maanantai 13. heinäkuuta 2020

Entä jos ei tiedä, haluaako lapsia?

Viitisen vuotta minua nuorempi hyvässä heteroparisuhteessa elävä naispuolinen ystäväni on pohtinut pitkään, haluaako lapsia vai ei. Hänen puolisollaan ei myöskään ole lapsiasiaan vahvaa kantaa. Ystävä on ollut jo muutaman vuoden asiasta ahdistunut. Elämä tuntuisi oikein hyvältä näinkin, mutta entäpä, jos kaduttaakin myöhemmin? 

Minun tilanteeni on ollut erilainen, koska olen elänyt pitkään ilman vakavaa parisuhdetta, ja olen kai aina tiennyt, että haluaisin lapsia. Silti samaistun: Päätös lähteä yrittämään lasta on elämänkokoinen, eikä meistä kukaan lopulta voi tietää, mikä olisi hyvä, ja mitä mistäkin päätöksestä seuraa. Toiset meistä miettivät asiaa enemmän, toiset antavat mennä, monet eivät edes koe valitsevansa, asiat vain tapahtuvat. Monet yrittävät kaikkensa, eikä lasta silti tule, monet eivät pääse edes yrittämään. Jos olen jotain oppinut, niin sen, että lapsiasioissa ei saa neuvoa muita. Kuunnella ja tukea saa ja pitää aina, mutta neuvoa ei saa koskaan. Ja arvatkaapa mitä minä tein? No neuvoin tietenkin! 

Kas näin: Joskus pohdinnassa auttaa, jos käy juttelemassa asiasta hedelmällisyyteen perehtyneen lääkärin kanssa. Olen kuullut hyvin monta kertaa tarinan, jossa ns. hedelmällisyystutkimusten heikko tulos on yhtäkkiä kirkastanut ajatukset. Kun on käynyt selväksi, ettei lapsia ole tulossa ainakaan kovin helposti, monille on tullut joko rauha sen kanssa, että näin on hyvä, tai yhtäkkinen kirkkaus siitä, että on ryhdyttävä toimeen. Vaikeudet lapsen saamisessa koskettavat järkevässäkin lapsentekoiässä kai noin joka viidettä ihmistä Suomessa, joten kyseessä ei ole harvinainen asia.

Hedelmällisyystutkimusten "hyvä" lopputulos auttaa päätöksenteossa huonoa vähemmän, koska se ei ole tae siitä, että lapsia voisi varmasti saada nyt tai myöhemminkään. Munasolullisten osalta voidaan selvittää munasolureservi, mutta ei solujen laatua. Laadun suhteen on katsottava keskimääräisiä tilastoja. Yli 35-vuotiailla munasolujen omistajilla alkaa olla toimintakelpoisista munasoluista pulaa, ja 42-vuotiaana raskaaksi tuleminen omilla munasoluilla (vaikka niitä olisi kuinka paljon) ei enää onnistu juuri keneltäkään. 40-vuotiailla raskaaksi tulemisen todennäköisyys on keskimäärin vain 5 % kiertoa kohden, olettaen tietenkin, että tapahtuu sellaista oikea-aikaista toimintaa, jonka vuoksi raskaaksi voisi tulla.

Jos lasta tekemässä on myös siittiöllinen henkilö, hänenkin solujaan voi ja kannattaa tutkia. Tästä en oikeastaan itsellisenä yrittäjänä sattuneesta syystä osaa sanoa sen kummempaa. Minun käyttämäni siittiöt ovat läpäisseet kaikki pääsykokeet, koska ne asuvat hedelmöitysklinikan pakastimessa ja maksavat 600 euroa laaki. Ajattelisin kuitenkin, että jos pohdinnassa on lapsen yrittäminen yhdessä, on hyvä selvittää kaikki faktat pohdinnan tueksi, ja siittiöt ovat melko lailla oleellinen osa prosessia, ja niiden tutkiminen on hyvin vaivaton toimenpide potilaalle. Siittiöiden omistajan ikä vaikuttaa hedelmällisyyteen enemmän kuin nykyään yleisesti tunnutaan ymmärtävän. Vanhemmaksi ei siittiöilläkään juuri tulla ns. presidentillisessä iässä omilla soluilla, vaan kyseessä ovat yleensä lahjasolut. Lahjasoluilla vanhemmaksi tuleminen on täsmälleen yhtä hyvä ja hieno tapa vanhemmoitua kuin muutkin tavat, mutta psyykkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti prosessi on erilainen, ja sisältää omat mutkansa.

Tilastoista huolimatta me olemme jokainen yksilöitä, eikä varmaa lopputulosta voi (lukuunottamatta niitä ikärajoja, joista ei voi enää mitenkään luistella) koskaan tietää ennen kuin ryhtyy yrittämään raskautta. On tärkeää olla realistinen, mutta jos ahdistaa, on hyvä idea selvittää oma henkilökohtainen tilanteensa, eikä ainoastaan hyperventiloida biologisen kellonsa kanssa, kuten minä tein. Ja lisäksi on hyvä myös muistaa, ettei nuorikaan ikä aina takaa sitä, että lapsen saaminen onnistuu. Jälkiviisaana sanon, että tieto olisi vähentänyt tuskaa. Jatkuva spekulaatio vuodesta toiseen oli rankkaa, olisi ollut parempi tietää edes viitteellisesti, missä mennään riippumatta siitä, mitä olisin saanut lääkäriltä kuulla. Kadun sitä, etten selvittänyt edes sitä vähää, mitä naisen hedelmällisyydestä voi helposti selvittää jo kauan sitten.

