Vanhemmuudesta puhuttaessa eräs toistuvasti esiin nouseva myytti on se, että lapsen saaneen ihmisen arvot muuttuvat. Oletetaan, että ihminen kasvaa lapsen myötä aikuiseksi sellaisella tavalla, johon hänellä ei ennen lasta ollut mahdollisuutta. Usein sanotaan suoraan, tai ainakin annetaan ymmärtää, että lasta edeltävät arvot olivat pinnallisempia, epäkypsempiä ja itsekkäämpiä kuin lapsen myötä jalostuneet uudet arvot. Jotkin vanhat ystävyyssuhteet saatetaan kokea uusiin, parempiin arvoihin sopimattomiksi, ja nämä ystävyydet poistetaan uudesta elämästä yhteensopivuusongelmien vuoksi.
Jos tämä on aidosti vanhemmaksi tulleen kokemus, se on sellaisenaan juuri hyvä ja oikea, ja on paikallaan, että vanhemmaksi tullut myös toimii siten, että uusien arvojen mukainen elämä on mahdollista.
Haastaisin kuitenkin vähän.
Kun puhutaan vanhemmuuden tuomista järisyttävän suurista arvomuutoksista, on hyvä muistaa, että puhe vanhemmuuden ylevöittävästä vaikutuksesta on aika tunkkainen kulttuuriimme käsikirjoitettu patriarkaalinen fossiili. Sen tehtävänä on tuottaa puhetta siitä, että vanhemmuus kannattaa, koska vanhempi on lapsetonta parempi ihminen. Ihmisen ei kuitenkaan ole oikeasti pakko muuttua toiseksi, eikä hänen ole pakko räjäyttää elämäänsä kaikilta osin vain siksi, että hän sai lapsen. Elämän eri kohdissa voi tapahtua arvojen muutoksia, ja yksi näistä muutoskohdista voi toki olla vanhemmaksi tuleminen. Kaikilla ei ole näin, eikä ole välttämätöntä, että näin tapahtuu.
Arvomuutosmyytin hellimisessä on parikin riskiä:
Ensinnäkin se uusintaa ja vahvistaa sitä kulttuuriimme syvälle hakattua oletusta, että vastuulliseksi aikuiseksi kasvetaan vasta lapsen saamisen myötä. Tämä oletus on hirvittävän haitallinen varsinkin lapsettomille ihmisille. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Arja Mäkinen kirjassaan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia. Ei ole kenenkään etu, että uusinnetaan sellaista puhetta, jossa lapseton nähdään pinnallisena, itsekkäänä ja vastuuttomana "vääräarvoisena" ihmisenä.
Toiseksi myytti arvomuutoksesta on niin vahva, että sitä saattaa alkaa manifestoida ihan huomaamattaan vanhemmoituessaan, vaikka se ei oikeastaan omaan elämäntilanteeseen sovikaan. Onko todella niin, että arvot ovat muuttuneet, vai onko muutos enemmänkin esimerkiksi ajankäytössä? Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan arvot ja oma persoona ovat edelleen samat ja ehyet, elämän puitteet vain ovat toisenlaiset? Haluaako vanhemmoitunut todella poistaa elämästään ihmisiä siksi, että hänellä on nyt lapsi, vai olivatko jotkut hänen ihmissuhteistaan alun perinkin huonoja? Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, ettei ala vain kulttuurisen tavan vuoksi hämmentää itseään kuvittelemalla olevansa keskeisiltä osiltaan kokonaan toinen ihminen siksi, että sai lapsen. Toivon, että kiinnitetään huomiota myös siihen, että tämä kuvio tuuppaa usein juuri lapsettomat muiden elämästä ulos yksinäisyyteen.
Lapsen saamisen myötä toki moni asia muuttuu, mutta kaikista ei tunnu siltä, että arvot ja ystävyyssuhteetkin on syytä laittaa samalla uusiksi. Tätäkään vanhemmuusmyyttiä ei ole pakko ottaa automaattisesti osaksi identiteettiään, jos se ei tunnu oikealta, eikä ainakaan asiaa pohtimatta ja tavan vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti