Onko jokainen yksinhuoltajanainen nykyään "oikeestaan itsellinen äiti"?

Ajattelin kokeilla, olisiko Sinkkupäiväkirjat-podcast hyvää lenkkiseuraa. En ehtinyt ottaa siitä selvää, koska kuuntelu loppui toisen jakson alkupuolelle kuin seinään. Siinä kohtaa yksi sarjan henkilöistä, perinteisellä tavalla raskaaksi tullut ja esikoistaan odottava nainen esittelee itsensä:

"-- Mä odotan parhaillaan mun esikoista. Mun lapsella on kyllä isä, mutta hän ei nyt pysty olemaan oikeastaan millään tavalla mukana tässä-- Elikkä mua vois sanoo oikeestaan itselliseksi äidiksi poislukien se, että tää lapsi ei oo saanut alkuaan hoidoilla, vaan tosi tosi äärettömän pienellä todennäköisyydellä ja täysin yllättäen."

Stop. Se siitä podista.

Nyt hei ihan oikeasti. Et ole "oikeestaan itsellinen äiti", jos olet tullut vahingossa raskaaksi ja lapsen isä ei ole kuvioissa. Sinä et ole käynyt läpi sitä, mitä itselliset ovat. Hoidot, adoptio tai sijaisvanhemmaksi ryhtyminen yksin ovat osapuilleen täsmälleen päinvastainen asia kuin ylläriraskaus ja lapsen toisen vanhemman häippääminen. Meistä oikeasti itsellisistä monella on takana niin pitkä ja kipeä tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen tie, että eiköhän nyt sovita, että se "itsellinen ilman hoitoja" on edelleenkin ihan vaan yksinhuoltaja.

Voin sanoa, että tuntuu aivan sairaan pahalta tulla rinnastetuksi ihmiseen, jolle sattuu vahinkoraskaus, kun oma tahattoman lapsettomuuden helvetti kesti kymmenisen vuotta ja lapsi on niin tekemällä tehty kuin vain ikinä mahdollista. Minun lapseni tilanne on myös aivan täysin toisenlainen, koska hänellä ei ole olemassa isää ollenkaan. Se on merkitykseltään aivan toinen asia, kuin se, että lapsella on olemassa isä, joka ei ole tekemisissä. Lahjasolulla alkunsa saamiseen liittyy myös aivan valtavasti omia erityiskysymyksiään, ja niitä ei tarvitse prosessoida "tavallisissa" yh-perheissä. Meillä ei sitten taas toisaalta prosessoida sitä, miksi isä ei ole maisemissa. Eipä juurikaan yhteistä siis.

En pysty sitä edes sanoilla kuvaamaan, kuinka loputtoman pahalta ja turhauttavalta välillä tuntuu, kun jokainen yhäri haluaa nyt yhtäkkiä tulla kutsutuksi itselliseksi. Ei sitä kai tarvitse ymmärtää, miksi niin ei pitäisi tehdä, mutta olisi kuitenkin hyvä kunnioittaa toisten kokemuksia, ja keksiä itselleen joku muu sana, jos se yksinhuoltaja ei enää kelpaa kuvaamaan ihmistä, joka huoltaa lapsensa yksin. Minulle se kelpaa ihan hyvin. Sen lisäksi minä olen itsellinen äiti.

Vanhemmuussome on tunkkaista

Olen miettinyt paljon sitä, miksi koen valtaosan vanhemmuussomesta todella puuduttavaksi. Tunsin suurta vierautta sen äärellä ennen lapsen saamista, mutta koen sitä aivan yhtä vahvasti edelleen. Suurin osa siitä tavasta, jolla, raskaudesta, lapsen saamisesta tai vanhemmuudesta puhutaan, ei resonoi minun maailmassani ollenkaan. Herätän välillä hämmennystä, kun en kuulu esimerkiksi Elokuiset 2021 Facebook-ryhmään. Vauvojen äidit olettavat usein kaikkien verkostoituneen somessa lapsensa syntymäajan ja ylipäänsä äitiytensä perusteella, mutta minulle ei tulisi mieleenkään.

Yksi syy siihen, että koen normiperheiden vanhemmuusryhmät vieraiksi itselleni, on tietenkin oma tahattoman lapsettomuuden kokemukseni. Kun nyt käsittelen juuri sitä, että toista lasta ei varmaankaan koskaan tule, on todella hämmentävää törmätä tämän kaltaisiin läppiin:

Kun ei vaan naurata, vaikka tietää, että hauskaahan tuo on. Rusinan puolitus, siis. Halkaisisin vaikka itseni puoliksi, jos voisin saada toisen lapsen. Kuinka moni antaisikaan mitä tahansa, että voisi saada sen ensimmäisen?

Toinen minut vieraannuttava asia on kaikkialla vallitseva parisuhdeoletus. Usein vertaistelu perustuu siihen, että kotona on kaksi vanhempaa. Iso osa naisten puheesta on valitusta miehestä, joka ei osallistu riittävästi. En koe olevani kotonani ryhmissä, joissa ollaan "käytännössä yksinhuoltajia, koska mies tekee pitkää päivää". Oikean maailman ystävien kanssa tietenkin jaetaan kunkin elämän tilanteet ja murheet, mutta jos perhepuhe on parisuhdepuhetta, en oikein pysty sen äärellä vertaistelemaan tuntemattomien kanssa.

Kolmas minut vieraannuttava asia ovat vanhemmuuspuheen tarjoamat sukupuoliroolit. En kertakaikkiaan löydä itseäni siitä naiskuvasta, jota some koittaa äideille tarjota. En vain ole sellainen äiti enkä nainen. En osaa analysoida tätä asiaa vasta äitiytyneenä vielä sen tarkemmin, mutta suurin osa mammameemeistä vain menee ihan totaalisesti ohi maalin minun kohdallani. En edes käsitä, millaisista ihmisistä niissä puhutaan. En saa mitään siitä hengästyneestä mukahauskasta hieman passiivisuhriutuneesta ruuhkavuosihöpinästä.

Lisäksi on vielä sekin, että somessa vanhemmuuspuhe on hyvin usein puhetta shoppailusta, joka sekään ei aihealueena juurikaan kiinnosta minua. En myöskään ole ollenkaan kiinnostunut ainakaan tuntemattomien vauvojen päivän asuista tai äitiysmuodista. Lähtökohtaisesti en oikein haluaisi ostaa mitään.

Haen vielä identiteettiäni vanhempana, mutta selvää on, että vaikka äitiys on minulle maailman tärkein asia, se ei ole keskeisin osa identiteettiäni. En tule koskaan esittelemään itseäni ensisijaisesti jonkun äitinä. Taidan pitäytyä jatkossakin niukalla linjalla vanhemmussomen suhteen. Samalla koitan kuitenkin hieman ristiriitaisin tuntein osaltani luoda jotain luettavaa myös meille, joiden perheet eivät ole niitä ihan tavallisimmista tavallisimpia.