On kuitenkin jotain vielä tärkeämpää, jota minä en kadu. (Ja tämä ei todellakaan ole neuvo kenellekään.) Minä en kadu sitä, etten yrittänyt saada lasta sellaisissa parisuhteissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jos olisin saanut lapsen sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut hyvä olla, olisin aivan varmasti rakastanut lasta valtavasti, ja toivottavasti olisimme eron jälkeen saaneet yhteisvanhemmuuden toimimaan miehen kanssa hyvin. Tämä ei kuitenkaan ollut minun tieni. Minulle oikeampi tie on saada lapsi yksin niin, että minä ja lapsi olemme kahdestaan kiinteä yksikkö, eikä kukaan koskaan lähde, hylkää, muuta pois tai häviä mihinkään. Tiedän, että olen tässäkin tehnyt valinnan, ja se valinta saattaa johtaa siihen, etten enää ikäni vuoksi saa lasta. Se ei ole helppo ajatus, mutta tiedän tehneeni oikein. En universaalisti oikein, mutta omassa elämässäni oikein.

Neuvomisen kohteeksi joutunut ystäväni ei toivoakseni loukkaantunut, koska en ottanut kantaa siihen, mihin lopputulokseen hänen tulisi päätyä, vaan annoin ainoastaan konkreettisen vinkin, joka voisi auttaa ratkaisun löytymisessä. Minä kieltäydyin aikanani mahdollisuudesta mennä selvittämään hedelmällisyyttäni, koska koin, että en halua tietää. Nyt ajattelen, että tutkimuksissa käyminen olisi todennäköisesti helpottanut stressiäni huomattavasti ainakin muutamaksi niistä seuraavista vuosista, joina yritin muun elämän ohella löytää itselleni huonolla menestyksellä elämänkumppania. Onneksi menin kuitenkin juttelemaan aiheeseen perehtyneen psykoterapeutin kanssa. Sellaisia löytää esimerkiksi täältä. Juttelusta oli todella paljon hyötyä, mutta jälkiviisaana neuvoisin itseäni selvittämään lisäksi hedelmällisyyteni tilannetta ihan konkreettisesti, jotta tietäisin, millä merkeillä pelaan.

Pari lisävinkkiä niille, jotka pohtivat:

To Baby Or Not to Baby -podcast. 35-vuotias Naomi pohtii haluaako lapsen, ja haastattelee aiheeseen liittyen ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Trigger-varoitus: Naomi on nyt raskaana. Jos et halua kuulla siitä, kannattaa aloittaa kuuntelu alkupäästä. To Baby Or Not to Baby löytyy myös ainakin instagramista ja Facebookista.

Linkkaan vielä kolme suhteellisen uutta suomalaista kirjaa, jotka ovat esiintyneet blogissani ennenkin:

Ei äitimateriaalia (Malaty, 2018). Ensimmäinen suomalainen teos vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. "Kattava tietopaketti vapaaehtoisen lapsettomuuden historiasta, biologiasta ja valinnan tehneiden naisten yhteiskunnallisesta asemasta." 

Aikuisten perhe (Nieminen, Hooli, 2019). Hieno uusi teos, jossa on haastateltu ihmisiä, joiden elämästä ei puutu mitään, vaikka lapsia ei perheeseen kuulukaan.

Vauvattomuusbuumi (Maksimainen, 2018). "Kirja on vertaistuki niille, joista ei syystä tai toisesta tule koskaan vanhempia, ja matkaopas niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi kaikki eivät hyppää vauvajunan kyytiin."

Koen, että nämä erilaisten teiden kirjat ovat olleet minulle tärkeitä, vaikka olen aina kai tiennytkin haluavani olla vanhempi. Normatiivisia perhekirjoja ja -tekstejähän on maailma täynnä,  ja niitä etsivä löytää helposti.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Kuinka selvitä raskausuutisista tahattomasti lapsettomana

Kun toivoisi itse lasta enemmän kuin mitään muuta, eikä vauvan saaminen ota onnistuakseen, raskausilmoitusten vastaanottaminen on vaikeaa.

Ensimmäinen tunne on suuri ilo ja riemu toisten puolesta.
Samaan aikaan kuitenkin yli hyökyy valtava suru, kateus, katkeruus, osattomuus, ulkopuolisuus ja viha siksi, että itse jää tästä ilosta paitsi.
Seuraava tunne on sanoinkuvaamaton häpeä siitä, ettei voi tuntea pelkkiä hyviä tunteita toisten onnesta.
Ja sitten tulee pelko siitä, että omat vaikeat tunteet näkyvät ulospäin.

Siksi raskaudesta ilmoittaminen tahattomasti lapsettomalle on parasta tehdä viestillä. Silloin uutisen vastaanottajalla on mahdollisuus välttyä siltä sosiaaliselta kauhulta, että tulee toimineeksi jotenkin väärin. Hän saa aikaa prosessoida omia tunteitaan siten, ettei pahoita kenenkään mieltä omilla reaktioillaan.

