Vauvan aika -dokumentti Areenassa!

Dokumentti ruotsalaisesta 38-vuotiaasta Hannasta, joka pohtii lapsen yrittämistä yksin:

Yle Areena: Vauvan aika

Lainaus ohjelmasta, jonka on suomentanut kauniisti Mari Hallivuori:

Hitto. Olen ihan poikki. En tiedä, haluanko ryhtyä siihen yksin. Teen jo nyt kaiken yksin. En oikeastaan osaa kuvitella kumpaakaan vaihtoehtoa. En osaa kuvitella itseäni parisuhteessa, ja sitä, että minun pitäisi jakaa lapsi jonkun toisen kanssa. En tajua sitäkään, millaista olisi tehdä kaikki yksin. Pitäisi olla varma jokaisesta askeleesta, joka matkalla pitää ottaa, kun hankkii lapsen yksin. Pitäisi olla täysin varma eikä katua ja perua kaikkea. En tajua, miten se olisi mahdollista. Enkä tajua oikein sitäkään, millaista olisi, jos elämäni jatkuu aivan samanlaisena kuin tähän asti. Luulen, että minua kaduttaisi. Minua kaduttaisi, jos en... Mutta en tajua, miten se päätös tehdään. En halua joutua katumaan sitä, jos en hanki lasta, mutta toisaalta en ole täysin varma, haluanko tehdä sen nyt.

Oli tärkeää nähdä tämä juuri nyt.

Varoitus! Mahdollinen juonipaljastus seuraavaksi!




En haluaisi spoilata, mutta voisiko joku kertoa, olisiko Suomessa mahdollista päätyä vielä tuossa iässä samaan lopputulokseen kuin Hanna?

Hakekaa minut pois täältä!

En voi uskoa, että olen taas nettideitissä! Noin viidennensadannen "ei koskaan enää" -lupauksen jälkeen tein yksinäisenä myrskyisenä viikonloppuna profiilin. En tapaa missään ketään muuten, enkä halua elää loppuelämääni parisuhteetta. Ja tietenkin nyt neljäntenä päivänä olen taas täysin kypsä koko touhuun.

Minulla on ollut deittaillessani tapana olla itse aktiivisesti yhteydessä kiinnostaviin profiileihin, mutta en ole niitä vielä tällä kierroksella löytänyt. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että uudet profiilit näkyvät kai hakutuloksissa jotenkin alkupäässä, ja olen saanut noin 35 yhteydenottoa.

Kuten ennenkin, noin 95 prosenttia yhteydenotoista on ei-toivottuja. Noin 80 prosenttia yhteyttä ottaneista miehistä ei täytä ensimmäistäkään kriteeriäni (ikä, koulutus, sinkkuus, toive pysyvästä parisuhteesta). Pääasiassa mies lähestyy seksillä. Kun kuvia ei voi tällä hetkellä käyttämälläni sivulla lähettää, tekstuaalisia dickpicejä kolahtelee postiluukkuun useampia päivässä, vaikka en voisi profiilissani enää selkeämmin ilmaista, etten niitä halua. En usko, että nämä miehet edes uskovat viestittelynsä johtavan minkään tasoiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, kyseessä on vallankäyttö ja alistaminen. Kirjautumisen jälkeen sain ensimmäisen tunnin aikana kuusi seksiviestiä. Jatkuvana ahdisteluvirtana se tuntuu suunnilleen siltä, kuin joku puristaisi takapuolesta netin kautta kotisohvalla. Se tuntuu häirinnältä.

Trendeinä näkyvät polyamoria ja avoimet suhteet. Tarjolla on myös esimerkiksi mies, joka haluaa tulla parisuhteessa kaikin tavoin täysin alistetuksi, eikä halua tehdä omia päätöksiä mistään. Jos toinen ääripää kiinnostaa, myös piiskaa ja kotiorjuutta tarjoavia miehiä löytyy. Jollain kummalla tavalla ilahtuneena huomasin myös, että vanha kunnon alaston kotisiivooja on edelleen linjoilla tarjoamassa ilmaisia palveluksiaan.

Sen jälkeen, kun täytin 35, minun ikäiseni miehet eivät ole enää juurikaan kiinnostuneita. Yhteydenotot tulevat pääasiassa 50-60 -vuotiailta miehiltä tai puumaa etsiviltä parikymppisiltä. Viestin takana on yleensä lähes tyhjä profiili, jossa kirjoittaja korkeintaan kuvaa olevansa "ihan tämmönen perus jamppa" tai on jaksanut kirjoittaa esittelytekstikseen mielikuvitusta ruokkivasti "ota selvää."

