perjantai 29. heinäkuuta 2022

Pelastakaa yksinhuoltajat!

Pelastusarmeijalla on menossa rahankeräys vähävaraisten yksinhuoltajien auttamiseksi. Kampanjan kuvitus on aika mieletön:

Yksinhuoltajapoloinen lapsineen haahuilee keskellä yötä rikkinäisellä sillalla kuohuvan kosken yllä ukkosmyrskyssä. Kuvaa on aika vaikeaa katsoa nauramatta. Noinko kauheaa todella on olla yksinhuoltaja?

Tästä voisi sanoa aika paljonkin, mutta sanon nyt vain sen, että tämä on juuri sitä, mitä yksinhuoltajat eivät tarvitse. Leimaavaa, alentavaa ja kauhistelevaa säälinsekaista sosiaalipornoa. Se, että yksinhuoltajat esitetään näin on yksi isoimpia yksinhuoltajuuteen liittyviä ongelmia. Opetelkaa näkemään meidät paremmin, pyydän. On tietenkin totta, että yhden vanhemman perheissä on todennäköisesti taloudellisesti tiukempaa kuin kahden, mutta voisiko siitä keskustella jotenkin asialliseen sävyyn?

Hyväntekeväisyystoimijoiden joukosta Pelastusarmeija ei tietenkään muutenkaan ole järkevin taho, jolle rahansa antaa, toimintaan liittyy erittäin ikäviä piirteitä.

Sitten ihan toinen juttu:

Netflixissä on Daniel Slossin Jigsaw- niminen stand up-setti, jossa hän puhuu jopa vähän Ted Talk -tyyliin parisuhdenormatiivisuudesta. Sloss on tosi kiukkuinen, mutta keikka on ihan virkistävää katsottavaa. Koomikon teesi on, että suurin osa parisuhteista on ihan kauheita, mutta meidät on kasvatettu siihen, että parisuhteettomuus on aina vaillinaisuutta, joten olemme mielummin missä tahansa suhteessa kuin yksin. 

Jotenkin resonoi sattuneesta syystä 😄



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Itsellisyys ja yksinäisyys

Olen osallistunut instagramissa #solomothersummer -haasteeseen. Se on brittiläisen Mel Johnsonin (The Stork and I) hauska vuosittainen heinäkuun haaste, jossa itselliset äidit kertovat jotain itsestään kuun jokaisena päivänä. Tämän päivän tehtävänä on kertoa viikonlopuista itsellisenä äitinä. Viikonloppupohdinnan taustalla on kysymys siitä, onko vapaa-ajan vietto yhden vanhemman perheessä yksinäistä. Ovatko ydinperheet omissa porukoissaan, jääkö itsellinen vanhempi vaille aikuisseuraa vapaa-aikanaan?

Yksinäisyyshän on ihan yleisesti Suomessa tosi iso ongelma: Joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Me olemme jotenkin tosi huonoja olemaan yhdessä. Meillä ei keräännytä iltaisin isommalla porukalla pubiin tai syömään, eikä useinkaan kyläillä erityisen spontaanisti. Hyvä keskiluokkainen elämä on sitä, että tehdään viikolla aika paljon töitä, ja sitten ollaan viikonloppuna väsyneitä, eikä jakseta tehdä mitään erityisjärjestelyjä, jotta voitaisiin tavata myös perheen ulkopuolisia. Viikonloppu kuluu kotona ydinperheen kanssa toipuessa ja kerätessä voimia seuraavaan viikkoon. Lisäksi on ohjelmoituja harrastuksia, jotka takaavat sen, ettei hengailuaikaa ole, ja ystävien tapaaminen vaatii kalenterin kanssa aikatauluttamista kuukausia etukäteen.

Monelle ydinperhemeiningeissä elävälle tällainen elämä voi olla ihan hyvää, mutta moni myös tuntee olonsa yksinäiseksi ja kuormittuneeksi. Suoritteet tulevat suoritettua, ja oma perhe täyttää ehkä ison osan sosiaalisuuden tarpeesta, mutta silti tuntuu yksinäiseltä ja tyhjältä, kun yhteisö puuttuu. 

Perheettömänä tällaisessa kulttuurissa eläminen voikin sitten olla pahimmillaan jo todella tuhoisaa. Kun kulttuurissa pääosa sosiaalisuuden tarpeesta on tapana tyydyttää oman ydinperheen parissa, lapseton ja parisuhteeton saattaa jäädä aika lohduttomalla tavalla yksin. Yksin elävien yksinäisyyden kokemuksissa on tietenkin paljon variaatiota, mutta karkeana keskimääräistyksenä perheettömyys on iso yksinäisyyden riskitekijä. Tätä samaa yksinäisyyspohdintaa luen myös tässä  itsellisten haasteen viikonlopputeemassa. Jos kaikki ovat vain puolison ja omien lastensa kanssa, viettääkö yh-äiti vapaa-aikansa ilman aikuisseuraa, ja löytyykö lapselle mistään kavereita?

Minä olen itsellisenä äitinä vähemmän yksinäinen kuin ilman lasta. Meille tarjotaan paikka yhteiskunnassa ihan eri tavalla kuin lapsettomalle sinkulle tarjotaan. On puistoja, kerhoja, tapahtumia, harrastuksia, joihin on todella helppoa mennä lapsi käyntikorttina. Juttelu vieraille ihmisille on täysin mutkatonta, kun lapsia on läsnä. Koko ympäröivä systeemi on ohjelmoitu hoivaamaan meidän hyvinvointiamme, ja koen arvostusta ihan eri tavalla kuin ennen lapsen saamista. Meistä on tullut osa perheiden yhteisöä, arvostettuja yhteiskunnan jäseniä. Lisäksi olen ystävien seurassa paljon vähemmän ulkopuolinen nyt, kun voin jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita.

En osaa verrata meidän perheemme tilannetta kahden vanhemman perheen tilanteeseen, kun en ole vanhemmuutta sellaisissa olosuhteissa kokeillut. Välillä iltaisin kaipaisin aikuista juttuseuraa, mutta joka tapauksessa on selvää, että olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen lapsen saamista. Jos siis unohdetaan laskuista se, että asuttiin vuosi ihan väärässä paikassa, jossa ei tunnettu juuri ketään. Se oli ihan kauhean yksinäistä. Nyt kuitenkin Helsinkiin paluun jälkeen sekä arki että viikonloput näyttävät aika valoisilta.

Saapa nähdä, mitä tapahtuu pian, kun arki oikeasti alkaa. Pieni menee perhepäivähoitoon, ja minä aloitan työt. Uskoisin, että yksinäisyyden kokemus vähenee näiden muutosten seurauksena entisestään, kun elämäämme tulee lisää yhteisöjä.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Kymmenen vuotta sinkkuna

Viisi vuotta sitten kirjoitin siitä, että olin ollut viisi vuotta sinkkuna. Nyt sinkkuvuosia on siis kertynyt jo kymmenen. Aika mykistävää, kun olen kuitenkin ihminen, joka oikeastaan olisi halunnut elää parisuhteessa.  Pari tapailua on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei mitään kovin vakavaa. En ole tavannut ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin olla, enkä kokenut tarvetta olla kenenkään kanssa vain muodon vuoksi tai siksi, että haluan lapsen.