En ole kovinkaan innostunut meditaatiosta, mutta latasin kuitenkin kokeilumielessä Alice Rose:n viisi puntaa maksavan itsemyötätuntomeditaation raskausilmoituksista selviämistä varten. Koko meditaatiotgenre on minulle niin vieras, etten oikein tiedä, mitä ajatella, mutta voin ainakin varovasti todeta, etten vihannut tätä.

Äärimmäisessä tunnemyrskyssä on varmasti viisasta pyrkiä ensisijaisesti kehossa tapahtuvien paniikkireaktioiden rauhoittamiseen, ja mikä tahansa, mikä siinä auttaa, on ainostaan hyvästä.

Butterfly hug -tekniikasta olen jo huomannut olevan hyötyä rauhoittumisessa,

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Suosituksia soolomutseille ja vähän valitusta

Olen nyt kuunnellut kolme jaksoa The Single Greatest Choice:n podcastia ja olen tykännyt todella paljon. Iso suositus!

Lisäksi instagramissa on menossa The Stork and I:n aloittama heinäkuun kestävä #solomotherstories -haaste, jossa itselliset äidit kertovat elämästään. Olen itse niin geriatrinen tapaus, että instagramin käyttäminen tuntuu hankalalta, mutta on ollut silti tosi kiva lukea joka päivä erilaisten naisten elämästä itsellisinä äiteinä.

Yleisesti ottaen olen pohtinut tänään sitä, että nyt ehkä pitäisi keksiä hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, kuin tämä vauvaprojekti. Viimeisin inseminaationi jäänee viimeiseksi, koska onnistuminen on niin epätodennäköistä. Jonotus julkisen puolen ivf:ään kestänee vielä ainakin viisi kuukautta. 

Tuntuu kauhean epäreilulta, että julkiselta puolelta heitetään ulos, jos on käynyt aiemmin ivf:ssä muualla, ja soluja tai alkioita on vielä tallella. Lisäksi lentäisin pihalle muutenkin välittömästi, koska Husissa minulle suodaan ikäni puolesta enää yksi yritys, ja myös yksityisellä tehty lasketaan. En siis kirjaimellisesti saa tällä hetkellä yrittää saada lasta, jos haluan joskus päästä yrittämään lasta. Ja kello käy. Mitään ongelmaahan ei tietenkään olisi, jos sattuisi nyt olemaan esimerkiksi kolmetuhatta euroa ylimääräistä rahaa. Olisin lopettanut julkisen puolen kanssa asioimisen rehellisesti sanottuna jo ajat sitten, jos se olisi minulle mahdollista.

Jokuhan saattaisi tällaisessa tilanteessa ryhtyä esimerkiksi miettimään sitä, pitäisikö odotellessa riipiä rahat väkisin kokoon jostain, ja lähteä hoitoon vaikkapa Tallinnaan. Sieltähän tiedot eivät Kantaan välity.

Kirjoitinkin tuossa jo aiemmin siitä, että kannattaa vertailla eri sairaanhoitopiirien jonotilanteita (ja ehkä vähän muitakin käytäntöjä esim. montako hoitokierrosta saa), jos yhtään kokee, että on kiire asian kanssa. Sillä on aika iso ero, jonottaako hoiton kolme kuukautta vai vuoden. Kahdessa sairaanhoitopiirissä ei saa olla yhtä aikaa jonossa, ja siksi olisi äärimmäisen tärkeää, että sairaalat pystyisivät kertomaan mahdollisimman selkeästi jonotusajasta, jotta potilaalla on mahdollisuus tehdä itseään koskevia päätöksiä. Koronalle tietenkään ei kukaan mahtanut mitään.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Ei olla yksin

Katsokaa mitä sain! Kukkalähetti oli käynyt, kun olin lenkillä.




Siis nyt en kyllä kestä! Pillitän täällä ihan valtoimenani 😭. Ystävä oli ajatellut minua, ja halusi piristää. Mukana oli korttikin, mutta en nyt laita siitä kuvaa tähän, koska sitten tekin pillitätte 😄. Kuinka huomaavaista! Kuinka tärkeää! Tuntuu siltä, etten ole yksin. Kiitos M, olet ihana 💖💖💖!

Nyt kun olen uskaltanut puhua surustani ja hoidoista pikku hiljaa avoimemmin, olen saanut tukea. Se on hirveän tärkeää ja on auttanut paljon. Olen onnekas. Toivottavasti teillä muillakin on lähellä ihmisiä, jotka kulkevat matkalla mukana, me kaikki tarvitsemme sitä. Jos heitä ei lähipiiristä vielä löydy, netistä löytyy. Jos ette tiedä mistä aloittaa, voin antaa vinkkejä.

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Miltä hedelmöityshoidoissa olo tuntuu?

Mietin joskus, että haluaisin tietää, miltä hedelmöityshoidoissa olo oikeasti tuntuu. Nyt kun olen siinä asemassa, että voin yrittää tätä kuvata, ajattelin kokeilla. Ehkä tästä voisi olla hyötyä jollekin samassa tilanteessa olevalle tai jollekin, jonka läheinen käy hoitoja läpi. Tämä on varmaan selkeästi pisin postaukseni ikinä, ja silti aivan pintaraapaisu kaikista niistä tunteista, joita asiaan liittyy.