Profiilin avaamisen jälleen ensimmäinen yhteydenotto tällä kierroksella tuli 64-vuotiaalta mieheltä. Kopioin sen tähän.

!! ... Kohta heräät ja huomaat että oot 50 vee eikä oo lapsia... uuurrghh... argghhh... että nyt kannattaa ryhtyä töihin!! ....uuuurgh.. hehehee

Seuraavaksi yhteyttä otti 55-vuotias mies, joka kehui profiiliani ja kertoi, että hän ei halua lapsia, mutta lähtee kanssani kävelylle, jos lupaan etten puhu sanallakaan lapsista. Mikä diili!

Normaalissa elämässä kukaan ei kai joudu käymään tällaisia keskusteluja jatkuvasti. Nettideitti on friikkisirkus, ja kumppanin etsintä on mielipuolista ja tuskaista. Ainoa hyvä puoli tässä touhussa on se, että jos viikonkin jaksaa pyöriä deitissä, yksin oleminen tuntuu taas pitkään paljon paremmalta.

Miksi tämä on tällaista? Ei kai tämän olisi pakko olla? Miksi en tapaa ketään missään muuten? Kauanko tätä pitäisi vielä jaksaa? Ei kai tämä voi oikeasti olla näin vaikeaa?

Saanko jo taas sulkea profiilini ja vannoa, ettei koskaan enää?

Miehistä ja naisista

Miehet eivät nyt kuulemma tee lapsia, koska naiset vievät ne sitten heiltä pois. Aineistona on Me Naisten verkkokysely, joka ei tietenkään täytä alkeellisimpiakaan tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, mutta väliäkös tuolla, kunhan saadaan paljon klikkejä ja isoja tunteita.

Äiti riistää lapsen kuitenkin itselleen ja vaatii hirvittävän suuria elatusmaksuja.

Näin lainaa Ilta-Sanomat verkkokyselyyn vastannutta miestä, ja kaivaa sitten totutusti esiin Väestöliiton Heli Vaarasen kommentoimaan miesten ahdinkoa. Vaaranen toteaa pelot tosiksi, mutta ehdottaa, ettei lastentekoon kuitenkaan noin nyrkkisääntönä ryhdyttäisi sellaisen ihmisen kanssa, johon ei luoteta.

HS:ssä vaativan erityistason psykoterapeutti, kliininen seksologi, pariterapeutti ja kolmen pojan äiti Heidi Valasti kirjoittaa, että pelkkä naisten olemassaolo lähestulkoon kastroi miehet. Ensin miehen pilaa yksinhuoltajaäiti, sitten päiväkodin täti, seuraavaksi opettaja ja viimeisen kuoliniskun kehittyvälle mieheydelle antaa vielä kontrolloiva tyttöystävä. Että eipä ihme, jos ei stondaa, toteaa Valasti. "Jos olisin itse mies tällä taustalla, minäkin sanoisin ei siittiöiden jalostamiseksi vauvaksi" (sic). Eihän se sitten niin kovin mielenkiintoista ole, jos joku tutkija yrittää huomauttaa, että olisi tärkeää pitäytyä tutkimusnäyttöön perustuvissa johtopäätöksissä.

Kun television perheterapiaohjelmassa saadaan sovittua, että kuuden lapsen isä hoitaa puolta lapsistaan tunnin viikossa, pitääkö olla huolissaan miehen kyvystä kantaa vastuuta perheestään vai onko vika kuitenkin naisen? Olisiko kyseessä mahdollisesti Valastin tarkoittama paha nainen, jonka tapa olla maailmassa siinä kuuden lapsen arjen pyörittämisen ohessa estää miestä olemasta vastuullinen aikuinen ja isä lapsilleen? Kaduttaako miestä nyt, kun antoi siittiöidensä jalostua vauvoiksi?

Kun kävin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisen kerran hedelmöityshoitoklinikalla keskustelemassa mahdollisuudesta ryhtyä kumppanin puutteessa yksin vanhemmaksi, hoitaja rohkaisi minua sanomalla, ettei yksinhuoltajuus välttämättä eroa kovin paljoa vanhemmuudesta heteroparisuhteessa. Hän kehotti muistamaan, ettei miehen apuun voi kuitenkaan koskaan luottaa, ja mies voi myös aina lähteä kävelemään ja valita vapauden perheensä sijaan.