Ensimmäisen inseminaationi jälkeen pidin vielä tuumaustauon, ja päädyin treffeille sellaisen miehen kanssa, joka lopulta ehdotti minulle kumppanuusvanhemmuutta. Se ei ole ollenkaan minun juttuni, eikä ollut deittailukaan enää siinä vaiheessa. Jotenkin kai piti vain vielä kokeilla, antaa normiperheytymiselle vielä yksi mahdollisuus. Mies oli ihan kiva, mutta en minä ollut enää oikeasti saavutettavissa. Olin jo matkalla itselliseksi äidiksi paljon vahvemmin kuin vielä tajusinkaan. Seurasi vielä kaksi tuloksetonta inseminaatiota ja lopulta ivf-hoito, jonka tuloksena melkein vuosi sitten syntyi elämäni tärkein ihminen, täpäkkä pieni tyttäreni.

Olen tehnyt pitkän parisuhteettomuuteni kanssa aivan järjettömän työstön, enkä kaipaa kumppania enää lainkaan. Joskus mietin, onko se todella siksi, että viihdyn yksin niin hyvin, vai siksi, että olen vain jo niin tottunut tähän, tai kertakaikkiaan menettänyt toivoni hyvän suhteen löytämisestä lopullisesti. En rehellisesti tiedä, mutta olen aika onnellinen. Luultavasti olisin vielä onnellisempi, jos vierellä olisi joku ihana mies, mutta siitä en oikeastaan tiedä mitään, kun en ole koskaan päässyt kokemaan hyvää parisuhdetta. Oli miten oli, on ainakin ihan valtavan helpottavaa, ettei tarvitse enää deittailla eikä haikailla jotain, vaan saa elää elämäänsä sellaisena kuin se oikeasti on.

Kuten itsellisiä briteissä coachaava The Stork and I aina sanoo: Vaikka asiat olisivat voineet mennä toisin, ei se tarkoita, että ne olisivat silloin menneet paremmin. Ei se, että minulla olisi parisuhde ja olisin vaikka saanut siihen lapsenkin, tarkoittaisi sitä, että olisin varmasti onnellisempi. Saattaisi olla vaikka ihan paskaakin. Ja nyt on aika hiton hyvä juuri näin.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Hupsista!

Olenko todella kirjoittanut tänne viimeksi huhtikuussa! Päivät ovat täysiä, ja olen päätynyt päivittelemään lyhyitä päivityksiä viime aikoina lähinnä instagramin puolelle. Ajatus ei oikein taivu pidempään formaattiin.

Vuoden piina pikkukaupungissa alkaa olla ohi. Muutetaan Helsinkiin kymmenen päivän kuluttua, ja se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Vähemmän hyvältä taas tuntuu se, että on pakko mennä töihin jo syyskuussa. En haluaisi antaa Pientä vielä hoitoon.

En hylkää blogia. Nukun vain ensin vähän.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Onko jokainen yksinhuoltajanainen nykyään "oikeestaan itsellinen äiti"?


Ajattelin kokeilla, olisiko Sinkkupäiväkirjat-podcast hyvää lenkkiseuraa. En ehtinyt ottaa siitä selvää, koska kuuntelu loppui toisen jakson alkupuolelle kuin seinään. Siinä kohtaa yksi sarjan henkilöistä, perinteisellä tavalla raskaaksi tullut ja esikoistaan odottava nainen esittelee itsensä:

"-- Mä odotan parhaillaan mun esikoista. Mun lapsella on kyllä isä, mutta hän ei nyt pysty olemaan oikeastaan millään tavalla mukana tässä-- Elikkä mua vois sanoo oikeestaan itselliseksi äidiksi poislukien se, että tää lapsi ei oo saanut alkuaan hoidoilla, vaan tosi tosi äärettömän pienellä todennäköisyydellä ja täysin yllättäen."

Stop. Se siitä podista.

Nyt hei ihan oikeasti. Et ole "oikeestaan itsellinen äiti", jos olet tullut vahingossa raskaaksi ja lapsen isä ei ole kuvioissa. Sinä et ole käynyt läpi sitä, mitä itselliset ovat. Hoidot, adoptio tai sijaisvanhemmaksi ryhtyminen yksin ovat osapuilleen täsmälleen päinvastainen asia kuin ylläriraskaus ja lapsen toisen vanhemman häippääminen. Meistä oikeasti itsellisistä monella on takana niin pitkä ja kipeä tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen tie, että eiköhän nyt sovita, että se "itsellinen ilman hoitoja" on edelleenkin ihan vaan yksinhuoltaja.

Voin sanoa, että tuntuu aivan sairaan pahalta tulla rinnastetuksi ihmiseen, jolle sattuu vahinkoraskaus, kun oma tahattoman lapsettomuuden helvetti kesti kymmenisen vuotta ja lapsi on niin tekemällä tehty kuin vain ikinä mahdollista. Minun lapseni tilanne on myös aivan täysin toisenlainen, koska hänellä ei ole olemassa isää ollenkaan. Se on merkitykseltään aivan toinen asia, kuin se, että lapsella on olemassa isä, joka ei ole tekemisissä. Lahjasolulla alkunsa saamiseen liittyy myös aivan valtavasti omia erityiskysymyksiään, ja niitä ei tarvitse prosessoida "tavallisissa" yh-perheissä. Meillä ei sitten taas toisaalta prosessoida sitä, miksi isä ei ole maisemissa. Eipä juurikaan yhteistä siis.

En pysty sitä edes sanoilla kuvaamaan, kuinka loputtoman pahalta ja turhauttavalta välillä tuntuu, kun jokainen yhäri haluaa nyt yhtäkkiä tulla kutsutuksi itselliseksi. Ei sitä kai tarvitse ymmärtää, miksi niin ei pitäisi tehdä, mutta olisi kuitenkin hyvä kunnioittaa toisten kokemuksia, ja keksiä itselleen joku muu sana, jos se yksinhuoltaja ei enää kelpaa kuvaamaan ihmistä, joka huoltaa lapsensa yksin. Minulle se kelpaa ihan hyvin. Sen lisäksi minä olen itsellinen äiti.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Vanhemmuussome on tunkkaista

Olen miettinyt paljon sitä, miksi koen valtaosan vanhemmuussomesta todella puuduttavaksi. Tunsin suurta vierautta sen äärellä ennen lapsen saamista, mutta koen sitä aivan yhtä vahvasti edelleen. Suurin osa siitä tavasta, jolla, raskaudesta, lapsen saamisesta tai vanhemmuudesta puhutaan, ei resonoi minun maailmassani ollenkaan. Herätän välillä hämmennystä, kun en kuulu esimerkiksi Elokuiset 2021 Facebook-ryhmään. Vauvojen äidit olettavat usein kaikkien verkostoituneen somessa lapsensa syntymäajan ja ylipäänsä äitiytensä perusteella, mutta minulle ei tulisi mieleenkään.

