torstai 10. joulukuuta 2020

Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

2 kommenttia:

  1. Hyvä että huusit ja pidit puoliasi! Itse olen lääkäri ja voin sanoa että julkisella puolella potilaita on niin paljon, että oma pää räjähtää ja valitettavasti ei aina pysty miettimään jokaista yksilönä vaan enemmän "keissinä". Siis todella potilaita on yhdelle lääkärille aivan epäinhimillinen määrä... Itse kamppailen kovasti tän asian kanssa ja alanvaihto/yksityiselle siirtyminen on aika todennäköistä.

    Mutta toki sun tapauksessa sillä puolella vuodella on väliä lopputuloksen kannalta, että sikäli en ymmärrä tota sua hoitanutta lääkäriä. Laittaisin myös prosessin loputtua suoraan palautetta sille lääkärille esim. henkilökohtaisena kirjeenä tai sähköpostiin. Ei kannata ehkä lähestyä esimiehen kautta koska silloin defenssit on ko henkilöllä korkealla. Mutta hyvin muotoiltu kirje voi oikeasti avata tämän henkilön silmät taas huomaamaan että potilas nro 3854 olikin erityisen huolissaan. Uskon että osaan muotoilla diplomaattisen kirjeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Ymmärrän todella, mitä tarkoitat. En ole lääkäri, mutta olen itsekin ollut aiemmin töissä Husissa, ja tiedän, mitä isojen potilasmassojen pyörittäminen tarkoittaa. On ihan selvää, ettei jokaisen potilaan kohdalla ole mahdollisuutta ryhtyä tunteilemaan, eikä sellaisessa työotteessa ole mitään järkeäkään.

      Kodin Kuvalehdessä nro 20 oli juttu Husin lisääntymislääketieteen polista. Siinä lääkäri kertoi työpäivänsä kulusta. Lääkäriä lainataan jutussa seuraavasti: "Saamme silloin tällöin kritiikkiä siitä, että osastollamme ei olla tarpeeksi empaattisia. Ymmärrän palautteen, koska jokaiselle parille (p.o. ihmiselle) tilanne on ainutkertainen. Hoitohenkilökunta kohtaa kuitenkin potilaita hyvin erilaisista lähtökohdista. Lähden joka päivä tekemään hyvää, mutta en pystyisi tekemään tätä työtä, jos eläytyisin jokaisen tilanteeseen kuin omaani. Työ kävisi liian kuormittavaksi."

      Ymmärrän, mitä lääkäri haluaa sanoa. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että Husin nykyisen toiminnan ja yliempaattisen potilaan mukana kyynelehtimisen välillä on vielä hyvin monta välitasoa. Tiedän, että työelämä on todella monella tavalla rikki, mutta lääkärin tässä kuvaama kyynistymisen taso on aivan selkeä kuvaus työuupumuksesta. Työuupumus tuntuu olevan nykyään uusi normaali ainakin julkisen puolen hommissa, tällainen kommentti ei edes hätkähdytä. Olen kanssasi aika samoissa ajatuksissa joko alan vaihtamisesta tai ainakin yksityiselle hakeutumisesta.

      Kukaan ei varmaan julkisen puolen hedelmöityshoitoihin hakeudukaan sillä ajatuksella, että siellä on jollakulla aikaa pitää kädestä ja silittää poskea. Jos sieltä ei kuitenkaan pääse ilman traumoja ulos, niin jotain on kyllä todella pielessä. Jos potilasta nimitellään epänormaaliksi ja haukutaan toimenpiteen jälkeen verta vuotavana ja kivuliaana katkeraksi, jotain on jo pielessä sellaisella tavalla, ettei kyse ole enää normaalista oman työkyvyn suojelemisesta.

      Tiedän, että kyseiselläkin polilla on töissä lahjakkaita, taitavia ja oikeasti mukavia ihmisiä. Ongelmat eivät pääosin ole yksilöissä vaan systeemissä. Kuinka tehdä työtä ihmisyyttä kunnioittaen, jos potilaita on liikaa, ja koko ajan on menossa joku mullistus, vähintäänkin asiakastietojärjestelmäuudistus, jos ei sen pahempaa. Kuinka tehdä töitä inhimillisesti, jos olet valtavalle kasvottomalle työnantajaorganisaatiolle itse vain vaivattomasti paikasta toiseen siirrettävä resurssi, koneen osanen, suoritteiden suorittaja, etkä itsekään ihminen ollenkaan?

      Tämänpä vuoksi haluan vielä painottaa, etten sentään huutanut lääkärille :D. Olen tolaltani ollessanikin aina asiallinen. Tunneviestintä sen sijaan on minulle hyvinkin vaivatonta, ja oma olotilani on varmasti kyllä välittynyt luuria pitkin mitä selkeimmin :D. Jonkinlaisen keskustelun tapahtuneesta haluan vielä käydä, mutta en rangaistakseni lääkäriä tai siksi, että uskoisin pystyväni muuttamaan systeemiä.

      Olen aika ahdistunut kokemastani, ja minusta tuntuu, että lukuisat vuoden aikana tapahtuneet epäselvyydet ja ikävät tilanteet olisi hyvä käydä ihan oman hyvinvointini vuoksi läpi, etteivät jää painamaan. Jos saan lapsen, en nimittäin haluaisi hänen alkuun saattamiseensa liittyvän yhtään sen enempää huonoja muistoja kuin on pakko. Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan tällaiset asiat saattavat hankaloittaa varhaista kiintymyssuhdetta, joten mielelläni prosessoisin ne jotenkin, etteivät jää traumaksi. Traumasta tässä nimittäin todella voi jo puhua, sen verran kovaa on ollut kohtelu.

      Poista