Naimattomuuden kutsumus

Arvatkaapas, kuka pohtii sinkkuutta näin:

-- joillekin naimattomuus voi olla jopa kutsumus.

Elämme aikaa, jossa sitoutuminen saattaa pelottaa ja halutaan vapautta elämään, jolloin ajatus perheellistymisestä tai puolisoon sitoutumisesta saattaa tuntua raskaalta. Se on toisaalta melko surullista, sillä se näkyy väestön ikärakenteessa --

Ehkä me elämme myös tietynlaisen mielihyväkulttuurin aikaa, että elämän tarkoitusta ei niinkään haeta siitä, millä tavalla voisi olla rakentamassa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, vaan enemmänkin siitä, mitä itse haluaa elämältään. Mielihyvä määrittää elämän tarkoitusta enemmän kuin aikaisemmin --

Aivan harvinaislaatuisen tyylipuhdas sinkkusterotypiasarja! Puhuja tuo vastaansanomattomasti ilmi sinkkujen viat ja heikkoudet. Sinkkuus johtuu siis siitä, ettei uskalleta sitoutua, halutaan vapautta elämään ja koetaan perhekuviot raskaina. Lisäksi sinkku on mielihyvähakuinen ja itsekäs, eikä rakenna yhteiskuntaa eikä tulevaisuutta.

Myönnän Räsäsen Päiville tästä tunkkaisesta ulostulosta podcastissa ja iltapäivälehdessä Vanhatpiiat ry:n kunniapalkintotuotekorin, joka sisältää bilekorkkarit, tukisukkahousut, rakennekynsihuollon, vapaavalintaisen botox-hoidon, skumppapullon ja jälkiehkäisytabletin. Onnittelut!

Sori lyhyt päivitys, pakko lähtee krebaan! Moikkamoi!

(Sisältövaroitus: linkin takaa löytyy tietoja Päivi Räsäsen seksielämästä, ja se on tietenkin parempi ja oikeampi kuin kenenkään muun seksielämä.)

Hyvää sinkkujen päivää, te kaikki upeat sinkut!

Wikipedia kertoo, että sinkkujen päivä on keksitty lähinnä kaupallisia tarkoituksia varten Kiinassa vuonna 1993, ja se on nykyään kokonaismyynniltään maailman suurin sesonkipäivä. Sinkkukin voi siis olla merkittävä osa yhteiskuntaa ostelemalla turhaa roinaa ja kuluttamalla rehvakkaasti luonnonvaroja kuten kaikki muutkin! Hienoa, kai. Lisäksi Wikipediassa kerrotaan, että sinkkujen päivä on hieman ironisesti saanut sellaisenkin merkityksen, että silloin pyritään parittamaan sinkkupoloisia, jottei heidän enää tarvitsisi olla sinkkuja.

Minä aion juhlia sinkkujen päivää seuraavasti:

- Onnittelen itseäni siitä, etten ole jäänyt huonoihin parisuhteisiin.

- Iloitsen siitä, että minun ei tarvitse juuri koskaan riidellä kenenkään kanssa.

- Riemuitsen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus yrittää vanhemmaksi.

- Olen tyytyväinen siitä, että tunnen itseni ja tiedän mitä tarvitsen. En tarvitse elämääni ketä tahansa miestä vain siksi, että parisuhteessa eläminen on normi.

- Olen iloinen, koska saan tehdä itseäni koskevat päätökset täysin itsenäisesti.

- Olen ylpeä siitä, että parisuhde- ja perhenormatiivisessa yhteiskunnassa eläminen on tehnyt minusta vahvan.

Jos koronatilanne vuoden päästä sallii, aion järjestää sinkkujen päivänä juhlat ystäville. (Lahjat pakollisia.)

Juhlikaa tekin itseänne, sinkkutoverit, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia!

   Photo by Mariah Hewines on Unsplash

Normiperheunelmasta luopumisen suru

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, jossa kysyttiin, mitä ajattelen surusta ja pettymyksestä tällä hetkellä. Innostuin pohtimaan asiaa niin paljon, että päätin tehdä aiheesta kokonaan oman postauksen.

Normitarina vanhemmaksi tulemisesta on iloinen: Mies ja nainen tapaavat ja rakastuvat. He päättävät elää elämänsä yhdessä ja ovat onnellisia. Sitten he alkavat toivoa lasta, ja lapsi saa alkunsa kohtuullisen vaivattomasti. Mies ja nainen ovat iloisia. Mies silittelee naisen kasvavaa raskausvatsaa ja he käyvät yhdessä kyynelehtimässä onnesta neuvolan ultraäänessä. Nainen puristaa miehen kättä synnytyksessä. Lapsi syntyy toivottuna ja terveenä, ja isä ottaa vauvasta valokuvia ja lähettää niitä sairaalasta sukulaisille ja ystäville. Lasta hoidetaan kotona tasapuolisesti ja iloitaan hänen kasvustaan. Perhe hitsautuu tiiviiksi ja onnelliseksi yksiköksi, jossa on paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sen pituinen se.