Naisten keskusteluissa tarinat poissaolevista miehistä ovat niin tuttuja, että ne ovat jopa oletusarvoisia. Naiset vastaavat edelleen suurelta osin kotitöistä ja väsyvät. Monet eronneet naiset puhuvat siitä, ettei mies kasvanut parisuhteen aikanakaan koskaan sillä tavalla aikuiseksi, että olisi osallistunut täysipainoisesti perheen ja kodin hoitamiseen. Että ero on ollut naiselle lopulta jopa helpotus, kun ei ole tarvinnut enää jatkuvasti surra toisen piittaamatonta suhtautumista. On paljon tarinoita ex-miehistä, jotka kokevat naisen riistäneen heiltä perheen, vaikka ovat itse kuitanneet vuosien ajan puolison keskusteluyritykset uupumuksestaan nalkuttamisena. On tarinoita surullisista lapsista, joiden isä ei koskaan ehdikään tulla sovittuihin tapaamisiin.

Miten miesten pelko siitä, että naiset vievät lapset suhteutuu naisten ikiaikaiseen pelkoon siitä, että mies jättää oman osansa hoitamatta tai lähtee lätkimään? Jos vertailtaisiin esimerkiksi niiden perheiden määrää, joissa äiti yrittää saada isää osallistumaan lapsensa elämään niiden perheiden määrään, joissa äiti estää isää tapaamasta lastaan, miltä tulos näyttäisi?

Palataan alkuun ja Vaaraseen. Mielestäni ehdotus siitä, ettei lapsia tehtäisi ihmisten kanssa, joihin ei luoteta, on hyvä. Jotain on jo pielessä, jos ei voi alun perinkään luottaa siihen, että toinen osallistuu tasavertaisesti kodin ja perheen hoitamiseen, tai ettei toinen vie lapsia pois.

Konservatiivisuuden nousu näkyy valitettavasti koventuneena sukupuolipuheena, ja tällä hetkellä erityisesti misogyniana ja miesten uhriuttamisena, josta käytän sanaa pakkovässyköittäminen. Ei ole mitään erityistä syytä, miksi mies ei kykenisi aivan vastaavan tasoiseen aikuisuuteen kuin nainenkin, enkä ihmettele yhtään, että monia miehiä loukkaa se, että heistä puhutaan kuin he olisivat avuttomia idiootteja.

Asiantuntijoilta ja ainakin laadukkaimmilta medioilta toivoisi, ettei sukupuolten epäluottamusta toisiaan kohtaan lietsottaisi. Suurin osa naisista haluaa myös erotilanteessa taata lapselleen hyvän suhteen isäänsä, jos se vain on lapsen kehityksen kannalta turvallista. Ja useimmat miehet ovat aivan täysivaltaisia aikuisia ihmisiä, vaikkei se kotitöiden jako nyt ihan vielä onnistukaan.

Erilaiset odottajat Hesarissa

Tässäpä teille Päivän timanttijuttu Hesarissa: Erilaiset odottajat. Artikkeli on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä syksyllä. Timanttisessa journalistisessa tuotoksessa viisi naista kertoo, mikä heitä kannattelee raskauden aikana. Yksi odottajista on erilainen, koska hän pitää Pin Up -tyylistä. Toisella on ollut vaikea raskaus. Kolmas harrastaa ratsastusta, neljäs on lyhytkasvuinen. Viides on erilainen ilmeisesti siksi, että hän harrastaa metsästystä. Perheen viidettä lasta odottava nainen on 43-vuotias, muiden iät vaihtelevat ikävuosien 25 - 33 välillä. Jokaisella on puoliso.

Tämä huikea odottajien variaatio lähes salpasi hengitykseni aamuteellä. Silti tulee mieleen vielä muutamakin erilaisempi tapa odotella sitä lasta. Yksi tapa on odottaa ja odottaa niin, ettei sitä lasta koskaan tule. Jotkut odottavat sijoitus- tai adoptiolasta. Jotkut naiset päätyvät odottamaan lasta ihan yksin ja toiset käyvät rankat hedelmöityshoidotkin ihan yksinään, tai ainakin ilman puolisoa.

Toiset naiset puhuvat piinaviikoista mahdollisen hedelmöityshetken ja raskaustestin välillä. Toisille ne piinaviikot muodostuvat piinavuosiksi, eikä heille kai ainakaan tunnu niin kovin erikoiselta ajatukselta, että on äitejä, joilla on erilaisia harrastuksia, tyylejä ja mielenkiinnon kohteita. Että lyhyetkin ihmiset saavat olla vanhempia ja raskaudet ovat erilaisia.

Erikoiselta saattaa tuntua ennemminkin se, että vuodet vierivät ja ystävät tulevat vanhemmiksi yksi toisensa jälkeen, ja oma olo on kovin kovin ulkopuolinen ja tyhjä. Kun itse koittaa taistella tietään vanhemmaksi isojen taloudellisten uhrauksien, keskenmenojen, pelon, epävarmuuden ja ehkäpä yksinäisyydenkin keskellä, saattaa jopa ärsyttää se, kuinka järjettömän normatiivista perhepuhe edelleen on.