Kolmannen yrityksen päiväkirja, inseminaatio

Muutama päivä ennen oletettua ovulaatiota

Tajuan, että minun oli tarkoitus aloittaa ovulaatiotestien tekeminen jo muutama päivä sitten, ja säikähdän, että olen myöhästynyt. Jäin edellisen kuun negatiivisen tuloksen ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen miettimään liian pitkäksi aikaa, mitä tekisin seuraavaksi. Olin kysynyt lääkäriltä, olisiko syytä ottaa inseminaatioon mukaan jotain tukilääkitystä, ja lääkäri kertoi vaihtoehdoista, mutta jätti päätöksen minulle. Lääkityksen aloittaminen olisi kuitenkin jo myöhäistä tässä kierrossa, koska se olisi pitänyt tehdä kierron kolmantena päivänä.

Vaihtoehdot:
1. Mennä tässä kierrossa vielä kerran inseminaatioon ilman lääkkeitä.
2. Jättää tämä kierto väliin, ja mennä seuraavassa inseminaatioon lääkkeiden kanssa.
3. Lopettaa inseminaatiot tähän ja jäädä odottamaan julkisen puolen koeputkihedelmöitykseen pääsyä syksyllä. (Koeputkihedelmöitys, eli ivf on inseminaatiota rankempi, mutta tuloksellisempi hoitomuoto. Ivf:ään pääsee toki myös yksityisellä, mutta se maksaa todella paljon.)

Lääkäri ei kuulosta olevan erityisen innoissaan lääkityksen hyödystä kohdallani, koska ovuloin spontaanisti. Oloni on tuskainen ajan kulumisesta ja odottelusta, joten päätän, että menen tässä kuussa yrittämään, ja kokeilen edelleen ilman lääkitystä. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten käytän päivän laskien erilaisia mahdollisia ovulaatioajankohtia, kunnes olen hermoromahduksen partaalla stressistä ja ahdistuksesta. Myöhästyinkö?

Todennäköisin ovulaatiopäivä

Laitan iltaisin nukkumaan mennessä ovulaatiotestin vessanpöntön kannen päälle, jotta muistan tehdä sen heti aamulla. Uusi aamurutiinimme on koiralle käsittämätön. Yleensä se saa ruokaa heti kun herään, ja sitten lähdetään ulos, mutta nyt lukittaudun joka aamu vessaan turhautuneen eläimen tuhistaessa kuonollaan ovenraosta, ja tulen ulos vasta sitten, kun kännykän ajastin on kilahtanut. Sen jälkeen ravaan hermostuneena ympäri asuntoa kalenterin kanssa.

Apteekin testiä on vaikea tulkita. Viivojen pitäisi olla yhtä vahvat, ja ne kai melkein ovatkin. Teen sen, mistä klinikalla on varoitettu: yritän testata uudestaan toisella testillä. Digitaalinen testi on negatiivinen. Kehon tarkkailu alkaa ahdistaa. Alan pelätä hurjasti, että olen yhtäkkiä lakannut kokonaan ovuloimasta. Ehkä viimeinen munasoluni muuttui juuri rusinaksi, ja olen juuri nyt tällä sekunnilla tullut niin vanhaksi, että on myöhäistä. Mikään ajatus ei rauhoita minua, vaikka olen päättänyt sata kertaa suhtautua tähän kaikkeen järkevästi. En aikonut olla sellainen nainen, joka sekoaa hedelmöityshoidoista. Juuri nyt ei näytä kovin hyvältä.

Seuraavana yönä en nuku sekuntiakaan. Teen kaikki osaamani rentoutumisharjoitukset, mutta kahden aikaan aamuyöstä luovutan ja alan katsella sarjoja netistä. Viideltä aamulla ovulaatiotesti on edelleen negatiivinen. Lähden hyvin varhaiselle aamulenkille. Vietän loppupäivän ystävän ja hänen vauvansa kanssa ulkoillen. Juon vähän kuohuviiniä ja yhden siiderin juhlistaakseni hulluksi tulemistani. Olo on valvomisesta pöpperöinen.

Oikea ovulaatiopäivä

Digitaalinen testi on positiivinen seuraavana päivänä. Olen onnellinen ja tanssin koiran kanssa ympäri asuntoa. Nyt mennään! Nyt se onnistuu! Lasken minuutteja siihen, että klinikan puhelinlinja aukeaa, ja varaan heti ajan inseminaatioon iltapäivälle. Edelliset päivät tuntuvat pahalta unelta. Kuinka saatoin olla niin sekaisin? Eihän tässä olekaan mitään hätää.

Ennen toimenpidettä käyn siskon ja hänen vauvansa kanssa vaunulenkillä ja ahdistun yhtäkkiä valtavasti. Joka puolelta vyöryy vastaan vaunukansaa, ja minusta alkaa tuntua siltä, että en saa henkeä. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei kävele kädet etukenossa vaunujen kahvassa, tuntuu, että menetän tasapainoni. Lopetan lenkin lyhyeen ja pakenen kotiin hengittämään. Hävettää. Inseminaatiopäivä ei selvästikään ole minulle hyvä päivä nähdä vauvallisia ihmisiä.