Yksi syy siihen, että koen normiperheiden vanhemmuusryhmät vieraiksi itselleni, on tietenkin oma tahattoman lapsettomuuden kokemukseni. Kun nyt käsittelen juuri sitä, että toista lasta ei varmaankaan koskaan tule, on todella hämmentävää törmätä tämän kaltaisiin läppiin:


Kun ei vaan naurata, vaikka tietää, että hauskaahan tuo on. Rusinan puolitus, siis. Halkaisisin vaikka itseni puoliksi, jos voisin saada toisen lapsen. Kuinka moni antaisikaan mitä tahansa, että voisi saada sen ensimmäisen?

Toinen minut vieraannuttava asia on kaikkialla vallitseva parisuhdeoletus. Usein vertaistelu perustuu siihen, että kotona on kaksi vanhempaa. Iso osa naisten puheesta on valitusta miehestä, joka ei osallistu riittävästi. En koe olevani kotonani ryhmissä, joissa ollaan "käytännössä yksinhuoltajia, koska mies tekee pitkää päivää". Oikean maailman ystävien kanssa tietenkin jaetaan kunkin elämän tilanteet ja murheet, mutta jos perhepuhe on parisuhdepuhetta, en oikein pysty sen äärellä vertaistelemaan tuntemattomien kanssa.

Kolmas minut vieraannuttava asia ovat vanhemmuuspuheen tarjoamat sukupuoliroolit. En kertakaikkiaan löydä itseäni siitä naiskuvasta, jota some koittaa äideille tarjota. En vain ole sellainen äiti enkä nainen. En osaa analysoida tätä asiaa vasta äitiytyneenä vielä sen tarkemmin, mutta suurin osa mammameemeistä vain menee ihan totaalisesti ohi maalin minun kohdallani. En edes käsitä, millaisista ihmisistä niissä puhutaan. En saa mitään siitä hengästyneestä mukahauskasta hieman passiivisuhriutuneesta ruuhkavuosihöpinästä.

Lisäksi on vielä sekin, että somessa vanhemmuuspuhe on hyvin usein puhetta shoppailusta, joka sekään ei aihealueena juurikaan kiinnosta minua. En myöskään ole ollenkaan kiinnostunut ainakaan tuntemattomien vauvojen päivän asuista tai äitiysmuodista. Lähtökohtaisesti en oikein haluaisi ostaa mitään.

Haen vielä identiteettiäni vanhempana, mutta selvää on, että vaikka äitiys on minulle maailman tärkein asia, se ei ole keskeisin osa identiteettiäni. En tule koskaan esittelemään itseäni ensisijaisesti jonkun äitinä. Taidan pitäytyä jatkossakin niukalla linjalla vanhemmussomen suhteen. Samalla koitan kuitenkin hieman ristiriitaisin tuntein osaltani luoda jotain luettavaa myös meille, joiden perheet eivät ole niitä ihan tavallisimmista tavallisimpia.

torstai 31. maaliskuuta 2022

Yhden vanhemman perheen unikoulu


En ollut alunperin suunnitellut, että nukkuisimme perhepedissä, mutta aluksi se oli meille ainoa mahdollisuus nukkua lainkaan, ja sitten me vain totuimme siihen. Nyt Pieni harjoittelee omaan sänkyyn siirtymistä, koska hän on nykyään öisin motorisesti niin levoton, ettei ole enää muuta vaihtoehtoa. Viime yö oli kolmas "unikouluyö". En ole ainakaan vielä noudattanut mitään varsinaista strukturoitua unikoulua, siksi lainausmerkit.

Ennen vanhemmaksi tuloa uniasiat huolettivat paljon. Mietin, millaista se on, jos ei saa nukkua ollenkaan, ja voiko unihommeleista selvitä yksinhuoltajana. Aivan valtava osa unikoulumateriaalista ja unipuheestahan on suunnattu kahden vanhemman perheille. Viesti meille muille on aika lannistava: Et selviä yksin.

Tiedän, että uniasiat mietityttävät tosi monia itsellisiä(kin), ja aloitin siksi instagramin puolella tarinan meidän unikoulustamme. Olen päivitellyt yön pimeinä tunteina, miten pinnasänkytreenit sujuvat. Toivon, että joku saisi tarinoistani tukea omaan tilanteeseensa, mutta yhtä lailla päivitän omaksi ilokseni, koska yöllä valvominen on aika tylsää. Olen saanut ihania tsemppiviestejä ja vertaistukea ihmisiltä, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Tuntuu melkein, etten olisikaan hoitamassa hommaa yksin, kun meitä on kuitenkin jokaisessa Suomen kaupungissa silläkin hetkellä joku toinenkin valvomassa samoissa puuhissa, tai muuten murehtimassa uniasioita.

Tiivistelmänä instagramia käyttämättömille voisin kertoa, että ihan vielä kolmessa yössä emme ole päässeet maaliin, mutta toisaalta Pieni nousi ensimmäisen kerran seisomaan pinnasängyssä viime yönä kahdelta, että jotain kai sekin. Väsyttää hitosti ja on rankkaa, mutta edelleen tuntuu, että jaksan, ja tämä kannattaa. Koliikkihuutoon verrattuna tämä vielä toistaiseksi ollut aika helppoa. Olen tarkkaillut fiiliksiäni kiinnostuneena siltä kannalta, alkaako jossain vaiheessa tuntua erityisesti siltä, että haluaisin hommassa olevan mukana puolison, mutta ei ole vielä tullut sellaista tunnetta. Viime yönä kolmen aikaan mietin, että nyt jos tässä olisi joku mies vielä heilumassa, ihan varmasti riitelisin hänen kanssaan väsymyksissäni juuri tällä hetkellä.

Huh, kovaa hommaa! Mutta on sitä pahemmastakin selvitty!


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Mitä me oikein ollaan?

Pankkivirkailija: Siviilisääty?

Minä: Naimaton.

Pankkivirkailija: Sinulla on siis yksi lapsi?

Minä: Kyllä.

Pankkivirkailija: Oletko parisuhteessa?

Minä: En ole.

Pankkivirkailija: Oletko siis yksinhuoltaja?

Minä: Kyllä olen.

Pankkivirkailija: Ahaa, olet siis eronnut!


Minusta nämä stereotypiat ovat jotenkin aika riemukkaita. Ajattelisin varmaan itsekin ilman sen suurempaa pohdintaa yksinhuoltajasta, että hän on eronnut. Jotenkin aika ankeaa, mutta kovin inhimillistä.

Tajuan kyllä, että pankin on lainaneuvotteluissa ymmärrettävä taloudellinen tilanteeni kokonaisuudessaan, ja siihen toki kuuluu se, onko taloudessani muita aikuisia vai ei, tai huolehtiiko lapseni kuluista minun lisäkseni joku muukin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on pankille, miten minusta tuli yksinhuoltaja? Onko itsellinen mutsi parempi vai huonompi lainakandidaatti kuin perinteisen mallin yksinhuoltaja?

