perjantai 29. heinäkuuta 2022

Pelastakaa yksinhuoltajat!

Pelastusarmeijalla on menossa rahankeräys vähävaraisten yksinhuoltajien auttamiseksi. Kampanjan kuvitus on aika mieletön:

Yksinhuoltajapoloinen lapsineen haahuilee keskellä yötä rikkinäisellä sillalla kuohuvan kosken yllä ukkosmyrskyssä. Kuvaa on aika vaikeaa katsoa nauramatta. Noinko kauheaa todella on olla yksinhuoltaja?

Tästä voisi sanoa aika paljonkin, mutta sanon nyt vain sen, että tämä on juuri sitä, mitä yksinhuoltajat eivät tarvitse. Leimaavaa, alentavaa ja kauhistelevaa säälinsekaista sosiaalipornoa. Se, että yksinhuoltajat esitetään näin on yksi isoimpia yksinhuoltajuuteen liittyviä ongelmia. Opetelkaa näkemään meidät paremmin, pyydän. On tietenkin totta, että yhden vanhemman perheissä on todennäköisesti taloudellisesti tiukempaa kuin kahden, mutta voisiko siitä keskustella jotenkin asialliseen sävyyn?

Hyväntekeväisyystoimijoiden joukosta Pelastusarmeija ei tietenkään muutenkaan ole järkevin taho, jolle rahansa antaa, toimintaan liittyy erittäin ikäviä piirteitä.

Sitten ihan toinen juttu:

Netflixissä on Daniel Slossin Jigsaw- niminen stand up-setti, jossa hän puhuu jopa vähän Ted Talk -tyyliin parisuhdenormatiivisuudesta. Sloss on tosi kiukkuinen, mutta keikka on ihan virkistävää katsottavaa. Koomikon teesi on, että suurin osa parisuhteista on ihan kauheita, mutta meidät on kasvatettu siihen, että parisuhteettomuus on aina vaillinaisuutta, joten olemme mielummin missä tahansa suhteessa kuin yksin. 

Jotenkin resonoi sattuneesta syystä 😄



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Itsellisyys ja yksinäisyys

Olen osallistunut instagramissa #solomothersummer -haasteeseen. Se on brittiläisen Mel Johnsonin (The Stork and I) hauska vuosittainen heinäkuun haaste, jossa itselliset äidit kertovat jotain itsestään kuun jokaisena päivänä. Tämän päivän tehtävänä on kertoa viikonlopuista itsellisenä äitinä. Viikonloppupohdinnan taustalla on kysymys siitä, onko vapaa-ajan vietto yhden vanhemman perheessä yksinäistä. Ovatko ydinperheet omissa porukoissaan, jääkö itsellinen vanhempi vaille aikuisseuraa vapaa-aikanaan?

Yksinäisyyshän on ihan yleisesti Suomessa tosi iso ongelma: Joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Me olemme jotenkin tosi huonoja olemaan yhdessä. Meillä ei keräännytä iltaisin isommalla porukalla pubiin tai syömään, eikä useinkaan kyläillä erityisen spontaanisti. Hyvä keskiluokkainen elämä on sitä, että tehdään viikolla aika paljon töitä, ja sitten ollaan viikonloppuna väsyneitä, eikä jakseta tehdä mitään erityisjärjestelyjä, jotta voitaisiin tavata myös perheen ulkopuolisia. Viikonloppu kuluu kotona ydinperheen kanssa toipuessa ja kerätessä voimia seuraavaan viikkoon. Lisäksi on ohjelmoituja harrastuksia, jotka takaavat sen, ettei hengailuaikaa ole, ja ystävien tapaaminen vaatii kalenterin kanssa aikatauluttamista kuukausia etukäteen.

Monelle ydinperhemeiningeissä elävälle tällainen elämä voi olla ihan hyvää, mutta moni myös tuntee olonsa yksinäiseksi ja kuormittuneeksi. Suoritteet tulevat suoritettua, ja oma perhe täyttää ehkä ison osan sosiaalisuuden tarpeesta, mutta silti tuntuu yksinäiseltä ja tyhjältä, kun yhteisö puuttuu. 