Ajattelen, että lapsettomuus on sellainen suru, joka asuu näkymättömässä kantorepussa selässäni. Usein se on niin kevyt, ettei sitä edes huomaa. Silloin elämä on ihan normaalia, ja on hauskaa nähdä lapsia ja lapsiperheitä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Suru on kuitenkin myös arvaamaton, ja saattaa yhtäkkiä tuhatkertaistaa painonsa, puraista niskaan ja potkaista kylkeen niin, että ilmat lähtevät pihalle. Ehkä opin ajan kanssa vielä tuntemaan sen niin, että osaan varautua paremmin. Se olisi todennäköisesti ainakin lähipiirin mielestä ihan tervetullutta, sillä käytökseni on välillä varmasti aika sekopäistä heidän näkökulmastaan. Ja on se minunkin. Tahattoman lapsettomuuden vaikutus ihmissuhteisiin on minulle äärimmäisen hankala ja kipeä asia. Haluaisin ymmärtää paremmin sitä, miksi kaikesta on tullut niin vaikeaa.

Klinikalla lääkäri on tuttu ja mukava, ja toimenpide jälleen hintaansa lukuunottamatta kivuton. Lääkäri kertoo, että nyt käytettävä siittiöerä on laadultaan paras tähän mennessä. Hän ilmoittaa minulle luvun, joka kertoo elävien siittiöiden määrästä, mutta unohdan sen saman tien, kuten joka kerta ennenkin. Toimenpiteen aikana keskustelemme koiraroduista. Mietin, kuinkahan moni nainen on raskautuessaan keskustellut siitä, onko labradoodle jo nykyään rekisteröity rotu. Naurattaa. Puristan onnenkoruani ja toivon sen tuovan taikavoimia. Oikeasti en ole lainkaan taikauskonen, mutta tässä prosesissa korusta on tullut minulle tärkeä, kun asioiden etenemiseen ei voi vaikuttaa oikeasti juuri mitenkään. On ainakin jotain konkreettista, mistä pitää kiinni.

Käyn ruokakaupassa ja ostan greippejä (toinen taikauskoasia). Käyn kävelyllä, syön jäätelöä, katson televisiota, pitkästyn. Itken vähän, koska tarvitsisin halauksen. Olo on kauhean yksinäinen. Tunnen tajunnanräjäyttävää kateutta kaikkia niitä kohtaan, jotka voivat yrittää lasta yhdessä kumppaninsa kanssa omassa kodissaan ilmaiseksi niin usein kuin vain haluavat.

Päivät 3 ja 4 ovulaation jälkeen, juhannus

Olen koko ajan ärtynyt. Iltaisin olen niin kiukkuinen ja turhautunut, etten osaa tehdä muuta kuin mennä hyvin ajoissa nukkumaan, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Ystävä tulee kylään juhannuksena, ja joudun tsemppaamaan, etten tiuskisi hänelle. Oikeasti olen todella kiitollinen seurasta, ja siitä, että on välillä muutakin ajateltavaa. Lisäksi olen kateellinen niistä muutamasta oluesta ja savukkeesta, jotka kaveri nauttii puistossa. Minä tyydyn vissyyn ja muistutan itseäni siitä, etteivät alkoholi tai nikotiini oikeasti ole mikään lääke stressin tai huonoon tuuleen. Hävettää taas. En oikeasti halua juoda enkä polttaa, enkä koskaan tekisi niin lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. En kuitenkaan tunnu keksivän keinoa, jolla rauhoittaisin kimpoilevan mieleni, enkä oikeastaan edes ymmärrä itsekään, miksi olen niin kireä. Aamuisin herään aivan liian aikaisin miettimään mitä teen, jos tämä ei taaskaan onnistu. Minusta tuntuu vahvasti, että en ole raskaana, ja että se johtuu siitä, että teen tämän jotenkin väärin. Että minussa on jotain vikaa, enkä vain osaa tulla raskaaksi.

Päivä 7

On kuuma. Istun koko päivän netissä lukien brittiläisiä sivustoja itsellisestä äitiydestä. Löydän podcasteja aiheesta, ja kuuntelen niitä ulkoillessani koiran kanssa. Yhtäkkiä kello on seitsemän illalla, ja huomaan, etten ole koko päivänä tehnyt mitään muuta kuin tätä. Päivät tuntuvat pitkiltä ja tahmeilta. Mielikuvitusvauva on koko ajan mukanani mitä tahansa teenkin. Onnenkoru katkeaa, joudun tekemään siihen solmun.

Tajuan, että lähipiirissäni monet niistä, jotka ovat kertoneet lapsen saamisen olleen hankalaa, eivät kuitenkaan edes tiedä mikä on kierron päivä 1 tai miten ja koska ovulaatiotesti tehdään. Hoidoista heillä ei ole tietoa, eikä kokemusta. Minä koitan olla urhea, koska en ole vieläkään mielestäni "oikeissa hoidoissa", kun niihin ei liity lääkkeitä, piikkejä ja fyysistä tuskaa, mutta pitää kai pikku hiljaa tajuta, että kyllä nämäkin ihan niitä oikeita hoitoja ovat, ja käyn niitä nyt mitä suurimmassa määrin läpi. Päässäni kaikuvat kaverin kauan sitten töksäyttämät sanat: "Sä et voi koskaan tietää oikeasta lapsettomuudesta mitään". Hän oli itse yrittänyt lasta kumppaninsa kanssa luomuna siinä vaiheessa muutaman kuukauden, eikä niitäkään ihan kunnolla. Ostan itselleni kukkia.

