pikkuiseni syliin. Ja kunpa eteen ei tulisi sitä päivää, jolloin on luovutettava lopullisesti. En tiedä, miten elämäni sen jälkeen rakennan.

Iltapäivällä löydän pihalta tämän. Sen on pakko tarkoittaa jotain, onhan?


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Onko itsellinen äiti rohkea?

Kun kerron päätöksestäni yrittää yksin vanhemmaksi, minulle sanotaan usein, että olen rohkea. Se hämmentää, koska en voisi tuntea oloani vähemmän rohkeaksi. Toivoisin voivani sanoa, että olen valinnut itsellisen äitiyden aktiivisesti, koska olen voimanainen, joka tietää selviävänsä yksin mistä tahansa. En kuitenkaan koe valinneeni yhtään mitään, vaan päätyneeni tähän tilanteeseen vaihtoehtojen puuttuessa. 

Olen toivonut ja etsinyt vimmaisesti sitä kaikista perinteisintä ja normatiivisinta perhekuviota, jossa minulla olisi mies ja me saisimme yhdessä lapsia ja eläisimme mukavaa keskiluokkaista perhe-elämää. Se ei onnistunut, ja koska lapseton elämä ei oikeastaan ole minulle mikään vaihtoehto, tämä on ainoa tapa edetä. Urheutta tähän päätökseen ei liity tippaakaan, enemmänkin luopumista, surua ja omien elämäntoiveiden rakentamista uudelleen pakon edessä.

Tavallaan kuitenkin luulen, että itsellinen äitiys voisi sopia minulle ihan hyvin. Tuntuu helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitsisi huolehtia parisuhteesta pikkulapsiaikana, ja että saisi kasvattaa lapsensa juuri niin kuin itse oikeaksi kokee. Jos saan lapsen, uskon olevani hyvin tyytyväinen ja onnellinen sooloäiti. Ajattelen silti edelleen, että omalla kohdallani parisuhteettomuuden miinuslista on huikeasti pluslistaa pidempi, ja vaihtaisin kaiken tämän "rohkeuteni" hyvään (mutta ehdottomasti vain hyvään!)  parisuhteeseen aivan koska tahansa. Jo pelkästään hoidoissa oleminen vaatisi ihan hemmetisti kainaloaikaa ja halauksia, mutta niitäpä ei nyt ole saatavilla. En siis suostu teeskentelemään reipasta, enkä ottamaan urhean sankarin viittaa harteilleni, kun totuus ei voisi olla kauempana siitä.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on ainoastaan minun kokemukseni. Kaikki eivät koe samoin, ja on myös naisia, jotka haluavat ensisijaisesti hankkia lapset ilman kumppania. Ehkä he ovat niitä oikeasti rohkeita. Useimmille meistä tämä ei kai kuitenkaan ole ensisijainen vaihtoehto tulla vanhemmaksi. Ei tämäkään silti huono vaihtoehto ole, vain erilainen.

Tässä vielä teille hellekuuntelemiseksi yksi ihan hyvä podcast, jonka löysin. Kyseessä on To Baby or Not to Baby:n jakso The Solo Mum. Siinä noin kahdeksan ja puolen minuutin alkuhöpinöiden jälkeen itsellisten äitien The Stork and I -sivustoa/yhteisöä ylläpitävä Mel kertoo omasta tiestään sooloäidiksi.

Luin muuten jostain, että hedelmöityshoidoissa olevista ihmisistä pitää pitää hyvää huolta, ja heitä tulee huomioida, joten ostin ihan itse kaikessa itsellisyydessäni itselleni kukkia.

Kuvassa kukan alta pilkottaa taas hedelmöityshoitoklinikan tuhannen euron lasku.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Sekalaista sekoilua ja niksinurkka

Törmäsin netissä brittiläiseen videoon, jossa itsellinen äiti ja itsellisen vanhemmuuden vastustaja oli kutsuttu television aamuohjelmaan väittelemään siitä, millainen vanhemmuus kelpaa ja on oikein. En pystynyt katsomaan videota. Kun on kahdeksan vuoden kyseenalaistamisen ja pohdinnan jälkeen lopulta uskaltanut tehdä sen päätöksen, että lähtee hoitoihin yksin, ei ole enää kovinkaan paljon kiinnostusta kuunnella sellaisten ihmisten mielipiteitä, joiden mielestä teen väärin. Minulla ei ole heille oikeastaan muuta sanottavaa, kuin että jos mielestäsi on väärin yrittää saada lapsi yksin, älä sinä sitten yritä saada lasta yksin

Olen kiitollinen, ettei kukaan omassa lähipiirissäni ainakaan avoimesti tuomitse minua. Epäilen, että ratkaisuni saattaa olla joidenkin kavereiden uskonnon näkökulmasta väärin, mutta jos näin on, onneksi he pitävät sen omana tietonaan.