Perheettömänä tällaisessa kulttuurissa eläminen voikin sitten olla pahimmillaan jo todella tuhoisaa. Kun kulttuurissa pääosa sosiaalisuuden tarpeesta on tapana tyydyttää oman ydinperheen parissa, lapseton ja parisuhteeton saattaa jäädä aika lohduttomalla tavalla yksin. Yksin elävien yksinäisyyden kokemuksissa on tietenkin paljon variaatiota, mutta karkeana keskimääräistyksenä perheettömyys on iso yksinäisyyden riskitekijä. Tätä samaa yksinäisyyspohdintaa luen myös tässä  itsellisten haasteen viikonlopputeemassa. Jos kaikki ovat vain puolison ja omien lastensa kanssa, viettääkö yh-äiti vapaa-aikansa ilman aikuisseuraa, ja löytyykö lapselle mistään kavereita?

Minä olen itsellisenä äitinä vähemmän yksinäinen kuin ilman lasta. Meille tarjotaan paikka yhteiskunnassa ihan eri tavalla kuin lapsettomalle sinkulle tarjotaan. On puistoja, kerhoja, tapahtumia, harrastuksia, joihin on todella helppoa mennä lapsi käyntikorttina. Juttelu vieraille ihmisille on täysin mutkatonta, kun lapsia on läsnä. Koko ympäröivä systeemi on ohjelmoitu hoivaamaan meidän hyvinvointiamme, ja koen arvostusta ihan eri tavalla kuin ennen lapsen saamista. Meistä on tullut osa perheiden yhteisöä, arvostettuja yhteiskunnan jäseniä. Lisäksi olen ystävien seurassa paljon vähemmän ulkopuolinen nyt, kun voin jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita.

En osaa verrata meidän perheemme tilannetta kahden vanhemman perheen tilanteeseen, kun en ole vanhemmuutta sellaisissa olosuhteissa kokeillut. Välillä iltaisin kaipaisin aikuista juttuseuraa, mutta joka tapauksessa on selvää, että olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen lapsen saamista. Jos siis unohdetaan laskuista se, että asuttiin vuosi ihan väärässä paikassa, jossa ei tunnettu juuri ketään. Se oli ihan kauhean yksinäistä. Nyt kuitenkin Helsinkiin paluun jälkeen sekä arki että viikonloput näyttävät aika valoisilta.

Saapa nähdä, mitä tapahtuu pian, kun arki oikeasti alkaa. Pieni menee perhepäivähoitoon, ja minä aloitan työt. Uskoisin, että yksinäisyyden kokemus vähenee näiden muutosten seurauksena entisestään, kun elämäämme tulee lisää yhteisöjä.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Kymmenen vuotta sinkkuna

Viisi vuotta sitten kirjoitin siitä, että olin ollut viisi vuotta sinkkuna. Nyt sinkkuvuosia on siis kertynyt jo kymmenen. Aika mykistävää, kun olen kuitenkin ihminen, joka oikeastaan olisi halunnut elää parisuhteessa.  Pari tapailua on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei mitään kovin vakavaa. En ole tavannut ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin olla, enkä kokenut tarvetta olla kenenkään kanssa vain muodon vuoksi tai siksi, että haluan lapsen.

Ensimmäisen inseminaationi jälkeen pidin vielä tuumaustauon, ja päädyin treffeille sellaisen miehen kanssa, joka lopulta ehdotti minulle kumppanuusvanhemmuutta. Se ei ole ollenkaan minun juttuni, eikä ollut deittailukaan enää siinä vaiheessa. Jotenkin kai piti vain vielä kokeilla, antaa normiperheytymiselle vielä yksi mahdollisuus. Mies oli ihan kiva, mutta en minä ollut enää oikeasti saavutettavissa. Olin jo matkalla itselliseksi äidiksi paljon vahvemmin kuin vielä tajusinkaan. Seurasi vielä kaksi tuloksetonta inseminaatiota ja lopulta ivf-hoito, jonka tuloksena melkein vuosi sitten syntyi elämäni tärkein ihminen, täpäkkä pieni tyttäreni.