Koitan muistaa, että olen myös onnekas, sillä minulla ei ole todettu varsinaista hedelmättömyyttä. Se, mitä ns. hedelmällisyystutkimuksissa voidaan nähdä, on ultraäänessä todettava munasolujen määrä ja verikokeesta määritettävä anti-Müller -hormonin taso. Kumpikin antaa viitettä munasolureservistä, eli siitä, onko soluja vielä jäljellä vai ei. Minulla kumpikin oli kunnossa. Solujen laadusta nämä tutkimukset eivät kuitenkaan kerro mitään, ja minun ikäiselläni munasoluista suurin osa on väistämättä pilalla. Olisinpa uskaltanut lopettaa kumppanin etsimisen jo viisi vuotta sitten ja ryhtynyt toimeen.

Päivät 8-10

Päätän alkaa käydä aamuisin uimassa. Olen liikkeellä niin aikaisin, että saan istua rauhassa tyhjällä rannalla ja kuunnella aaltoja. Vesi tuntuu hyvältä ja mieli rauhoittuu. Uidessa uskallan hetken miettiä, että ehkä vatsassani uiskentelee mukana pieni tyyppi. Olo on paljon parempi, rauhallinen.

Yhtenä päivänä hukkaan onnenkoruni hiekalle, ja huomaan asian vasta kotona. Poljen henki kurkussa takaisin, ja onnistun ihanien rantamummojen avustamana löytämään korun. Alastomien mummojen rinki antaa spontaanit aplodit korun löydyttyä. Varjelen korua kuin ainoaa lastani, koska se on konkreettisinta, mitä minulla lapsestani on.

10. päivänä osallistun opiskeluporukan tapaamiseen ja kehittelen etukäteen mielessäni selityksiä alkoholittomuuteeni, mutta se ei onneksi kiinnostakaan ketään. Huomaan, että on hyvin vaikeaa kertoa muille, mitä minulle kuuluu, koska elämääni ei tällä hetkellä oikeastaan kuulu ihan hirveästi mitään muuta kuin hoitoja ja toivetta lapsesta, enkä halua kertoa näin henkilökohtaisesta aiheesta tälle porukalle. Totuus on kuitenkin se, että kaikki muu elämässäni tulevasta asuinpaikkakunnasta ja työpaikasta lähtien riippuu siitä, tulenko raskaaksi vai en. Huokaisen helpotuksesta, kun ilta sujuu kuitenkin hyvin. Puuhakkuus ja ihmisten tapaaminen on hyvästä, silloin ajatuksilla ei ole tilaa kiertää kehää.

Muistan, että edellisessä kierrossa rinnat olivat tässä kohtaa hyvin arat. Nyt ei tunnu mitään.

Päivä 12

Päivän 11 iltana onnittelen itseäni mielessäni siitä, kuinka fiksu tällä kerralla olenkaan. En aio tehdä yhtään ainoaa varhaisraskaustestiä, enkä testaa muutenkaan ennen kuin kuukautiset ovat selvästi myöhässä. Edelliset yritykset ovat opettaneet, että testaaminen - varsinkin liian aikaisin - on paras tapa saada itsensä hulluuden partaalle ja pitkittää mahdollista pahaa mieltä päiväkausilla.

Päivän 12 aamuna avaan silmäni kello 5.45, kävelen kuin zombie vessaan ja teen raskaustestin ennen kuin olen edes kunnolla herännyt. En tee puoliunissani edes sitä herkempää varhaisraskaustestiä, vaan ihan tavallisen, ja sen tulos on negatiivinen.

Olen täynnä raivoa, ja jaksaisin juosta metsässä loputtomiin itsesäälimusiikki korvanapeissa huutaen, mutta lopulta on käännyttävä kotiin, ettei koiravanhus saa lämpöhalvausta. Itken. Tiedän, että testasin liian aikaisin, mutta jotenkin tuntuu, että testissä olisi pitänyt näkyä edes haalea viiva, jos jotain olisi tapahtumassa. Tiedän, ettei ajatus ole järkevä, mutta en pääse siitä eroon. Minulla on ollut koko ajan vahva intuitio, etten ole raskaana, mutta se ei ole tietenkään estänyt toivomasta, että olisin sittenkin.

Tekstailen hoidot kokeneen ystävän kanssa, ja hän neuvoo odottamaan pari päivää ja testaamaan uudestaan. Tiedän, että hän on oikeassa. Puhumme siitä, että hoidoissa raskainta on henkinen puoli. "Ihmiset ei oikeesti voi tajuta, miten raskasta hoidoissa käyminen on", hän kirjoittaa.  "Mä olen nyt jo ihan poikki, enkä oo vielä edes millään lääkkeillä", tekstaan takaisin.

Pelottaa ihan tolkuttomasti, että hoitojen vihonviimeinen lopputulos tulee olemaan vain kasa negatiivisia raskaustestejä. Pelottaa, että koeputkihedelmöityksen yhteydessä huomataan, ettei kunnollisia munasoluja enää ole jäljellä. Mitä teen loppuelämälläni, jos olen ikuisesti perheetön? Miksi toiset saavat lapsia tuosta vain, ja minun pitää kestää tämä? Miksi minun pitää kestää tämä ilman puolisoa? Kuka tästä vastaa, ja kenelle voi valittaa? En tilannut tätä.