Minun tarinaani vanhemmaksi yrittämisestä ovat tähän saakka leimanneet pääasiassa suru, ulkopuolisuus, pelko, ahdistus ja pettymykset. Varovainen ilo astui kuvaan vasta sitten, kun uskaltauduin lopulta lähtemään hoitoihin. Ehkä sittenkin? Jospa tämä voisi olla minulle sittenkin mahdollista!

Minä halusin Normitarinan niin ehdottomasti, että lapsen yrittäminen meinasi jäädä kokonaan. En kyennyt mitenkään kuvittelemaan itseäni yksinhuoltajana. En halunnut käydä rankoissa hoidoissa yksin, en kokea mahdollisia pettymyksiä negatiivisista raskaustesteistä yksin, en kuulla lapsen sydämensykettä neuvolassa yksin, synnyttää yksin, mennä koulun vanhempainiltaan yksin, selvitä kaikesta arjessa yksin ja istua sitten lapsen muutettua kotoa yksin huolehtimassa, että mitenköhän se nyt siellä pärjää ja onkohan sillä rahaa ruokaan. En myöskään missään tapauksessa halunnut olla nelikymppisenä vasta yrittämässä esikoistani. Enkä halunnut, että lapsella olisi vain yksi vanhempi. En halunnut tästä mitään. Paitsi sen lapsen.

Olen käyttänyt vuosia ulvoen ja kiukutellen sitä, mitä ei koskaan tapahtunut, ja mitä en saanut. Vaikka huonoja fiiliksiä on ollut selkeästi vähemmän sen jälkeen, kun aloitin hedelmöityshoidot, kyllä ne välillä vieläkin kurkkivat olan yli. Ja jos olen täysin rehellinen, vaihtaisin edelleen tämän itsellisyyteni tuohon ihanaan Normitarinaan ihan koska tahansa.

Koin onneksi viime kesänä oivalluksen: Se, että asiat olisivat toisin, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat paremmin.

Se, että joku saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa. Se ei ole mikään tae sille, että kaikki olisi automaattisesti hyvin. Monet suhteet ovat onnettomia ja riitaisia, ja monet päätyvät eroon. Ei olemassa oleva puoliso välttämättä halua tulla neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä, hoitaa lasta tai pistää perhettä muiden intressiensä edelle. Ehkä hän lukee synnytyksessä Aku Ankkaa ja häippäisee sen jälkeen viikoksi kylille. Huonoista parisuhteista minulla on kokemusta, ja valitsen koska tahansa mielummin vanhemmuuden itsellisenä kuin vanhemmuuden onnettomassa liitossa.

Monet itselliset äidit ovat kuvanneet helpotusta siitä, ettei tarvitse pikkulapsiaikana kantaa huolta parisuhteen hyvinvoinnista. Voi olla jopa paljon helpompaa, kun voi omistautua lapselle, ja se, mitä yli jää, on pelkästään itseä varten. Parisuhteen aika voi tulla myöhemmin. Koen tämän ajatuksen lohduttavana.

Yksi suruani helpottava oivallus on ollut myös se, että minä en ole sellainen ihminen, joka pariutuu nopeasti ja vaivattomasti. En voisi missään olosuhteissa ryhtyä yrittämään lasta sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa suhde ei ole pitkä ja erittäin vakaalla pohjalla. Sellainen minä olen, enkä usko muuksi muuttuvani. Omassa maailmassani on ehdottomasti loogisempaa yrittää lasta yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, jota ei tunne perinpohjaisesti.

Ensisijainen suunnitelmani ja toiveeni perheytymisestä ei siis toteutunut, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä vaihtoehtoinen suunnitelma olisi yhtään sen huonompi. Se on vain erilainen.

Ja näillä puheilla menenkin nyt tökkäämään nahkaani ensimmäisen hormonipiikin. Pitäkää peukkuja, etten pyörry!

Tasa-arvoisena hedelmöityshoidoissa

- Noniin. Tämä ei nyt olekaan ihan normaali tilanne, sanoo julkisen hedelmöityshoitoklinikan hoitaja, kun astun huoneeseen.

- Niinkö? Minä kysyn, ja istun alas.

- Niin, yleensähän tässä on aina kaksi ihmistä, mies ja nainen.

- Vai niin. No minulla ei ole miestä. 

- Niin, sinä olet nyt siinä ihan yksin.

- Kyllä.

- Pitäisi allekirjoittaa yksi lomake.

- Allekirjoitetaan vaan.

- Mutta tässä on kolme viivaa. En ole nyt varma, mille viivalle sinun pitäisi laittaa nimesi.

- Onko sillä väliä?

- Yhdelle viivalle tulee naisen nimi ja yhdelle miehen nimi, ja minä laitan nimeni viimeiselle viivalle. Mutta nyt en voi olla varma, mille viivalle sinun pitäisi nimesi laittaa, kun tilanne ei nyt ole ihan normaali.

- Voin päättää itse viivani. Olen aika hyvä tekemään itsenäisiä päätöksiä. Laitan vaikka tuohon ensimmäiselle.