Hieman valoa, kiitos!

Syksy ja talvi ovat olleet hurjia. On tapahtunut isoja ja rankkoja muutoksia työelämässä ja läheisissä ihmissuhteissa. Lähipiirissä eletään vauvabuumin viimeistä kierrosta, uusia pieniä on putkahdellut maailmaan parhaimmillaan kolmekin kuukaudessa.  Olen ollut uupunut, hämmentynyt ja surullinen. Ja sitten tietysti ihastunut, riemastunut ja iloinen ihanista vauvoista. Ja sitten taas aivan hajalla. Jätän menemättä nimiäisiin ja lasten synttäreille ja sitten kadun eristäytymistäni.

Pohdin pitkään, onko tämä sellainen asia, jonka haluan jakaa blogissa, mutta tässä se nyt tulee: Aloitin loppusyksystä hedelmöityshoitotien yksin. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, mikä ei sinänsä ollut yllätys. Jännitin kovasti, miltä itse hoitotilanne tuntuisi psyykkisesti. Epäilin, että saattaisin itkeä kovastikin, koska olen pohtinut lapsen yrittämistä yksin kahdeksan vuotta ja toivonut koko ajan tapaavani sittenkin sen ihanan miehen, jonka kanssa yrittäminen olisi kahdestaan mahdollista. Olen toivonut olevani varmempi. Haluaisin uskoa lujemmin siihen, että pärjään lapsen kanssa varmasti kahdestaan. Varsinaisesti mitään syytä sille, etten pärjäisi ei ole, olen vain asian suhteen naurettavan ylivastuullinen. Lahjasoluneuvonnankin olen käynyt vuosien aikana kolmesti, ja lisäksi tukena pohdinnalle on ollut oma terapia. Lääkärissä makoillessa olo olikin sitten aivan ihmeellisen helpottunut. Nauratti ihan. Vihdoinkin! Vihdoinkin uskallan yrittää! Tuntui oikealta. 

Seuraavat kaksi viikkoa olivat surrealistinen elämys. Kaipasin kovasti kumppania, jonka kanssa jännittää. Söin greippejä, koska nettihuhu väitti, että pitäisi. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos greippien syöminen tuntuu minusta jostain syystä järkevältä ja auttaa jännittämiseen, "kannattaa sitten syödä vaikka niitä greippejä". Närästi. Pohdin, voisiko se olla raskausoire, mutta ei se ollut, se johtui vain niistä greipeistä. Nauratti, itketti, jännitti ja väsytti. Jollain kummalla tavalla tuntui hienolta olla edes teoriassa osa jotain normatiivista. Ehkä minäkin pääsisin kohta siihen naiskerhoon, jossa vertaillaan mahoja, oireita ja synnytyksiä ja jutellaan lasten kuulumisista. Samalla tiesin, etten minä siihen kerhoon koskaan oikeasti pääse. Minun ja vauvan perhe olisi erilainen kuitenkin. Ostin pienet lapaset ja piilotin ne liinavaatekaappiin.

Kun sitten kävi ilmi, etten ole raskaana, ei tuntunutkaan oikein miltään. Jossain takaraivossa oli myös hieman helpottunut olo. Pohdin, riittäisikö minulle yksi yritys. Nyt olin kuitenkin antanut mahdollisuuden vauvalle edes teoriassa. Riittäisikö se minulle rauhaksi, olisiko se riittävä lähtökohta alkaa nyt rakentaa loppuelämää lapsettomana?

En tiedä vieläkään mitään. Olen jonossa julkisen puolen hoitoihin, ensikäynti olisi mahdollinen viimeistään kesäkuussa. Täytän tänä vuonna 40, ja olen enemmän sekaisin kuin koskaan ennen elämässäni. En tiedä, missä haluan asua, mitä ryhtyisin tekemään työkseni tai mikä minun perheeni on. Välillä kaikki on aika hyvin, välillä itken, suren ja raivoan. Muutama päivä sitten kaksi raskausuutista Facebookin kautta saman illan aikana sai aikaan kahden tunnin kiukku-ulvonnan sikiöasennossa ja sitten Bridget Jones -tyylisen itsesäälikalsarikännin, josta nelikymppinen metabolismini yrittää toipua edelleen.

On pimeää ja kaikki on liian suurta ja hankalaa. Pakkaan itseni ja koiran ja lähden katsomaan lunta pohjoisemmaksi. Nyt tarvitaan hieman valoa.