Iloisempiin aiheisiin: On aika hellyttävääkin, kuinka me itselliset pohdimme kaikkea suurista linjoista ja moraalisista kysymyksistä aivan pieniin ja arkipäiväisiin asioihin ennen lapsen yrittämistä. Itsellinen äiti jos kuka on todella pohtinut syvällisesti lapsen hankkimista. Tänään ilahduin ihan valtavasti, kun löysin tämän: Kuinka yksinhuoltaja saa otettua kivoja perhekuvia. Tätäkin on tullut mietittyä! Kaikkeen on ratkaisu, ja joku muukin murehtii ihan samoja asioita. Ihanan lohdullista!

Minä siis tosiaan yritän lasta koko ajan kovenevin panoksin. Ensimmäisen yrityksen jälkeinen negatiivinen raskaustesti meni ohi lähinnä olankohautuksella. En uskonutkaan olevani niin onnekas tilastoihme, että homma onnistuisi noin helposti. Toisen negatiivisen jälkeen oli jo vaikeampaa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa, koska ajatuksilla en voi siihen kuitenkaan vaikuttaa. Arvatkaapa, onnistuuko. Huomaan olevani kireä ja kärsimätön ja toisaalta tunnen oloni yksinäiseksi, mutta toisaalta en jaksaisi puhua kenellekään, joka ei ymmärrä, mitä käyn nyt läpi. Ajatukset kääntyvät väkisinkin sisäänpäin ja mieli valmistautuu joko valtavaan muutokseen ja riemuun tai suojautumaan taas surulta ja pettymykseltä.

Tässä vielä minun vinkkini vertaisille: Potilaalla on oikeus valita hoitopaikkansa myös julkisella puolella. Kannattaa vertailla eri sairaanhoitopiirien jonotilanteita, sillä niissä on todella isoja eroja!

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Kirpaisu

Olen vanhempieni luona kylässä. Tuttu naapuri oli nähnyt aiemmin isän siskoni vauvan kanssa ulkoilemassa ja tuli nyt kysymään, onko isästä tullut isoisä. Juuri ennen väärin osoitettuja onnitteluja ehdin hihkaista väliin, että isästäni on tehnyt vaarin siskoni, en minä. Sitten juteltiin vauvoista. Naapurinkin lapsilla, joista vanhempikin taitaa olla minua melkein viisitoista vuotta nuorempi, on jo omia lapsia ja uusia tulossa. Ihanaahan se on. Joku oppi juuri kävelemään ja toisella on hauskat jutut. Uusin pikkuinen syntyy lähiviikkoina.

Näitä tilanteita ei voi välttää, ja joskus ne sattuvat pahasti. Välillä ne tuntuvat pieneltä paperihaavalta sielussa, joskus siltä, kuin iskettäisiin puukko vatsaan. Kukaan ei tarkoita mitään pahaa, tietenkään. Ei ole tarkoitus satuttaa.

Olo on todella kurja ja epäonnistunut. Onneksi sauna yleensä auttaa. Menen nyt sinne kiukuttelemaan ja tulen toivottavasti taas vähän vahvempana ulos.

perjantai 22. toukokuuta 2020

Lahjoittajan valinnasta ja kiitollisuudesta

Jouduin syksyllä miettimään sukusolujen lahjoittajaan liittyviä asioita.

Tiesin jo etukäteen, että saisin yksityisellä klinikalla toivoa tiettyjä ominaisuuksia: pituutta, silmien ja hiusten väriä ja etnisyyttä. Ajatus oli tuntunut todella vaikealta ja vastenmieliseltäkin. Ajattelin, etten missään tapauksessa halua yrittää saada design-vauvaa, ja nuo ominaisuudet olivat sitäpaitsi aivan yhdentekeviä. 

Toivoin salaa, että olisin saanut mielummin tietää jotain lahjoittajan koulutuksesta tai edes harrastuksista. Älykkyydestä puolet on perinnöllistä, joten olisin halunnut tietoa jostain, joka voisi edes vähän viitata siihen, että lahjoittaja on pärjännyt elämässään ja ollut kiinnostunut kehittämään itseään. Sekin olisi kuitenkin tuntunut karmivalta, että solujen luovuttajat kävisivät jossain kummallisissa massapalikkatesteissä, joiden avulla sitten tehtäisiin päätelmiä heidän älystään. Ei kiitos tällaiselle rodunjalostukselle.