Ja jatkuukohan tämä selitysvelvollisuus perhetilanteesta loppuelämän?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Ei meiltä puutu ketään, kiitos kysymästä

Avaan mahdollisesti tässä jonkinlaisen Pandoran lippaan, mutta sanon sen nyt: Itselliset ja muut yksinhuoltajat eivät ole kaikilta osin toisilleen vertaisia. En halua osallistua yh-ryhmiin, joissa joka toinen yh haluaa yhtäkkiä itseään kutsuttavan itselliseksi äidiksi, koska se kuulostaa kivalta. En myöskään halua osallistua ryhmiin, joissa esimerkiksi keskustellaan ammattilaisten johdolla puuttuvasta isästä vailla ymmärrystä lahjasolutaustaan liittyvistä erityiskysymyksistä.

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia, joten keskityn nyt ns. "puuttuvan isän" problematiikkaan.

Monien tuntuu olevan hankalaa ymmärtää, etten koe tarvetta keskustella perheestämme puuttuvasta isästä, koska minun perheestäni ei puutu kukaan. Minun lapseni perheestä ei puutu kukaan. Me emme tarvitse tukea isättömyyden käsittelyyn, koska se ei ole meidän perheessämme suru, trauma eikä kriisi. Meidän perhemuotomme yksinkertaisesti on yhden vanhemman perhe, eikä siihen liity mitään erityisen dramaattista.

Meidän perheemme tarina menee näin: Lapsen syntymiseen tarvitaan paljon onnea, ja lisäksi kolme asiaa: munasolu, siittiösolu ja kohtu. Äidillä oli onnea, ja kaksi kolmesta, ja puuttuvan siittiön sain lääkäriltä. Sen oli lahjoittanut mies, joka oli halunnut auttaa. Emme tunne tätä miestä. Solut laitettiin yhteen, ja kasvamaan äidin kohtuun. Siellä sinä kasvoit, kunnes olit valmis syntymään.

Tästä eteenpäin tarina on avoin sille, mitä Pieni alkaa itse tuottaa. Hän saa kysyä, ihmetellä ja tuntea ihan mitä tahansa. Minun tehtäväni on vastata selvästi ja johdonmukaisesti kysymyksiin, jotta lapsella on eheä tarina omasta syntymästään. Jos lapselle tulee joskus sellainen olo, että häneltä puuttuu isä, on minun tehtäväni käsitellä tämä kysymys hänen kanssaan. Tutkimukset kuitenkin ovat osoittaneet, että näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsellisten vanhempien lapset eivät koe kenenkään puuttuvan perheestään, ellei ympäristö sitten onnistu heille tällaista tarinaa syöttämään. Sellaisen tarinan syöttäminen lapselle väkisin on väkivaltaa.

Mitä vertaisryhmiin tulee, on hyvä ymmärtää, että kun yh-ryhmässä aletaan käsitellä "puuttuvan isän" kysymystä, läsnä on erittäin todennäköisesti myös joku, jonka perheessä traumanäkökulmasta lähtevät pohdinnat todellakin ovat relevantteja. Kuvitellaanpa, että olisi vaikka käynyt niin, että mies olisi lähtenyt menemään vauvan synnyttyä, ja äiti on jäänyt tällaisessa tilanteessa lapsen kanssa yllättäen yksin. Tilanne on tällöin mitä suurimmassa määrin kriisi, ja tämä äiti tarvitsee ja ansaitsee kaiken tuen tilanteen käsittelyyn. Jos käsittely tapahtuu ryhmässä, ryhmän on oltava turvallinen. Epäaito vertaisryhmä tuottaa potentiaalisesti lisää traumatisoitumista, jos kriisissä oleva ihminen ei tule aidosti ymmärretyksi vertaisuuden puuttuessa. Eivät itselliset kykene tällaisissa asioissa toimimaan vertaisina yllättäen yksin vauvan kanssa jääneelle.

Kaikista tärkeintä tässä kaikessa on tietenkin lapsen hyvinvointi. Jokaisella lapsella on oikeus siihen, että hän tulee tilanteessaan nähdyksi oikein. Jos lapsen perheessä on käynyt niin, että toinen vanhempi on hävinnyt kuvioista, ja on siten perheen elämästä puuttuva ihminen, jäljellä olevan vanhemman on hyvä saada tukea siihen, miten tätä hylkäämiskokemusta ja kiintymyssuhdetraumaa lapsen kanssa käsitellään. Se, että perheessä ei ole isää, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita hylkäämistä. Ajatus siitä, että lapselta puuttuu varmasti joku vain siksi, että kyseessä on yhden vanhemman perhe, on meidän oman mielemme tuotetta, ei suinkaan välttämättä lapsen kokemus.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä normitarinaa, jossa kaikki lähtee aina siitä, että normaalissa perheessä on isä ja äiti, ja kaikki siitä eroava on aina hälyttävä poikkeama. Kun lahjasoluasioita ei ymmärretä, myös itsellisten äitien perheiden tilannetta lähdetään lähestymään kriisin, surun, puutteen ja trauman kautta. Se on paitsi ärsyttävää, myös potentiaalisesti hyvin haitallista, sillä itsellisille äideille ja varsinkaan heidän lapsilleen ei tule pakkosyöttää tällaista surullista tarinaa heidän perheestään, kun koko tarina on selvästi ihan toisten ihmisten tarina. On kaamean väärin aiheuttaa ihmisille välillisesti traumatunteita, kun heidän tilanteensa ei oikeasti sellaisia nostattaisi.

Ei ole universaali biologinen totuus, että vain yhdenlaiset perheet ovat normaaleja. Siinä vaiheessa, kun minun lapselleni aletaan väkisin tuottaa tarinaa traumataustasta, minä ärähdän.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Lahjasolulapsen taustasta kertominen perheen ulkopuolisille

"Mä sain hänet yksin hedelmöityshoidoilla", on se tilanneselvitys, joka vaikuttaa tulevan suustani helpoiten silloin, kun perhetilannetta pitää avata jotenkin. Se on useimmiten ihan hyvä, riittävä ja toimiva selvitys, mutta kuulen päässäni aina vähän naurua sanottuani sen.  Kuulostaa nimittäin aika helpolta: Halusin lapsen, menin klinikalle ja hups vain, sieltähän se sitten tulikin! Ärsyttää vähän, koska en halua ihmisten ajattelevan itsellisen äitiyden olevan helppoa ja itsekästä lapsishoppailua, mutta toisaalta en myöskään halua avata asian taustoja syvemmin ihan joka käänteessä, eivätkä ne varmasti esimerkiksi jotain viraston virkailijaa kiinnostaisikaan.

Todellisuudessahan tämä "hups vain" -polkuni äidiksi alkoi vuonna 2012, ja lapsi syntyi 2021. Lapsettomuus täytti lopulta koko elämäni, ja hoidot, ja erityisesti niihin jonottaminen, olivat hyvin raskas kokemus. Oli myös todella työlästä käsitellä omaa epänormatiivisuuttaan ja sitä, etten tulisi saamaan lapsia parisuhteessa, vaikka se olikin ollut haaveeni. Prosessin aikana oli kannettava myös sinkkuhäpeää ja raskaita kelpaamattomuuden, ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita. Oli pohdittava oikeutta perheeseen, ja tietenkin myös mahdollisesti syntyvän lapsen oikeuksia ja hyvinvointia.