Olen tehnyt pitkän parisuhteettomuuteni kanssa aivan järjettömän työstön, enkä kaipaa kumppania enää lainkaan. Joskus mietin, onko se todella siksi, että viihdyn yksin niin hyvin, vai siksi, että olen vain jo niin tottunut tähän, tai kertakaikkiaan menettänyt toivoni hyvän suhteen löytämisestä lopullisesti. En rehellisesti tiedä, mutta olen aika onnellinen. Luultavasti olisin vielä onnellisempi, jos vierellä olisi joku ihana mies, mutta siitä en oikeastaan tiedä mitään, kun en ole koskaan päässyt kokemaan hyvää parisuhdetta. Oli miten oli, on ainakin ihan valtavan helpottavaa, ettei tarvitse enää deittailla eikä haikailla jotain, vaan saa elää elämäänsä sellaisena kuin se oikeasti on.

Kuten itsellisiä briteissä coachaava The Stork and I aina sanoo: Vaikka asiat olisivat voineet mennä toisin, ei se tarkoita, että ne olisivat silloin menneet paremmin. Ei se, että minulla olisi parisuhde ja olisin vaikka saanut siihen lapsenkin, tarkoittaisi sitä, että olisin varmasti onnellisempi. Saattaisi olla vaikka ihan paskaakin. Ja nyt on aika hiton hyvä juuri näin.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Hupsista!

Olenko todella kirjoittanut tänne viimeksi huhtikuussa! Päivät ovat täysiä, ja olen päätynyt päivittelemään lyhyitä päivityksiä viime aikoina lähinnä instagramin puolelle. Ajatus ei oikein taivu pidempään formaattiin.

Vuoden piina pikkukaupungissa alkaa olla ohi. Muutetaan Helsinkiin kymmenen päivän kuluttua, ja se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Vähemmän hyvältä taas tuntuu se, että on pakko mennä töihin jo syyskuussa. En haluaisi antaa Pientä vielä hoitoon.

En hylkää blogia. Nukun vain ensin vähän.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Onko jokainen yksinhuoltajanainen nykyään "oikeestaan itsellinen äiti"?


Ajattelin kokeilla, olisiko Sinkkupäiväkirjat-podcast hyvää lenkkiseuraa. En ehtinyt ottaa siitä selvää, koska kuuntelu loppui toisen jakson alkupuolelle kuin seinään. Siinä kohtaa yksi sarjan henkilöistä, perinteisellä tavalla raskaaksi tullut ja esikoistaan odottava nainen esittelee itsensä:

"-- Mä odotan parhaillaan mun esikoista. Mun lapsella on kyllä isä, mutta hän ei nyt pysty olemaan oikeastaan millään tavalla mukana tässä-- Elikkä mua vois sanoo oikeestaan itselliseksi äidiksi poislukien se, että tää lapsi ei oo saanut alkuaan hoidoilla, vaan tosi tosi äärettömän pienellä todennäköisyydellä ja täysin yllättäen."

Stop. Se siitä podista.

Nyt hei ihan oikeasti. Et ole "oikeestaan itsellinen äiti", jos olet tullut vahingossa raskaaksi ja lapsen isä ei ole kuvioissa. Sinä et ole käynyt läpi sitä, mitä itselliset ovat. Hoidot, adoptio tai sijaisvanhemmaksi ryhtyminen yksin ovat osapuilleen täsmälleen päinvastainen asia kuin ylläriraskaus ja lapsen toisen vanhemman häippääminen. Meistä oikeasti itsellisistä monella on takana niin pitkä ja kipeä tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen tie, että eiköhän nyt sovita, että se "itsellinen ilman hoitoja" on edelleenkin ihan vaan yksinhuoltaja.