Olin siis oikeastaan päättänyt, etten toivo yhtään mitään vaan annan sattuman ratkaista. Jos vauva syntyisi, hän olisi joka tapauksessa täydellinen. Sitten luin kuitenkin lahjasoluperhekirjallisuutta ja juttelin asiantuntijoiden kanssa, ja aloin pohtia sitä, mikä merkitys mahdollisen lapsen ja meidän pienen perheemme elämään mahtaisi ollakaan sillä, jos lapsi olisi aivan eri näköinen kuin minä. 

Tiesin, ettei klinikalta annettaisi minulle sellaisen ihmisen soluja, jonka ihonväri poikkeaisi merkittävästi omastani, ja se alkoi tuntua järkevältä. Lahjasolulapsen tausta tulee joka tapauksessa käsiteltäväksi jollain tavalla, ja siihen voi liittyä monenlaisia vaiheita ja tunteita. Ajattelin, että lapselle olisi epäreilua olla tummaihoinen, kun en voisi millään tavalla sitä perimää tai mahdollista kulttuuria perimän taustalla avata ja opettaa.

Seuraavaksi päädyin pohtimaan sitä, että entäpä jos lapsi olisikin aivan vaalea. Meidän suvussamme ei ole ketään vaaleahiuksista. Hämmentäisikö se häntä jossain vaiheessa, ja kokisiko hän ulkopuolisuutta siksi, että on aivan erinäköinen? Tai entäpä jos hän olisikin poika ja aivan merkittävän lyhyt, esimerkiksi selvästi alle 170-senttinen? Lyhyillä miehillä on elämässä vaikeampaa. Se on väärin, mutta se on totta. Olisiko parempi, ettei tämä hypoteettinen isätön lapsi joutuisi syrjityksi vielä pituuteensakin vuoksi?

Ja sitten eräänä päivänä hoitaja soitti kesken työpäivän, ja yhtäkkiä minulle olikin ihan selvää, että aion toivoa sittenkin jotain. Toivoin, että luovuttaja ei olisi poikkeuksellisen lyhyt ja että hän ei olisi aivan erityisen vaalea. Silmien väristä ja etnisyydestä en välittänyt sanoa mitään. Tilanne oli jotenkin täysin absurdi ja tunsin itseni ehkä vähän Mengeleksi, mutta silti oli varma olo siitä, että tein sen, mikä oli parasta.

Hoitaja lähti valitsemaan lahjoittajaa ja sain puolen tunnin kuluttua tiedot hänestä sähköpostilla. Siinä oli neljä ranskalaista viivaa (tietoja muutettu tähän):

- 180 cm
- Hiusten väri ruskea
- Silmien väri ruskea
- Etninen tausta suomalainen

ja sitten kysymys: Haluatko käyttää tämän lahjoittajan soluja?

Hetkeäkään empimättä vastasin viestiin: Haluan, kiitos.

Ja sitten istuin haltioituneena lyhyttä ominaisuuslistaa uudestaan ja uudestaan tavaten ja tunsin valtavaa rakkautta ja kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Mietin kyyneleet silmissä ymmärtääkö hän edes, että antaa elämänkokoisen lahjan. Tuntui hetken vähän surulliselta, etten tulisi mitä todennäköisimmin koskaan tapaamaan häntä. Haluaisin halata ja kiittää.

Sillä hetkellä syntyi minun mielikuvitusvauvani. Minun soluni olivat siinä minun kanssani toimistotalon toimistotuolissa ja noin kuuden kilometrin päässä olivat lahjoittajan solut klinikan pakkasessa. Minun lapseni rakennusaineet.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Lapsettomien lauantai, blogin 6-vuotissynttärit ja meitsi Hesarissa!


Pauliina Grönholm teki Hesariin hienon jutun lahjasoluhoidoista ja Juhani Niiranen otti siihen upeat kuvat. Minä olin yksi haastateltavista.

Huomenna on äitienpäivä ja blogin 6-vuotissynttärit. Koska uusia klikkauksia blogiin tulee nyt Hesarin kautta, ajattelin palata lyhyesti vielä alkuun ja kertoa siitä, mikä tämä blogi on ja miksi se on olemassa.

Ryhtyessäni kirjoittamaan vuonna 2014 olin ollut jo muutaman vuoden hyvin surullinen, koska minulla ei ollut lapsia, eikä uutta miestä tuntunut eron jälkeen kovista yrityksistä huolimatta löytyvän mistään. Pahin pelkoni oli, etten löydä puolisoa koskaan, ja jään yksin ja lapsettomaksi. Etsin kuumeisesti tietoa tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä tunteista, mutta löysin ainoastaan mies-nais -pariskunnille suunnattua materiaalia. Se pahensi oloani entisestään. Minulla ei ollut edes puolisoa, eikä surulleni tuntunut olevan sanoja eikä tilaa. Hedelmöityshoitoklinikalta sain käteeni esitteen, jossa mies silitteli naisen raskausvatsaa ja he katselivat yhdessä tulevaisuuteen. En tiennyt, mitä itseni ja itsellisyyteni kanssa tekisin, joten aloin kirjoittaa.

Luin kaiken käsiini saamani lapsettomuusmateriaalin ja huomasin, että vaikka kumppanin puuttuminen on kai yleisin tahattoman lapsettomuuden syy, suru tuntui olevan varattu vain heteropariskunnille. Muunlaiset tahattomasti lapsettomat surivat ja surevat edelleen liian usein yksin ja vaikenevat, ja se on vaarallista. Helpotuin, kun ymmärsin, ettei suru riipu parisuhdestatuksesta. Opin ymmärtämään myös sen, että on todella monenlaisia elämäntilanteita, seksuaalisia suuntautumisia ja identiteettejä, jotka voivat vaikuttaa siihen, ettei lapsia voi toiveista huolimatta saada tai edes yrittää. 

Olen kirjoittanut kauan ja välillä raivokkaastikin, ja halunnut tuoda esiin niitä tabuiksi laskettavia tunteita, joita tahattomaan perheettömyyteen tai lapsettomuuteen liittyy. Kipua, vihaa, surua, raivoa, katkeruutta, yksinäisyyttä ja vaille jäämisen kokemusta ei tarvitse aina yrittää jalostaa painokelpoisiksi. Monet häpeävät näitä tunteita niin paljon, että käpertyvät niiden kanssa kokonaan yksinäisyyteen, mutta niille pitää löytää ulostuloväylä. Tahaton lapsettomuus on yksi ihmisen elämän suurimpia mahdollisia kriisejä, eikä siitä voi eikä tarvitse selvitä aina tyylipuhtaasti ja kenenkään mieltä pahoittamatta.

En löytänyt ajoissa kumppania, mutta pääsen kuin pääsenkin nyt aivan viime metreillä yrittämään lasta yksin. Matka tähän pisteeseen on ollut todella pitkä ja kipeä. Olen ylpeä ja onnellinen, että olen päässyt tähän saakka. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ei voi tietää, mutta ainakin tiedän yrittäneeni saavuttaa sen, mikä on ollut minulle aina kaikista tärkeintä. Jos saan lapsen, me olemme perhe, ja perheen minä haluan. Jos en lasta saa, rakennan perheeni muulla tavoin.

Toivon, että jokainen, jolle tahaton lapsettomuus on jollain tavalla omakohtainen tai oleellinen asia, katsoo lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta psykologi Mirka Paavilaisen luennon. Se on katsottavissa vain 15.5.2020 saakka. Luennon dioja pääsee lukemaan 6.6. asti. Tämä on aivan timanttinen kovan ammattilaisen infopaketti, josta saa paljon tietoa lapsettomuuden näkymättömästä surusta ja siitä, kuinka vaikeista tilanteista ja kokemuksista voi päästä yli. Luento on pääasiassa suunnattu niille, joilla on asiasta omakohtainen kokemus, mutta uskon sen olevan hyvin avartava myös niille, jotka haluavat ymmärtää tahattomasti lapsettomien kokemuksia paremmin.

Ja nyt toivotan jo toisen kerran tällä viikolla paljon voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on vuoden raskain päivä. Me emme ole kukaan oikeasti yksin, vaikka siltä nyt ehkä tuntuukin. Rohkaisen kaikkia teitä hakemaan vertaistukea, se on aivan korvaamatonta.

