Hieman valoa, kiitos!

Syksy ja talvi ovat olleet hurjia. On tapahtunut isoja ja rankkoja muutoksia työelämässä ja läheisissä ihmissuhteissa. Lähipiirissä eletään vauvabuumin viimeistä kierrosta, uusia pieniä on putkahdellut maailmaan parhaimmillaan kolmekin kuukaudessa.  Olen ollut uupunut, hämmentynyt ja surullinen. Ja sitten tietysti ihastunut, riemastunut ja iloinen ihanista vauvoista. Ja sitten taas aivan hajalla. Jätän menemättä nimiäisiin ja lasten synttäreille ja sitten kadun eristäytymistäni.

Pohdin pitkään, onko tämä sellainen asia, jonka haluan jakaa blogissa, mutta tässä se nyt tulee: Aloitin loppusyksystä hedelmöityshoitotien yksin. Ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, mikä ei sinänsä ollut yllätys. Jännitin kovasti, miltä itse hoitotilanne tuntuisi psyykkisesti. Epäilin, että saattaisin itkeä kovastikin, koska olen pohtinut lapsen yrittämistä yksin kahdeksan vuotta ja toivonut koko ajan tapaavani sittenkin sen ihanan miehen, jonka kanssa yrittäminen olisi kahdestaan mahdollista. Olen toivonut olevani varmempi. Haluaisin uskoa lujemmin siihen, että pärjään lapsen kanssa varmasti kahdestaan. Varsinaisesti mitään syytä sille, etten pärjäisi ei ole, olen vain asian suhteen naurettavan ylivastuullinen. Lahjasoluneuvonnankin olen käynyt vuosien aikana kolmesti, ja lisäksi tukena pohdinnalle on ollut oma terapia. Lääkärissä makoillessa olo olikin sitten aivan ihmeellisen helpottunut. Nauratti ihan. Vihdoinkin! Vihdoinkin uskallan yrittää! Tuntui oikealta. 

Seuraavat kaksi viikkoa olivat surrealistinen elämys. Kaipasin kovasti kumppania, jonka kanssa jännittää. Söin greippejä, koska nettihuhu väitti, että pitäisi. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos greippien syöminen tuntuu minusta jostain syystä järkevältä ja auttaa jännittämiseen, "kannattaa sitten syödä vaikka niitä greippejä". Närästi. Pohdin, voisiko se olla raskausoire, mutta ei se ollut, se johtui vain niistä greipeistä. Nauratti, itketti, jännitti ja väsytti. Jollain kummalla tavalla tuntui hienolta olla edes teoriassa osa jotain normatiivista. Ehkä minäkin pääsisin kohta siihen naiskerhoon, jossa vertaillaan mahoja, oireita ja synnytyksiä ja jutellaan lasten kuulumisista. Samalla tiesin, etten minä siihen kerhoon koskaan oikeasti pääse. Minun ja vauvan perhe olisi erilainen kuitenkin. Ostin pienet lapaset ja piilotin ne liinavaatekaappiin.

Kun sitten kävi ilmi, etten ole raskaana, ei tuntunutkaan oikein miltään. Jossain takaraivossa oli myös hieman helpottunut olo. Pohdin, riittäisikö minulle yksi yritys. Nyt olin kuitenkin antanut mahdollisuuden vauvalle edes teoriassa. Riittäisikö se minulle rauhaksi, olisiko se riittävä lähtökohta alkaa nyt rakentaa loppuelämää lapsettomana?

En tiedä vieläkään mitään. Olen jonossa julkisen puolen hoitoihin, ensikäynti olisi mahdollinen viimeistään kesäkuussa. Täytän tänä vuonna 40, ja olen enemmän sekaisin kuin koskaan ennen elämässäni. En tiedä, missä haluan asua, mitä ryhtyisin tekemään työkseni tai mikä minun perheeni on. Välillä kaikki on aika hyvin, välillä itken, suren ja raivoan. Muutama päivä sitten kaksi raskausuutista Facebookin kautta saman illan aikana sai aikaan kahden tunnin kiukku-ulvonnan sikiöasennossa ja sitten Bridget Jones -tyylisen itsesäälikalsarikännin, josta nelikymppinen metabolismini yrittää toipua edelleen.

On pimeää ja kaikki on liian suurta ja hankalaa. Pakkaan itseni ja koiran ja lähden katsomaan lunta pohjoisemmaksi. Nyt tarvitaan hieman valoa.