Mutta ketä tämä kaikki kiinnostaa, ja kenelle se kuuluu? Kenelle olemme selityksen velkaa, ja missä menee avoimuuden ja salailun raja? Mihin saakka minun tarinani on minun, ja missä kohtaa se onkin nyt jo muuttunut Pienen omaksi tarinaksi, jonka jakamisesta hänen tulee saada itse päättää?

Vaikka avoimuus tuntuukin lähtökohtaisesti hyvältä, riippuu kuitenkin paljon tilanteesta, miten olen milloinkin valmis asiaa käsittelemään. Olen omalla kohdallani päätynyt seuraavaan:

  • Ystävät, kaverit ja suku tietävät kaikki, että olen saanut lapseni yksin lahjasolulla.
  • Läheisimmät ihmiset tietävät, kuinka pitkä ja kipeä prosessi oli.
  • Mammakerhoissa tmv. en yleensä koe aiheelliseksi avata asiaa enempää, jos en tunne ihmisiä. Saatan sanoa vain, että elämme lapsen kanssa kahdestaan.
  • Päivähoidossa tulen kertomaan avoimesti mikä taustamme on, ja toivon, että erilaisia perheitä käsitellään lapsiryhmässä.
  • Lapsen virastoasioita hoitaessa kerron, ettei toista huoltajaa ole, koska olen saanut lapsen yksin lahjasolulla. Haluan tässä yhteydessä sanoa taustan ääneen, koska koen, että se lisää viranomaisten ymmärrystä erilaisista perheistä, mutta en kuitenkaan vaaranna lapseni oikeutta yksityisyyteen, sillä virkailijat eivät tunne häntä.
  • Tökerösti ja toistuvasti rappukäytävässä isästä utelevalle puolitutulle naapurille ilmoitin, että kyseessä on yksityisasiani, enkä aio sitä kommentoida.

Koen perheestäni puhumisen lopultakin hyvin luontevaksi, eikä minulla ole varsinaisesti mitään pidäkkeitä asiaan liittyen. Välillä pohdin, tuleeko lapsen tausta mainittua turhankin usein, ja miltä se mahtaisi Pienestä tuntua. Eiväthän heteropariperheetkään ole joka käänteessä tilivelvollisia siitä, miten heidän lapsensa ovat saaneet alkunsa. Normiperheen lapsen alulle saattamisen selostamista pidettäisiin todella outona, mutta epänormatiivisen perheen vanhempaan kohdistuu joskus ikään kuin selitysvelvollisuus. Miten te olette tuollaisia? Missä lapsen isä on?

Itsellisten piireissä tuntuu olevan vaihtelua sen suhteen, kuinka paljon ja missä porukassa kukakin on valmis perheensä taustaa avaamaan. Näin pitää ollakin, sillä jokaisen on saatava piirtää oman perheensä yksityisyyden rajat siihen kohtaan, joka tuntuu itselle sopivalta. Tärkeintä on, että lapsella on sellainen olo, ettei hänen taustansa ole salaisuus tai häpeä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi olla valmis julistamaan tarina jokaiselle uteliaalle. Jos häpeä ja salailu ovat avoimuuden janan toisessa päässä ja täysin rajaton avoimuus toisessa, hyvä piste itse kullekin perheelle löytyy jostain näiden välistä.

Tärkeintä on muistaa, että sen jälkeen kun lapsi syntyy, tarina on hänen tarinansa. Epänormatiivinen perhe ei ole vastuussa kenenkään vääristä mielikuvista, eikä sen tarvitse olla mikään kansanvalistaja ja --sivistäjä aiheeseen liittyen. Lapsesta ei pidä tehdä julistuksellista maskottia, vaikka kuinka tekisi mieli edistää ymmärrystä perheiden monimuotoisuudesta. Näyttämällä lapselle, että emme ole tilivelvollisia tökeröille kyselijöille sen enempää kuin muutkaan perheet, näytän hänelle, että hän on arvokas ihminen. Se on eri asia, kuin taustan salaaminen tai sen häpeäminen. Myös epätavanomaisella perheellä on oikeus normaaliin yksityisyyteen.

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Haluatko kodin? Hanki parisuhde!

Olen ajatellut ostaa asunnon puoliksi lapseni kummisedän kanssa. Kummisetä haluaa sijoittaa, minä tarvitsen kodin. Asukkaiksi tulisimme minä ja Pieni, ja asunto myytäisiin sopivan ajan kuluttua. Sinä aikana minä pystyisin puolikkaan asunnon omistajana pelkän vuokranmaksun sijaan kartuttamaan omaisuuttani, ja voisin sitten toivottavasti seuraavaksi jo ostaa meille ihan itse oman kodin. Tällaisia kaveriasuntojärjestelyjä ihmiset varmasti tulevat tekemään tulevaisuudessa pääkaupunkiseudulla enemmänkin, koska asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä jo kauan sitten, eikä kaikilla ole ollut mahdollisuutta päästä omistusasumiseen kiinni esimerkiksi vanhempien avulla.

"Tässä on nyt sellainen ongelma, että sinulla pitäisi kyllä olla parisuhde", sanoi Nordean asiakaspalvelija minulle puhelimessa eilen. Leukani loksahti niin, että se kuului varmaan linjoja pitkin toiseen päähän saakka. Ymmärrän kyllä hyvin, etten ole tällä hetkellä ideaalisin lainakandidaatti, koska olen äitiyslomalla, mutta sitä en ollut ymmärtänyt, että se varsinainen ongelma tässä asiassa onkin parisuhteen puute. Virkailija ei kysynyt omista säästöistäni tai taloudellisesta tilanteestani mitään, eikä edes vilkaissut tekemääni lainahakemusta, totesi vain, ettei tällainen järjestely oikein käy, koska olen sinkku.

Olemme joskus lapsen kummisedän kanssa vitsailleet naimisiinmenolla, kun olemme olleet oikein kyllästyneitä singlismiin. Kysyin nyt virkailijalta, muuttaisiko se tilannetta, jos kävisimme maistraatissa. "No sehän sitten olisi sellainen valeavioliitto", tuhahti hän. Niin, niinhän se olisi. Mutta kelpaisimmeko sitten? Vai onko ongelma nyt se, että tässä ollaan ostamassa nimenomaan kotia toiselle meistä? Entäpä jos kyseessä olisi joku muu sijoituskohde? Jospa haluaisimme ostaa vaikkapa yhdessä jonkun firman liiketoiminnan, olisiko silloin ongelma, ettemme ole parisuhteessa?