P.S. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, aikaisemmin laatimani syntyvyysbingo saattaa olla hyödyllinen niille, jotka päätyvät lukemaan HS:n jutun kommenttiketjua. Minä en päädy. Tämän blogin kommentit moderoidaan ja asiattomat ja ilkeät päätyvät suoraan roskiin. Muille lämpimästi tervetuloa kommentoimaan ja keskustelemaan! Sellaisen disclaimerin nyt kuitenkin vielä tähän loppuun heitän, että viimeisessä toimituksellisessa vaiheessa lehtijuttu oli muokkaantunut sen verran, että siitä voi saada käsityksen, että hoitojen ikärajat olisivat tulleet minulle yllätyksenä. Näin ei suinkaan ollut. Eivät ne kenellekään julkisen puolen hoitoihin itsensä taistelleelle tule. Yllätyksenä tuli se, ettei etukäteen kerrottu, että tietyn ikäiset saavat vain yhden hoitokierroksen.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Raivarit

Aloittelen unetonta yötä. Olen niin raivoissani, että voisin räjähtää atomeiksi avaruuteen. Olen aivan loppu jo nyt, vaikka en ole edes päässyt aloittamaan hedelmöityshoitoja kunnolla. Tie tähän pisteeseen on ollut loputtoman pitkä ja tunnevuoristoratainen. Matka on kestänyt kahdeksan vuotta, ja viimeisen vuoden ajan toivo ja epätoivo, ilo ja tuskainen suru ovat vaihdelleet sellaisella intensiteetillä, että vaikutan ajoittain varmasti aivan sekopäiseltä. Ja siltä minusta tuntuukin.

Ja sitä olenkin.

Viime viikon helpotus siitä, että hoitoja voidaan pandemiasta huolimatta nyt jatkaa, vaihtui tänään riipiväksi epätoivoksi, koska julkiselta puolelta ilmoitettiin, ettei nyt kuitenkaan jatketa niitä hoitoja (ivf/icsi), joita minä olen tässä viimeisten munasolujeni kanssa jonotellut puoli vuotta. Ei perusteluja, ei arvioita tulevaisuudesta. "Ei toistaiseksi ole mahdollista aloittaa". Ja se siitä sitten.

Haluan kirkua, koska en voi odottaa syksyyn. En voi odottaa loppuvuoteen. Olen tuhlannut viime syksystä asti aikaani odottaen jotain, jota nyt ei näytä sittenkään tulevan. Sinä aikana olisin voinut hankkiutua konkurssiin ja edes teoriassa raskaaksi yksityisellä puolella.

Jos kuulette Keskuspuistosta sekopäistä kirkumista ensi yönä, se olen sitten minä.

Simpukka-viikko: ohjelmaa tahattomasti lapsettomille

Tällä viikolla lapsettomien yhdistys Simpukka järjestää perinteisesti Simpukka-viikon ohjelmaa. Aion itse osallistua ainakin tiistain Näkymätön suru -verkkoluennolle.

Lauantaina vietetäänkin sitten lapsettomien lauantaita ja sunnuntaina on äitienpäivä. Hengitellään sitä kohti ja sen yli. Voimia kaikille!

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Loistolinkkejä!

Marja Tervonen on tehnyt loppuvuodesta 2019 hoitotieteen gradun itsellisistä äideistä. Gradun nimi on Itsellisten naisten kokemuksia vanhemmuudesta ja tuesta.

Pihla Honkaniemen ja Sonja Nymanin kasvatustieteteen gradu Kertomuksia itsellisestä äitiydestä  (2019)  löytyy täältä.

Niina Arola ja Outi Tapio ovat tehneet 2014 sosionomian lopputyönsä isättömyydestä itsellisten äitien perheissä. Työn nimi on "Lapseni on ennen muuta minun lapseni, rakas ja tärkeä eikä isätön": Näkökulmia isättömyteen itsellisten äitien perheissä.

Löysin myös kasan Anu Kinnusen mielenkiintoisia artikkeleita perheyhteiskunta-sivulta:

  • Sinkkuhäissä juhlitaan itseä (2020) käsittelee itselleni tärkeää aihetta: kuka sinkkua juhlii, kun juhlakulttuuri keskittyy niin vahvasti perheytymisen ympärille?

Tällainenkin sattui silmään: Single Mothers by Choice. En osaa vielä sanoa sivuston laadusta tai kaupallisista kytköksistä mitään, mutta se on joka tapauksessa tarkoitettu itsellisille äideille.

Lisäksi selailin mielenkiinnolla vapaaehtoisesti lapsettoman ystävän lähettämää Nina Väkeväisen etnologian gradua (2019) Lapseton mieli, lapseton ruumis -tutkielma vapaaehtoisen lapsettomuuden ja sterilisaation kokemuksista, jossa pohditaan mm. lisääntymisdiskurssia. Ihan hyvää pohdittavaa meille muillekin lapsettomille.