Yksin eläminen ja raha

En lakkaa ihmettelemästä sitä, etteivät yksineläjien asiat tunnu suuremmin kiinnostavan poliittisia päättäjiä. Vaaliteemat ovat vuodesta toiseen perhe- ja parisuhdekeskeisiä, vaikka Suomessa asuu 1,2 miljoonaa ihmistä yksin. Yhden henkilön talouksia on siis lähes 45 % kaikista asuntokunnista (Yksinasuvat ry).

Taloussanomat julkaisi jutussaan taannoin tilastokeskuksen pylväsdiagrammin, joka kertoo tilanteesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Kun vastaa yksin kuluistaan, säästöjä ei jää. Talous on haavoittuva, jos edes puskurisäästämiseen ei ole mahdollisuutta, ja työttömyys, sairastuminen tai muut elämän mullistukset koettelevat rankemmin, kun on vain omassa varassaan. Yksinelämisen on todettu olevan yhteydessä köyhyyden lisäksi myös huonompaan terveyteen, masennukseen ja työttömyyteen. Yksinelävät jäävät myös tukia saadessaan usein niiden viimesijaisten ja kurjimpien varaan. Tulonsiirrot tapahtuvat perheiden suuntaan ja köyhyys kumuloituu, jos ei vaikkapa pääse koskaan asuntosäästämisen alkuunkaan.

Yksin elämistä pidetään usein omana valintana ja jopa vikana. Puheessa kuultaa epäempaattisuus. Sinkuille ehdotetaan kärkkäästi muuttamista kimppakämppään, vaikka se ei ole juuri kenenkään suomalaisen aikuisen toivottu asumismuoto. Aika ajoin joku nostaa keskusteluun vanhanpiian veron palauttamisen käyttöön. 

Yksinelävät niputetaan mielellään yhteen nippuun, ja monesti unohtuu, etteivät kaikki yhden hengen taloudessa elävät ole esimerkiksi opiskelevia nuoria, vaan itse asiassa suurin yksin asuvien ryhmä ovat vanhukset. Yksin asuminen ei ole läheskään kaikille ohimenevä elämänvaihe, ja syitä siihen on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Kaikille se ei ole tragedia, mutta moni myös valitsisi toisin, jos voisi.

Jokohan seuraavissa vaaleissa tästä saataisiin aikaiseksi kunnollinen vaaliteema jossain puolueessa?

Tiloja, kuulumisia ja podi

Jonkin sortin rakkausvalmentaja  ja julkkisjuontaja keskustelevat Facebook-feedissäni valmentajan uudesta kirjasta:

Sä kerrot sun uudessa kirjassa, miten kuka tahansa voi jopa ILMAN PARISUHDETTA päästä rakkauden tilaan. Se on myös aika silleen pelottava ajatus, että jos tässä nyt kaikki sinkut löytäisivät rakkauden tilan ilman toista ihmistä, niin mihin me ylipäänsä tarvitaan parisuhteita?

(Naurua)

No pointti onkin se, että ainakin itse koen, että kun rakkauden tila on hallussa, me yleensä löydetään parempi parisuhde, koska me ei lähdetä hakemaan sitä toista ihmistä täydentämään meitä. 

Mitä tässä teidän mielestänne sanotaan? Minun mielestäni tämä pieni keskustelu kuvaa aivan mielettömän näpsäkästi taas kerran sitä, kuinka parisuhdenormatiivinen meidän yhteiskuntamme onkaan. Sinkkuus on olotila, josta on pyrittävä pois. Kehittämällä itseään riittävästi sinkku tulee oikeanlaiseksi ihmiseksi, ja sitten hänkin voi saada parisuhteen. Siihen saakka sinkku on normirikkuri, jota saa ja pitää neuvoa ja ojentaa. Sinkun ei pidä viihtyä ilman parisuhdetta liian hyvin, sillä elämäänsä tyytyväinen sinkku on pelottava, koska ei haluakaan enää sitä, mitä hänen kuuluu haluta. Sinkku ei saa kuitenkaan kaivata parisuhdetta myöskään liikaa, koska epätoivokin estää pariutumisen.

Siitä sitten vaan rakkauden tilaa etsimään!