Että mitäköhän tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Onneksi Danske Bank ei näytä ottavan moralistisia kantoja asuntoprojektiimme. Heidän virkailijansa totesi, ettei tällaista kuviota ole tullut vielä koskaan vastaan (koska ilmeisesti kahden ystävän yhteinen asuntohankinta on jotenkin ihan eri asia, kuin jos vaikka ostaisin kotia itselleni isäni tuella?), mutta lähti kuitenkin lähestymään asiaa ensisijaisesti taloudellisena kysymyksenä. Se tuntui meistäkin varsin järkevältä tulokulmalta näissä pankkiasioissa.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Sukusolun lahjoittajan ei pidä kutsua itseään lahjalapsen isäksi tai äidiksi

Hedelmöityshoitoprosessini oli kesken, kun eräs tuttu mies ilmoitti yllättäen tulleensa isäksi. Onnittelin lämpimästi, ja mietin, olisiko korrektia kysyä hieman tarkennusta, sillä tiesin hänen elelevän poikamiehenä. Mies kertoikin lisää oma-aloitteisesti: Hän oli aiemmin lahjoittanut sukusolujaan, ja oli nyt saanut tietää, että soluista oli syntynyt lapsi.

Hämmennyin valtavasti. Miten oli mahdollista, että lahjoittaja kutsui itseään syntyvän lapsen isäksi? Eihän hän ollut isä, hän oli lahjoittaja. Lapsella saattaisi olla oma isä, joka tuskin haluaisi jakaa isyyttään lahjoittajan kanssa. Voisi myös olla, että lapsi eläisi perheessä, jossa ei ole isää, eikä tästäkään perheestä varmasti tuntuisi kovin kivalta, että jossain olisi mies, joka kutsuu itseään lapsen isäksi. Hetken aiheesta juteltuamme sanoin vähän varoen, että lapsen perhe ei välttämättä ole hyvillään siitä, jos lahjoittaja nimittää itseään näin. "No, vaikka biologinen isä sitten", mies korjasi selvästi täysin ymmärtämättömänä omasta roolistaan prosessissa.

Olin aivan yhtäkkiä täynnä kauhua ja kiukkua. Säikähdin oman tunnereaktioni voimaa. Olisiko jossain siis olemassa myös mies, joka ilmestyisi meidän elämäämme nimittäen itseään lapseni isäksi? Minussa heräsi eläimellinen suojelunhalu syntymätöntä lastani kohtaan. En voisi mitenkään sallia sitä, että joku tuntematon ihminen roolittaisi itsensä perheeseemme noin! Miten tällainen saattoi olla mahdollista? Mitä ihmettä lahjoittajien konsultaatioissa oikein käsiteltiin, jos tämäkään ei ollut selvä asia?

Olin huolellistakin huolellisemmin valmistautunut siihen, että meidän perheemme vanhemmuuskysymykset olisivat lapselle turvallisia ja selviä asioita, ja että isättömyys olisi käsitelty varmasti sillä tavalla, että lapsi olisi hyvinvoiva. Tuntui aivan järkyttävältä ajatukselta, että jossain joku saattaisi huolettomasti sekoittaa tämän kaiken käyttämällä itsestään sellaista nimitystä, jota ei ole oikeutettu käyttämään vain siksi, että antoi solujaan pois.

Kyse ei ole siitä, että minä en tahdo lapsella olevan isää, kyse on lapsen oikeudesta ymmärtää oma taustansa. Vanhemmuuden kysymykset kietoutuvat vahvasti lapsen identiteettiin, ja hänellä on oikeus selkeyteen ja johdonmukaisuuteen. On väkivaltainen teko käyttää vanhemmuussanaa, jos ei oikeasti ole lapselle vanhempi. Lahjoittajalla ei voi olla oikeutta määritellä perheen ulkopuolelta omaa rooliaan, ja tämän asian pitäisi olla lahjasolukonsultaation jälkeen hänelle täysin selvä.

Aikanaan olin kysynyt omassa lahjasolukonsultaatiossani psykoterapeutilta millaisia ihmisiä lahjoittajat ovat. "Kaikenlaisia", vastasi psykoterapeutti, "mutta yleensä heillä on iso halu auttaa muita. He ovat monesti myös esimerkiksi verenluovuttajia ja ovat ilmoittaneet itsensä vaikkapa kantasolurekisteriin. Monen lähipiirissä on ollut tahatonta lapsettomuutta. He tietävät, miten kipeä asia lapsettomuus on, ja haluavat olla avuksi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista."

Tuntuu aika mielettömältä olla tällaisen avun vastaanottaja. Jos pääsen joskus tapaamaan lapseni lahjoittajan, tulen varmasti nolaamaan muksun perinpohjaisesti pillittämällä silmät päästäni kiitollisuudesta. Ei kertakaikkiaan ole mitään tapaa kiittää tarpeeksi siitä lahjasta, jonka tämä ihminen on meille antanut. Pieni sai elämän, ja minä sain jotain sellaista, joka on minulle isompaa ja tärkeämpää, kuin mikään muu.

Mitä lahjoittaja sai? Kulukorvauksen lisäksi toivottavasti ainakin todella hyvän mielen siitä, että oli tehnyt jotain äärimmäisen humaania. Vanhemman titteliä hän ei kuitenkaan saanut, ja toivoisin, että tämä asia käsiteltäisiin lahjoittajien konsultaatioissa hyvin selkeästi, koska sillä on lahjan vastaanottavissa perheissä iso merkitys. Ymmärrän, että jos lahjoituksen motiivina on ollut omien geenien eteenpäin siirtäminen, kun toive omasta perheestä ei ole toteutunut, asia voi olla kipeäkin.

torstai 24. helmikuuta 2022

Julkisen puolen hedelmöityshoidot: Tärkein vinkki!

Tässä se tulee: 

Jos haluat julkisen puolen lahjasoluhoitoihin, vertaile sairaaloiden jonotilanteet. Hoidoissa ei ole pakko käydä lähimmässä sairaalassa.

Husissa jono on tällä hetkellä 1,5 vuotta Taysissa 3 kuukautta. Tämä tarkoittaa sitä, että Husissa ikäraja tulee vastaan paljon nuorempana. Ikärajoissa voi muutenkin olla eroa sairaaloittain. Tällä on todella monen kohdalla kriittinen vaikutus siihen, saako lapsen vai ei. Jos sairaalan jono on pitkä, tai tilanne tuntuu muuten toivottomalta, tarkista vielä muiden sairaaloiden käytännöt ennen kuin luovutat!

Kuulen ihan liian usein sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, ettei ole iän vuoksi päästy enää edes jonoon, tai että kallisarvoisia viimeisiä hedelmällisiä hetkiä on tuhlattu pitkässä jonossa, kun muutaman sadan kilometrin päässä olisi päässyt hoitoihin suhteellisen helposti. Me olemme Suomessa niin tottuneet siihen, että julkinen terveydenhoito on tasa-arvoista, että monen on vaikeaa uskoa erojen olevan kaupungeittain näin isoja. Mutta ne todella ovat.