Voin sanoa, että tuntuu aivan sairaan pahalta tulla rinnastetuksi ihmiseen, jolle sattuu vahinkoraskaus, kun oma tahattoman lapsettomuuden helvetti kesti kymmenisen vuotta ja lapsi on niin tekemällä tehty kuin vain ikinä mahdollista. Minun lapseni tilanne on myös aivan täysin toisenlainen, koska hänellä ei ole olemassa isää ollenkaan. Se on merkitykseltään aivan toinen asia, kuin se, että lapsella on olemassa isä, joka ei ole tekemisissä. Lahjasolulla alkunsa saamiseen liittyy myös aivan valtavasti omia erityiskysymyksiään, ja niitä ei tarvitse prosessoida "tavallisissa" yh-perheissä. Meillä ei sitten taas toisaalta prosessoida sitä, miksi isä ei ole maisemissa. Eipä juurikaan yhteistä siis.

En pysty sitä edes sanoilla kuvaamaan, kuinka loputtoman pahalta ja turhauttavalta välillä tuntuu, kun jokainen yhäri haluaa nyt yhtäkkiä tulla kutsutuksi itselliseksi. Ei sitä kai tarvitse ymmärtää, miksi niin ei pitäisi tehdä, mutta olisi kuitenkin hyvä kunnioittaa toisten kokemuksia, ja keksiä itselleen joku muu sana, jos se yksinhuoltaja ei enää kelpaa kuvaamaan ihmistä, joka huoltaa lapsensa yksin. Minulle se kelpaa ihan hyvin. Sen lisäksi minä olen itsellinen äiti.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Vanhemmuussome on tunkkaista

Olen miettinyt paljon sitä, miksi koen valtaosan vanhemmuussomesta todella puuduttavaksi. Tunsin suurta vierautta sen äärellä ennen lapsen saamista, mutta koen sitä aivan yhtä vahvasti edelleen. Suurin osa siitä tavasta, jolla, raskaudesta, lapsen saamisesta tai vanhemmuudesta puhutaan, ei resonoi minun maailmassani ollenkaan. Herätän välillä hämmennystä, kun en kuulu esimerkiksi Elokuiset 2021 Facebook-ryhmään. Vauvojen äidit olettavat usein kaikkien verkostoituneen somessa lapsensa syntymäajan ja ylipäänsä äitiytensä perusteella, mutta minulle ei tulisi mieleenkään.

Yksi syy siihen, että koen normiperheiden vanhemmuusryhmät vieraiksi itselleni, on tietenkin oma tahattoman lapsettomuuden kokemukseni. Kun nyt käsittelen juuri sitä, että toista lasta ei varmaankaan koskaan tule, on todella hämmentävää törmätä tämän kaltaisiin läppiin:


Kun ei vaan naurata, vaikka tietää, että hauskaahan tuo on. Rusinan puolitus, siis. Halkaisisin vaikka itseni puoliksi, jos voisin saada toisen lapsen. Kuinka moni antaisikaan mitä tahansa, että voisi saada sen ensimmäisen?

Toinen minut vieraannuttava asia on kaikkialla vallitseva parisuhdeoletus. Usein vertaistelu perustuu siihen, että kotona on kaksi vanhempaa. Iso osa naisten puheesta on valitusta miehestä, joka ei osallistu riittävästi. En koe olevani kotonani ryhmissä, joissa ollaan "käytännössä yksinhuoltajia, koska mies tekee pitkää päivää". Oikean maailman ystävien kanssa tietenkin jaetaan kunkin elämän tilanteet ja murheet, mutta jos perhepuhe on parisuhdepuhetta, en oikein pysty sen äärellä vertaistelemaan tuntemattomien kanssa.

Kolmas minut vieraannuttava asia ovat vanhemmuuspuheen tarjoamat sukupuoliroolit. En kertakaikkiaan löydä itseäni siitä naiskuvasta, jota some koittaa äideille tarjota. En vain ole sellainen äiti enkä nainen. En osaa analysoida tätä asiaa vasta äitiytyneenä vielä sen tarkemmin, mutta suurin osa mammameemeistä vain menee ihan totaalisesti ohi maalin minun kohdallani. En edes käsitä, millaisista ihmisistä niissä puhutaan. En saa mitään siitä hengästyneestä mukahauskasta hieman passiivisuhriutuneesta ruuhkavuosihöpinästä.

