Ajatuksenmuodostamisyritys

Minun lapseni on nyt puolitoistavuotias, ja hän on upea. Unet olivat ensimmäisen vuoden ajan täysi katastrofi. En ollut varma, selviänkö, nyt menee jo paremmin.

Ajatukseni ovat lyhyitä nykyään, koska ajatteluun käytettävissä aika on lyhyt. Siksi vaikutan juuri nyt enemmän instagramin puolella. En ole ihan varma, mikä tämän blogin kohtalo tulee olemaan, koska en tiedä, tarvitaanko tätä enää mihinkään. Kun aloin kirjoittaa, missään ei ollut mitään järjellistä luettavaa yksin elämisestä tai ainakaan itsellisestä vanhemmuudesta. Nyt sitä löytyy vaikka kuinka paljon. Toisaalta kuitenkin luulen, että ajatukseni alkavat tästä taas pikku hiljaa pidentyä samaa vauhtia yöunien kanssa, ja kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Saapa nähdä.

Tulin nyt kuitenkin kertomaan, että minulla on tänään ollut ihan oikea ajatus. Se on kauhean sössöinen ja epäselvä, siksi koitan kirjoittaa, josko vaikka selkenisi:

Vanhemmuus parisuhteessa ja itsellinen vanhemmuus ovat täysin eri urheilulajit. Toinen on ehkä pingis tai maastohiihto, ja toinen härkätaistelu. Urheilulajeja kyllä, mutta niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Minun perheeni syntytarina kaikkine kipuineen ja tämänhetkisine yh-arkineen on aivan eri peli, enkä useimmiten saa ollenkaan kiinni niistä täkyistä, joita minulle ilahtuneena tarjotaan nyt kun minäkin vihdoin olen päässyt suloiseen vauvakuplamaailmaan. En kertakaikkiaan ymmärrä, mitä sellaisessa maailmassa pitäisi tehdä.

En tajua puhetta siitä, kuinka vanhemmuus muuttaa kaiken. En koe muuttuneeni ihmisenä yhtään mihinkään suuntaan saatuani lapsen. Minuun kyllä suhtaudutaan eri tavalla, jotenkin paljon mukavammin. Olen lapsen saatuani muille käsitettävämpi. Minua arvostetaan enemmän, ja minua kutsutaan eri tavalla mukaan kuin ennen. En halunnut masukipsiä, en raskauskuvia, en tissimaitokorua, en istua pastellinvärisessä huoneessa syömässä leivoksia muiden naisten kanssa sen kunniaksi, että minusta on kaivettu puolimetrisellä neulalla ulos munasolu, joka on sitten saatu kiinnittymään kohdun limakalvoon jakautumishommiin. En kykene tuntemaan empatiaa, kun joku joutuu viettämään puolison työmatkan vuoksi lapsen kanssa viisi päivää yksin. Minä olin viettänyt lapseni kanssa viisi päivää yksin silloin, kun hän oli viiden vuorokauden ikäinen.

Meidän elämämme on aivan erilaista. Sitä säätelevät aivan omanlaisensa lait. Minä olen oikein tyytyväinen meidän perheeseemme, mutta jos päiväkotia ei lasketa, minun lapseni on tähän mennessä ollut hoidossa ehkä yhteensä noin neljä tuntia. Se on meidän tukiverkostotilanteemme. Minulla ei ole taukoa tai omia menoja, minä en harrasta, masennu, ahdistu, romahda tai lepää, koska se ei ole vaihtoehto. Minä teen kaiken itse, ja se on rehellisesti sanottuna aivan paskaa, eikä kenenkään pitäisi joutua pärjäämään näin yksin.

Me pärjäämme silti, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä vain on ihan eri tarina, täysin oma juttunsa.