Pohdittuani asiaa huolellisesti näin perjantai-iltapäivän hämärtyessä illaksi voin melkoisella varmuudella todeta, ettei oma tilani varmaankaan ole tämä edellä mainittu "rakkauden tila". Se on enemmänkin sellainen jännittynyt ja hieman pysähtynyt tila, jossa ollaan myrskyn silmässä, ja tiedetään, että kohta alkaa tapahtua. Ivf-lääkityksen nenäsumutepullo on tässä pöydällä läppärin vieressä valmiina toimintaan.

Käveleminen ja luonnossa oleilu ovat olleet minulle viime aikoina parhaita stressinpoistajia, ja koirakin diggailee, kun liikutaan paljon. Aloin tänään lenkillä kuunnella podcastia nimeltään Not By Accident. Se on todella kauniisti kerrottu ja dramatisoitu podi, jossa australialainen Sophie Harper kertoo tiestään sooloäidiksi. Sophie kertoo 34:ssä lyhyehkössä jaksossa omalle tyttärelleen hänen syntymänsä tarinaa, ja puhuu rehellisesti ja avoimesti erilaisista vaiheista matkan varrella. Täytyy myöntää, että jouduin ehkä tirauttamaan äsken metsässä muutaman kyyneleen kuunnellessani. Podissa on erityisen hauskaa, että Sophie on dokumentoinut omaa prosessiaan äänittämällä, ja jaksoissa on mukana autenttisia tilanteita äänitteiden muodossa. Kunpa hänen kertojanäänensä vain ei kuulostaisi asmr-uninauhan lukijalta vahvassa Diapam-lääkityksessä. Jostain syystä uninen rytmi ja puhetapa ärsyttävät minua niin paljon, että tuntuu, että hammasjuuret menevät solmuun. Päätin kuitenkin päästä siitä yli, koska sisältö on täyttä timanttia.

Nyt toivotan oikein kurjaa viikonloppua kaikille sinkuille! Älkää missään nimessä nauttiko elämästänne ylenmääräisesti, saattaa pian olla niin, ettette tarvitse parisuhdetta mihinkään. Ja jos joku löytää rakkauden tilan, laittakaa viestiä, olisi kiva kuulla millaista siellä on!

Mistä sinkkuus johtuu?

Katsoin Areenasta Sohvaperunoiden jaksoa 4 (kausi 10), jossa Juha ja Markus töllöttivät Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaa. Osallistujien parisuhdestatus mietitytti:

 - Tässähän on niinkun ihan täyspäisen olosia ihmisiä, niin miten ne on niinku sinkkuna ollu sitten? Vai onks ne vaan ronkelia nyt sitten?

- Niin kato ei sitä ihan mikä vaan kelpaa.

Miehet taisivat sanailla vähän kieli poskessa, mutta kaikessa lyhyydessään vuoropuhelu kuvaa mielestäni nerokkaasti sitä, mitä ajattelemme sinkuista.

Parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme erittäin vahva normi, mikä on ehkä vähän kummallista, koska Suomessa taitaa olla nykyisellään miljoona yksinasuvaa. Kulttuuriset tarinat eivät kuitenkaan muutu ihan hetkessä. Parisuhde nähdään normaalina olotilana, joten ilman parisuhdetta eläminen on normista poikkeamista, ja sinkku siten kulttuurisesti poikkeava yksilö.

Meille ihmisille on tyypillistä, että poikkeamille on etsittävä selitys. Oikeastaan aivomme jopa vaativat meiltä poikkeamien analysointia, jotta maailma voi edelleen näyttäytyä järjellisenä ja hallittavana. Poikkeamat ovat siis uhka mielenrauhallemme, ja kiinnittävät automaattisesti huomiomme. Myös selityksen haku käynnistyy automaattisesti. Aivojen on tavallaan testattava, pitääkö alkuperäinen tietomme edelleen paikkansa, vai onko luotava uusi tieto, jonka varassa todellisuutta hahmottaa.

Tässä tapauksessa alkuperäinen sääntö oli: Sinkku ei ole täyspäinen. Sinkussa on siis itsessään vika, jonka vuoksi hän ei ole löytänyt parisuhdetta tai ollut kelvollinen sellaiseen.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei alkuperäinen selitys toimi. Hyvin nopeasti testaukseen nousee seuraava, sekin jo selkeästi automatisoitunut selitysvaihtoehto: Sinkku toimii väärin. Hänessä ei siis itsessään ehkä ole ihmisenä vikaa, ainoastaan hänen toiminnassaan: Sinkku on ronkeli.

Tämä selitys tuntuu tässä riittävästi selittävän poikkeaman, joten siihen voidaan tyytyä. Kognitiivinen ahdistus poistuu, ja miehet jatkavat ohjelman katsomista. Olisi ollut hauskaa nähdä mitä selitysmallia tarjottaisiin sitten, kun yksilöstä tai hänen toiminnastaan ei enää pystytä keksimään mitään vikaa.

Tyypillistä näissä selityksenhauissa on se, että lopputulokseen pyritään mahdollisimman nopeasti ja tyydytään ensimmäiseen riittävän hyvältä tuntuvaan selitykseen. Selityksen hakeminen aloitetaan aina lähimmästä ja helpoimmasta mahdollisesta kohteesta, eli sinkusta yksilönä, joten tämän pidemmälle päästään hyvin harvoin.

Näin me toimimme aivan automaattisesti. Olen itsekin saanut itseni kiinni pohtimasta miten voi olla mahdollista, että joku aivan upea tyyppi on sinkkuna, vaikka on ihan selvää, etteivät kaikki edes halua parisuhdetta ja muillakin tilanne on lähes aina niin monimutkainen, ettei se ihan yksinkertaisiin sääntölauseisiin taivu.

Kiehtovaa, eikö?

Ai miksikö minä olen sinkku? No kertokaa te!

Etsimässä isää lapselle: Reality-sarja Labor of Love

Kuuntelin Singe Greatest Choice:n podcastista jaksoa, jossa reality-tähti Kristy Katzmann kertoo osallistumisestaan sarjaan nimeltään Labor of Love. Sarjan katsominen Foxilta tai Hulusta vaatisi ilmeisimmin jotain VPN-kikkailuja, joihin en jaksa paneutua, mutta sittenpä huomasin, että jaksot löytyvät myös Youtubesta.

Sarjassa nelikymppinen lapseton nainen etsii siis lapselleen isää, ilmeisesti joko parisuhteen kautta tai kumppanuusvanhemmuuteen. Jos ette halua tietää, kuinka hommassa käy, älkää kuunnelko podcastia ensimmäiseksi. Kyseessä on jonkinlainen Bacheloretten ja Lapsi tuntemattoman kanssa:n sekoitus, joka tyylilajiltaan painottuu kyllä vahvasti ensiksi mainittuun.

Viime aikoina ei ole paljon naurattanut, mutta nyt kun olen katsonut ensimmäistä jaksoa vartin, kylläpä hihityttää. Jokainen isäehdokas on luonnollisesti 190-senttinen valokuvamalli-aivokirurgi, ja kohta heidät laitetaan näytteenottorekkaan antamaan siemennestenäytteensä. Siitä Kristy sitten alkaa valita itselleen parhaita uimareita. Kuvittelen itseni pyörimään hämmentyneenä tukka tötteröllä nakinkuorimekossa noiden adoniksien keskelle ja mietin, mitä osaisin heille sanoa. Onneksi en ole Kristy.

Ainakin näin alkuun näyttää siis siltä, ettei Kristyn tie vanhemmuuteen sisällä ihan hirmuisesti yhtymäkohtia omani kanssa sitä lukuunottamatta, että olemme kumpikin vanhoja ja vanhapiikoja. Ottaisin kyllä mieluusti itsekin hulppean kartanon käyttööni omankin prosessini ajaksi, mutta en ole ihan varma, olisiko minulla ja palomies Angelolla kauheasti puhuttavaa keskenämme. Ja sitäpaitsi kuulinko väärin, vai kysyikö joku isäkandidaateista toiselta, Etelä-Afrikasta kotoisin olevalta, "Do you speak African?"

En ole koskaan jaksanut katsoa tämän tyyppisiä ohjelmia, mutta tämän aion kyllä sinnitellä loppuun saakka. Ehkäpä ohjelman edetessä päästään myös käsittelemään surua siitä, ettei perheytyminen ole onnistunut konventionaalisin keinoin. Siihen tunteeseenhan meistä monen on helppo samastua, vaikka treffit viidentoista lihaskimppu-Angelon kanssa luksushuvilalla olisivatkin vieraampi konsepti.