- Toinen viiva jää sitten tyhjäksi.

- Niin jää. Ei se varmaan haittaa.

Tekee mieli ottaa hoitajaa kädestä ja luvata, että me selviämme tästä yhdessä. Haluaisin sanoa hänelle, että saa kysyä, jos joku asia mietityttää, mutta en sano, koska olen hämmentynyt ja sitä paitsi naurattaa aivan tolkuttomasti. Myöhemmin kotona mietin vakavampana, millaista oikeilla vähemmistöillä on, jos jo valkoisella cis-heteronaisella on tällaista pelkästään parisuhteettomuutensa vuoksi.

Myöhemmin juttelen yksityisellä hedelmöitysklinikalla työskentelevän sukulaiseni kanssa, ja hän kertoo, että heillä vain hieman yli puolet asiakkaista on heteropareja. Ilmankos hakeutumiseni reilu vuosi sitten yksityisen puolen hoitoihin tuntuikin täysin luontevalta ja ongelmattomalta. Minua kohdeltiin yhdenvertaisena potilaana. Eipä tosin olisi tullut mieleenkään, että jollekin kyseisellä alalla työskentelevälle olisi edelleen epänormaalia, että lapsen haluavat muutkin kuin mies-naisparit.

Suomessahan tasa-arvossa tosiaan otettiin melkein päivälleen vuosi sitten huikea askel eteenpäin, kun Hus aloitti julkisen puolen lahjasoluhoidot. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lahjasoluja jonottamaan pääsevät nyt heteroparien lisäksi myös itselliset naiset ja naisparit. Aiemmin lahjasouluilla tapahtuvia hoitoja on voinut saada vain yksityisellä puolella, ja niiden kalliit hinnat ovat jättäneet monia tahattomasti lapsettomiksi lopullisesti. Husin lisäksi myös muut sairaanhoitopiirit ovat aloittaneet tai aloittamassa lahjasoluhoitoja. Potilas saa itse valita hoitopaikkansa.

Tilanne on nyt siis selkeästi se, ettei hoidoissa saa syrjiä parisuhdestatuksen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Miesten mahdollisuudet saada lasta ilman naiskumppania ovat kuitenkin edelleen heikot. Sijaissynnyttäminen ei ole Suomessa laillista.

Kun aloin pohtia, voisinko hakeutua hedelmöityshoitoihin yksin, vuosi taisi olla 2013. Menin yksityiselle klinikalle juttelemaan asiasta lääkärin kanssa, ja kohtelu oli kunnioittavaa ja asiallista. Lääkärillä ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta materiaalia, kuin heteropareille tehty esite. Pistin surkuhupaisan brosyyrin talteen ja kirjoittelinkin siitä näköjään muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne on varmasti parantunut jo paljon, mutta kyllähän se heteropariskuntaoletus on niin syvällä kaikkialla, että jopa lapsettomien yhdistys Simpukankin materiaalissa sattuu välillä lapsuksia. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö heteroparien lapsettomuudesta saisi puhua omana erityisenä asianaan, ja etteikö olisi tärkeää pohtia esimerkiksi lapsettomuuden vaikutusta parisuhteeseen. Usein yleisistä lapsettomuuteen liittyvistä asioista puhuttaessa sanan "pariskunta" voisi kuitenkin aivan hyvin korvata sanalla "ihminen", jottei kenenkään tarvitsisi tuntea, että hänet suljetaan keskustelun ja tuen ulkopuolelle.

Melko kuvaavaa on, että myös Hus toivottaa palautteesta huolimatta hoitoon tulevat edelleen vuoden jälkeen tervetulleiksi näin:

Hoito on tarkoitettu parikunnille. Piste.

Kaikista tärkeintä on tietenkin se, että hoitoihin pääsee, ja kaikki muu on sen rinnalla toissijaista. Sillä on kuitenkin suuri merkitys, kokeeko potilas olevansa hoidoissa tasavertaisena muiden kanssa. Käytetty kieli heijastaa hoitohenkilökunnan asenteita, ja kunnioittava ja ymmärtävä kohtaaminen luo potilaalle turvallisuudentunnetta, joka auttaa jaksamaan rankoissa hoidoissa ja sitoutumaan hoitoprosessiin. Hyvin sujunut hoitoprosessi voi auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa tulevaan vauvaan, jos sellainen onni osuu kohdalle. 

Omalla kohdallani voin sanoa aivan varmaksi sen, että jos olisin löytänyt ajoissa materiaalia, joka tuntuu myös minulle suunnatulta, olisin pystynyt tekemään päätöksen hoitoihin lähtemisestä jo paljon aikaisemmin. Tahattomaan lapsettomuuteen kuuluu kipeä ulkopuolisuuden tunne, ja monelle onkin tärkeää löytää lapsettomien yhteisö, jossa tätä ulkopuolisuutta ei tarvitse tuntea. Eiköhän pikku hiljaa saada aikaan myös sellaista kieltä ja materiaaleja, jotka eivät sulje ketään ulos.

Kuva: Miguel Bruna. Unsplash.