Sairaaloihin voi soittaa ja kysyä jonotilanteista. Numerot löytyvät helposti netistä. Lähetteen voi hakea keneltä tahansa lääkäriltä esimerkiksi terveyskeskuksesta. Ainakin, jos ajatuksena on kaikesta huolimatta yrittää päästä Husiin hoitoon, lähete kannattaa hakea ihan heti, vaikka ei olisi ihan varmakaan vielä. Jonossa ehtii miettiä vielä päänsä puhki.

lauantai 19. helmikuuta 2022

Y-sana



Mainitsin neuvolassa ohimennen, että meidän perheen unikoulu tyssäsi toistaiseksi uskonpuutteeseen. Kerroin, että kun kaikki materiaali on suunnattu kahden vanhemman perheille, meinaa välillä tulla epäusko, että hommasta voi selvitä yksin. "No siitä nyt ei kannata ottaa itseensä", totesi hoitaja. Yritin selittää, etten ole varsinaisesti loukkaantunut materiaalin parisuhdeoletuksista, ainoastaan hämmentynyt, koska en tiedä, miten vaikkapa unikoulun kaltaisia asioita voisi hoitaa yksin, kun siihen ei ole olemassa ohjeita.

"Ei pidä jäädä yksin!", hihkaisi hoitaja, ja tökkäsi käteeni perhetyön esitteen ja psykologin puhelinnumeron. "Muista, koskaan ei pidä jäädä yksin! Etkä sä olekaan yksin, aina voit pyytää apua!" Mutta yksinhän minä sitä lasta olen iltaisin nukuttamassa, ajattelin, ja taisin sanoakin. Ja tavallaan kai tässä pyydänkin apua, että olisiko mitään vinkkejä hommasta selviämiseen, kun vanhempia nyt tosiaan on vain yksi. "Olisi hyvä, että haet tukea omaan vanhemmuuteesi", hoitaja totesi, naputti perhetyön esitettä, ja minä hämmennyin entisestäni. En tiennyt, että vanhemmuudessani olisi jotain tuettavaa. Koko tilanne oli yhtäkkiä mennyt ihan kummalliseksi, ja se oli y-sanan vika.

Monien on vaikeaa kestää, että joku hoitaa lasta yksin. Se on monista ihan kauhean surullista, ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei kai oikein voi puhua rauhallisesti ja neutraalisti ilman, että kuulijassa herää kauhea hätä. Mutta minä en ole surullinen siitä, että nukutan lasta yksin. Se ei ole minulle trauma, suru eikä tragedia. Olen ollut koko ajan täysin tietoinen siitä, että asiat tulevat olemaan näin. En myöskään odota tai edellytä, että yhteiskunta järjestäisi minulle nukutuskaverin illoiksi kotiin. Uskon ja tiedän, että selviän kyllä, vaikka meillä onkin unen kanssa hankaluuksia. Ei meillä ole mitään hätää, ja vanhemmuuteni on käsittääkseni ihan kunnossa.

Parasta tukea minun perheelleni olisi vain saada joskus kuulla, ettei kaikesta selviämisen edellytys ole aina kaksi vanhempaa.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Kuinkas sitten kävikään?

Elokuussa 2019 pohdin plussia ja miinuksia itsellisiin hoitoihin ja vanhemmuuteen liittyen. Taisin olla ensimmäisessä inseminaatiossani joitakin kuukausia tuon tekstin kirjoittamisen jälkeen, ja kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Onpa hauskaa palata tähän  tekstiin nyt tässä elämäntilanteessa. Moni asia ja ajatus on muuttunut, mutta pystyn hyvin palaamaan noihin ahdistuneisiin fiiliksiin, joita pohdinta-aikaan liittyi. 

Aloin harkita itsellistä vanhemmuutta kai vuonna 2012, joten vuonna 2019 pohtimista oli takana jo aivan liian kauan. Alkoi olla selvää, että yritän lasta yksin tai en ollenkaan. Olin surullinen koko ajan, ja jotenkin ihan jumissa kaikin tavoin. Hoidot hallitsivat elämääni, vaikka en ollut edes aloittanut niitä, ja lapsettomuus puristi sielua sellaisella tavalla, ettei elämään mahtunut enää oikein mitään muuta. Olin puhunut hoitopohdinnoistani muutamille, mutta surusta en kai ollut kertonut juuri kenellekään. En ollut enää ihan varma, olinko mahdollisesti tullut hulluksi, ja oliko lapsen saaminen ehkä vain jokin erikoinen pakkomielle, joka johtui siitä, etten vain hulluudeltani osannut enää ajatella muita asioita. En ollut vielä surrut loppuun sitä, ettei minulle tulisi sellaista perhettä, kuin olin aina kuvitellut. En voinut uskoa, ettei sitä sopivaa miestä sitten koskaan löytynytkään.

Huoli 1: Puolison puute

Surin sitä, että jos tulisin raskaaksi, kukaan toinen ei olisi jakamassa raskautta kanssani. Kukaan ei silittelisi mahaa tai olisi apuna, jos olisin huonovointinen. Synnytyksessä ei olisi kumppania, ja kukaan ei jakaisi myöskään iloa tai huolta lapsen kehityksestä. Mietin, olisiko lapsi vihainen minulle, koska hänellä ei ole isää, ja olisinko yksin riittävä lapselle. Puolisottomuus tuntui musertavan surulliselta. En tajunnut, miten voisin selvitä yksin kaikesta sellaisesta, joka kulttuurisen kuvaston mukaan on nimenomaan rakastuneen pariskunnan heiniä.

Näissä kumppaniin liittyvissä huolissa ajatukseni ovat muuttuneet eniten. Surin nimittäin niin intensiivisesti etukäteen puolison puutetta, että se suru oli jo surtu, kun lopulta tulin raskaaksi. Jäljellä oli vain ilo. Perspektiivini oli muuttunut, kun jossain vaiheessa tajusin, ettei lapsen saaminen parisuhteessa useinkaan ole niin auvoista sekään. Ei kaikki ole automaattisesti hyvin vain siksi, että lapsella on kaksi vanhempaa, vaan monet suhteet ja perheet ovat itse asiassa aika onnettomia. Minä tiesin, että pidän hyvää huolta tulevasta lapsestani, ja ettei minun tarvitsisi koskaan olla esimerkiksi huolissani siitä, että lapsen isä ei kantaisi vastuutaan tai häviäisi kuvioista. En saanut ehkä sitä perhettä, jonka olin alun perin ajatellut täydelliseksi, mutta en ollut vain aiemmin ymmärtänyt, että myös yhden vanhemman perhe voi olla todella upea perhe.

Olen viime vuosien aikana myös oppinut paljon siitä, mitä itsellisessä perheessä kasvaminen tarkoittaa lapsen kannalta. En tietenkään ole riittävä lapselleni, mutta emme me olisi riittäviä kumppaninkaan kanssa. Vanhempi ei voi koskaan täyttää täysin kaikkia lapsen tarpeita, tarvitaan myös muita ihmisiä. Ja toisaalta mitä perustarpeisiin tulee, olen aivan varmasti mitä riittävin. Lapsella on rakkautta, ruokaa, turvaa ja rajat. Olisin voinut luottaa tässä asiassa itseeni etukäteen enemmän. Osaan kyllä olla lapselleni juuri se paras vanhempi. Itsellisten perheiden lapset eivät koe, että heiltä puuttuu isä, eivätkä yleensä sure sitä. Jos tällainen suru kuitenkin tulisi, sitten se saisi tulla. Me selviämme siitä kyllä yhdessä.