Lupaan: huomenna en testaa. Ja juuri nyt kun kirjoitan tätä, vatsassa tuntuu siltä, että kuukautiset alkavat pian.

Päivä 13

Se siitä lupauksesta sitten. Testaan tänäänkin. Tietenkin. Tässä kuvassa on se, mikä jää käteen kolmannesta yrityksestä:



Nämä 13 päivää ovat tuntuneet kolmelta kuukaudelta. Tämä oli nyt tässä. Tämä oli melko varmasti nyt viimeinen inseminaatioyritykseni, ei tässä ole enää mitään järkeä.

Itken aamulenkillä metsässä. Metsässä on jotenkin hyvä itkeä. Kotiin tultuani tajuan, että minulla oli napit korvissa, mutta unohdin laittaa musiikin päälle. Menen takaisin nukkumaan ja ajattelen aloittaa päivän alusta vähän myöhemmin. Tekstailen muutaman hengessä mukana olevan kaverin kanssa. Saan tukea ja virtuaalihalauksia, ja se on todella tärkeää. Syön naapurin kanssa lounasta takapihalla, ja saan hetkeksi ajatukseni muualle. Olo on loputtoman ankea. Ostan kaupasta karkkia ja siiderin. Yksi ystävä lupaa onneksi tulla illalla kylään.

Pyydän mielessäni anteeksi solujen lahjoittajalta. Kiitos, että annoit solusi käyttööni, anteeksi, etten onnistunut tekemään niistä lasta. Toivottavasti joku toinen onnistuu.

En ole missään tapauksessa sitä mieltä, että nainen ja hänen kehonsa ovat olemassa ainoastaan lasten synnyttämistä varten, mutta alan ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea jonkinlaista epämääräistä ahdistusta siitä, ettei kroppani ole riittävän hyvä. Tunne on aivan uusi, enkä saa siitä oikein kunnolla kiinni. Ärsyttää mielettömästi, kun huomaan pohtivani, mikä minun kehoni funktio on, jos se ei tuotakaan lasta. 

Kuka minä oikein olen? En ole oikeasti tämä ihminen.

Pohdin katumista. Kadunko, jos en kuitenkin vielä yritä yhtä inseminaatiota lääkkeiden tuella? Tässä prosessissa joutuu tekemään hurjia ja mitä todennäköisimmin lopullisia päätöksiä vailla tietoa niiden seurauksista, ja olisi hyvä, jos pystyisi sitten elämään niiden kanssa. Ja entäpä jos minulla ei enää olekaan kelvollisia munasoluja, voinko antaa itselleni koskaan anteeksi, etten aloittanut yrittämistä aikaisemmin? Nyt jo kadun sitä, että olen tuhlannut kolme tonnia kolmeen inseminaatioon, kun olisin voinut sillä rahalla saada ehkä jo koeputkihedelmöityksenkin. Ehkä voin kuitenkin antaa sentään tämän itselleni anteeksi, koska lääkäri suositteli hoitomuodoksi alkuun inseminaatiota, ja mitäpä minä siihen maallikkona sanomaan.

Näiden kahdeksan tuskaisen pohdintavuoden aikana päätin useammankin kerran, etten voi ryhtyä tähän yksin. Miksi? Tottakai voin! Kun viime syksynä lopulta lakkasin pohtimasta ja ryhdyin toimeen, asia oli siitä hetkestä lähtien päivänselvä. Jos voisin neuvoa itseäni muutaman vuoden taakse, käskisin mennä kokeilemaan inseminaatiota ihan vain siksi, että pääsisin ulos pääni sisäisestä spekulaatioviidakosta. Ikäiseni todennäköisyys tulla raskaaksi lääkkeettömästä kertainssistä on sen verran pieni, että kokeilu olisi ollut siinäkin mielessä melko riskitön.

Nyt ollaan kuitenkin tässä. Syksyllä pääsen toivottavasti ivf:ään Husiin. Jospa saisin kuitenkin vielä joskus pikkuiseni syliin. Ja kunpa eteen ei tulisi sitä päivää, jolloin on luovutettava lopullisesti. En tiedä, miten elämäni sen jälkeen rakennan.

Iltapäivällä löydän pihalta tämän. Sen on pakko tarkoittaa jotain, onhan?


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Onko itsellinen äiti rohkea?

Kun kerron päätöksestäni yrittää yksin vanhemmaksi, minulle sanotaan usein, että olen rohkea. Se hämmentää, koska en voisi tuntea oloani vähemmän rohkeaksi. Toivoisin voivani sanoa, että olen valinnut itsellisen äitiyden aktiivisesti, koska olen voimanainen, joka tietää selviävänsä yksin mistä tahansa. En kuitenkaan koe valinneeni yhtään mitään, vaan päätyneeni tähän tilanteeseen vaihtoehtojen puuttuessa. 

Olen toivonut ja etsinyt vimmaisesti sitä kaikista perinteisintä ja normatiivisinta perhekuviota, jossa minulla olisi mies ja me saisimme yhdessä lapsia ja eläisimme mukavaa keskiluokkaista perhe-elämää. Se ei onnistunut, ja koska lapseton elämä ei oikeastaan ole minulle mikään vaihtoehto, tämä on ainoa tapa edetä. Urheutta tähän päätökseen ei liity tippaakaan, enemmänkin luopumista, surua ja omien elämäntoiveiden rakentamista uudelleen pakon edessä.