Lisäksi on vielä sekin, että somessa vanhemmuuspuhe on hyvin usein puhetta shoppailusta, joka sekään ei aihealueena juurikaan kiinnosta minua. En myöskään ole ollenkaan kiinnostunut ainakaan tuntemattomien vauvojen päivän asuista tai äitiysmuodista. Lähtökohtaisesti en oikein haluaisi ostaa mitään.

Haen vielä identiteettiäni vanhempana, mutta selvää on, että vaikka äitiys on minulle maailman tärkein asia, se ei ole keskeisin osa identiteettiäni. En tule koskaan esittelemään itseäni ensisijaisesti jonkun äitinä. Taidan pitäytyä jatkossakin niukalla linjalla vanhemmussomen suhteen. Samalla koitan kuitenkin hieman ristiriitaisin tuntein osaltani luoda jotain luettavaa myös meille, joiden perheet eivät ole niitä ihan tavallisimmista tavallisimpia.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Yhden vanhemman perheen unikoulu


En ollut alunperin suunnitellut, että nukkuisimme perhepedissä, mutta aluksi se oli meille ainoa mahdollisuus nukkua lainkaan, ja sitten me vain totuimme siihen. Nyt Pieni harjoittelee omaan sänkyyn siirtymistä, koska hän on nykyään öisin motorisesti niin levoton, ettei ole enää muuta vaihtoehtoa. Viime yö oli kolmas "unikouluyö". En ole ainakaan vielä noudattanut mitään varsinaista strukturoitua unikoulua, siksi lainausmerkit.

Ennen vanhemmaksi tuloa uniasiat huolettivat paljon. Mietin, millaista se on, jos ei saa nukkua ollenkaan, ja voiko unihommeleista selvitä yksinhuoltajana. Aivan valtava osa unikoulumateriaalista ja unipuheestahan on suunnattu kahden vanhemman perheille. Viesti meille muille on aika lannistava: Et selviä yksin.

Tiedän, että uniasiat mietityttävät tosi monia itsellisiä(kin), ja aloitin siksi instagramin puolella tarinan meidän unikoulustamme. Olen päivitellyt yön pimeinä tunteina, miten pinnasänkytreenit sujuvat. Toivon, että joku saisi tarinoistani tukea omaan tilanteeseensa, mutta yhtä lailla päivitän omaksi ilokseni, koska yöllä valvominen on aika tylsää. Olen saanut ihania tsemppiviestejä ja vertaistukea ihmisiltä, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Tuntuu melkein, etten olisikaan hoitamassa hommaa yksin, kun meitä on kuitenkin jokaisessa Suomen kaupungissa silläkin hetkellä joku toinenkin valvomassa samoissa puuhissa, tai muuten murehtimassa uniasioita.

Tiivistelmänä instagramia käyttämättömille voisin kertoa, että ihan vielä kolmessa yössä emme ole päässeet maaliin, mutta toisaalta Pieni nousi ensimmäisen kerran seisomaan pinnasängyssä viime yönä kahdelta, että jotain kai sekin. Väsyttää hitosti ja on rankkaa, mutta edelleen tuntuu, että jaksan, ja tämä kannattaa. Koliikkihuutoon verrattuna tämä vielä toistaiseksi ollut aika helppoa. Olen tarkkaillut fiiliksiäni kiinnostuneena siltä kannalta, alkaako jossain vaiheessa tuntua erityisesti siltä, että haluaisin hommassa olevan mukana puolison, mutta ei ole vielä tullut sellaista tunnetta. Viime yönä kolmen aikaan mietin, että nyt jos tässä olisi joku mies vielä heilumassa, ihan varmasti riitelisin hänen kanssaan väsymyksissäni juuri tällä hetkellä.

Huh, kovaa hommaa! Mutta on sitä pahemmastakin selvitty!