Tavallaan kuitenkin luulen, että itsellinen äitiys voisi sopia minulle ihan hyvin. Tuntuu helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitsisi huolehtia parisuhteesta pikkulapsiaikana, ja että saisi kasvattaa lapsensa juuri niin kuin itse oikeaksi kokee. Jos saan lapsen, uskon olevani hyvin tyytyväinen ja onnellinen sooloäiti. Ajattelen silti edelleen, että omalla kohdallani parisuhteettomuuden miinuslista on huikeasti pluslistaa pidempi, ja vaihtaisin kaiken tämän "rohkeuteni" hyvään (mutta ehdottomasti vain hyvään!)  parisuhteeseen aivan koska tahansa. Jo pelkästään hoidoissa oleminen vaatisi ihan hemmetisti kainaloaikaa ja halauksia, mutta niitäpä ei nyt ole saatavilla. En siis suostu teeskentelemään reipasta, enkä ottamaan urhean sankarin viittaa harteilleni, kun totuus ei voisi olla kauempana siitä.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on ainoastaan minun kokemukseni. Kaikki eivät koe samoin, ja on myös naisia, jotka haluavat ensisijaisesti hankkia lapset ilman kumppania. Ehkä he ovat niitä oikeasti rohkeita. Useimmille meistä tämä ei kai kuitenkaan ole ensisijainen vaihtoehto tulla vanhemmaksi. Ei tämäkään silti huono vaihtoehto ole, vain erilainen.

Tässä vielä teille hellekuuntelemiseksi yksi ihan hyvä podcast, jonka löysin. Kyseessä on To Baby or Not to Baby:n jakso The Solo Mum. Siinä noin kahdeksan ja puolen minuutin alkuhöpinöiden jälkeen itsellisten äitien The Stork and I -sivustoa/yhteisöä ylläpitävä Mel kertoo omasta tiestään sooloäidiksi.

Luin muuten jostain, että hedelmöityshoidoissa olevista ihmisistä pitää pitää hyvää huolta, ja heitä tulee huomioida, joten ostin ihan itse kaikessa itsellisyydessäni itselleni kukkia.

Kuvassa kukan alta pilkottaa taas hedelmöityshoitoklinikan tuhannen euron lasku.


sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Sekalaista sekoilua ja niksinurkka

Törmäsin netissä brittiläiseen videoon, jossa itsellinen äiti ja itsellisen vanhemmuuden vastustaja oli kutsuttu television aamuohjelmaan väittelemään siitä, millainen vanhemmuus kelpaa ja on oikein. En pystynyt katsomaan videota. Kun on kahdeksan vuoden kyseenalaistamisen ja pohdinnan jälkeen lopulta uskaltanut tehdä sen päätöksen, että lähtee hoitoihin yksin, ei ole enää kovinkaan paljon kiinnostusta kuunnella sellaisten ihmisten mielipiteitä, joiden mielestä teen väärin. Minulla ei ole heille oikeastaan muuta sanottavaa, kuin että jos mielestäsi on väärin yrittää saada lapsi yksin, älä sinä sitten yritä saada lasta yksin

Olen kiitollinen, ettei kukaan omassa lähipiirissäni ainakaan avoimesti tuomitse minua. Epäilen, että ratkaisuni saattaa olla joidenkin kavereiden uskonnon näkökulmasta väärin, mutta jos näin on, onneksi he pitävät sen omana tietonaan.

Iloisempiin aiheisiin: On aika hellyttävääkin, kuinka me itselliset pohdimme kaikkea suurista linjoista ja moraalisista kysymyksistä aivan pieniin ja arkipäiväisiin asioihin ennen lapsen yrittämistä. Itsellinen äiti jos kuka on todella pohtinut syvällisesti lapsen hankkimista. Tänään ilahduin ihan valtavasti, kun löysin tämän: Kuinka yksinhuoltaja saa otettua kivoja perhekuvia. Tätäkin on tullut mietittyä! Kaikkeen on ratkaisu, ja joku muukin murehtii ihan samoja asioita. Ihanan lohdullista!

Minä siis tosiaan yritän lasta koko ajan kovenevin panoksin. Ensimmäisen yrityksen jälkeinen negatiivinen raskaustesti meni ohi lähinnä olankohautuksella. En uskonutkaan olevani niin onnekas tilastoihme, että homma onnistuisi noin helposti. Toisen negatiivisen jälkeen oli jo vaikeampaa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa, koska ajatuksilla en voi siihen kuitenkaan vaikuttaa. Arvatkaapa, onnistuuko. Huomaan olevani kireä ja kärsimätön ja toisaalta tunnen oloni yksinäiseksi, mutta toisaalta en jaksaisi puhua kenellekään, joka ei ymmärrä, mitä käyn nyt läpi. Ajatukset kääntyvät väkisinkin sisäänpäin ja mieli valmistautuu joko valtavaan muutokseen ja riemuun tai suojautumaan taas surulta ja pettymykseltä.

Tässä vielä minun vinkkini vertaisille: Potilaalla on oikeus valita hoitopaikkansa myös julkisella puolella. Kannattaa vertailla eri sairaanhoitopiirien jonotilanteita, sillä niissä on todella isoja eroja!