En enää haaveile parisuhteesta. Se ei vain kertakaikkiaan kiinnosta minua ainakaan juuri nyt. En tiedä, tuleeko tilanne joskus muuttumaan, enkä ole varma, pitäisikö minun olla surullinen siitä, etten enää edes halua ketään elämääni. Juuri nyt on kuitenkin varmaa, ettei tähän mahdu ketään, ja olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse ajatella parisuhdeasioita lainkaan.

Huoli 2: Hoidot

Yksi isoista huolistani oli se, miten jaksaisin rankat hoidot, kun lopputuloksesta ei ollut varmuutta. Lisäksi olin huolissani taloudellisesta puolesta ja siitä, saisinko erityislapsen. Tällaisissa asioissa ei ole olemassa kuin jälkiviisautta. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta se oli sattumaa, eikä siihen voinut itse vaikuttaa. Tein kolme tuloksetonta inseminaatiota yksityisellä, jonotin vuoden Husiin ja pääsin siellä ivf:ään, josta saatiin kuin saatiinkin alkio, joka on nyt minun lapseni. Jos vuoden 2019 minä olisi tiennyt miten upeasti kaikki lopulta tulee menemään, iso huoli olisi tippunut harteilta. Mutta mistäpä sen olisi tiennyt?

Huoli 3: Jaksaminen lapsen kanssa

Myös jaksaminen huoletti vuonna 2019, eikä suotta. "Entä jos lapsi ei nuku, tulenko hulluksi?" pohdin. No, lapsi ei nukkunut, ja tulin vähän hulluksi, mutta toivuin. Unettomuus on ihan kauheaa, mutta se menee jossain vaiheessa ohi. Jos oikein tiukka paikka tulee, voi mennä ensi- ja turvakotiin nukkumaan. Ja unettomuudesta voi kyllä tulla hulluksi oikein hyvin myös kahden vanhemman perheessä. 

Pohdin tukiverkkojamme: Kuka meitä auttaisi? Huoli oli aiheellinen, sillä meillä on liian pienet tukiverkot. Rankinta vanhemmuudessa sen jälkeen, kun aloimme nukkua vähän paremmin, onkin ollut yksinäisyys. Se on aivan kamalaa, ja pandemia ei auta siihen yhtään. Yksinäisyyttä lisäsi vielä merkittävästi se, että muutin toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä. Ilmeisesti yksinäisyys on sellainen asia, jota kokevat myös parisuhteissa elävät kotiin jäävät vanhemmat. Se lienee kuitenkin vähän erilaista, kun kotona on kuitenkin edes osan ajasta toinen aikuinen. Oletan, että tilanne helpottaa sitten, kun aloitan työt ja lapsi menee hoitoon. Toivon myös, että pääsemme muuttamaan takaisin Helsinkiin.

Huoli 4: Oma elämä

"Pääsisinkö minä koskaan mihinkään yksin?" mietin 2019. No en ainakaan toistaiseksi. Enkä tiedä, koska tulen pääsemäänkään. Se ei kuitenkaan ole vielä haitannut. Sitten, kun on aika päästä johonkin, otan mll:ltä lastenvahdin ja menen. Ei ole vielä kiire mihinkään. Pandemia auttaa tässä, mutta en oikeastaan edes kaipaa nyt mitään omia menoja, vaan haluan olla lapsen kanssa. Ehkäpä olisin jo käynytkin jossain, jos kuvioissa olisivat esimerkiksi isovanhemmat hoitoapuna. Nyt on kuitenkin ihan hyvä näin.

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Ei normipoikkeama, vaan ihan oikea perhe

Odotin valtavasti ensimmäistä raskausneuvolakäyntiäni, sillä olin haaveillut neuvolaan pääsystä pitkään. Olin toivonut kovasti, että saisin joskus päästä osaksi tätä maagista instituutiota, joka tekee ihmisistä vanhempia. Olin surrut lapsettomuutta kymmenisen vuotta, joten jo ajan varaaminen oli tunteellinen ja juhlallinen hetki. Neuvola tekisi raskauden ja lapsen tulon paljon konkreettisemmaksi, ja minä laskin malttamattomana päiviä ensimmäiseen käyntiini. Otin itsestäni kyynel silmässä hississä kuvan muistoksi. Tässä sitä nyt mennään, enpä olisi ikinä uskonut!

Hoitaja oli kokenut, lämpimän oloinen ja turvallinen, jotenkin sellainen, kuin olin toivonutkin, joten pitkän ensikäynnin loppupuolella uskalsin tunnustaa hänelle: Perhevalmennus jännittää. Kerroin pelkääväni, että jos valmennuksessa neuvottaisiin kaikki asiat vain pariskuntien näkökulmasta, ahdistuisin. Minua jännitti, kuinka selviäisin raskaudesta ja lapsen hoidosta yksin, ja olin lukenut jo netistä aivan liikaa sellaisia neuvoja, kuten "Työpäivän jälkeen toinen vanhempi viettää aikaa lapsen kanssa, jotta kotona oleva vanhempi saa myös aikaa itselleen ja mahdollisuuden rentoutua." Tai "Yövalvomisissa vuorotellaan, sillä on liian rankkaa, jos toinen vanhempi joutuu hoitamaan ne kokonaan yksin." Alahuuli väpättäen kerroin hoitajalle toivovani, että yksin odottajat huomioitaisiin valmennuksessa myös, ettei tulisi sellainen olo, ettei tästä voi selvitä yksin. 

Tuntui helpottavalta saada sanottua pelko ääneen. Olin aivan varma, että hoitaja sanoisi jotain lohduttavaa ja huojentavaa. Että eipä hätää, tottakai valmennuksessa ymmärretään, että on monenlaisia perheitä. Valitettavasti sain kuitenkin järkyttyä kovasti. "Sinun ei ehkä kannata osallistua valmennukseen, sillä ne on tarkoitettu tavallisille perheille. Kaikkia erikoistilanteita ei voida valmennuksissa ottaa huomioon, ja on harvinaista, että joku saa lapsen yksin. Valmennukset on suunnattu tavallisille pareille. Siis heteropareille."

Olen vieläkin ylpeä itsestäni, että sain sanottua jotain näin mielettömän loukkaavassa ja julmassa tilanteessa, enkä mykistynyt järkytyksestä. Ilmoitin, etten ymmärrä, miksi verovaroin maksettua valmennusta ei kyetä järjestämään siten, että siellä huomioitaisiin perheiden moninaisuus. Totesin napakasti, että yksin lapsen saaminen ei voi enää vuonna 2021 olla sellainen asia, joka nähdään jotenkin erikoistilanteeksi, ja vaikka nähtäisiinkin, ei vaatisi muuta kuin hyvää asennetta, että valmennukset laadittaisiin siten, että ne sopivat kaikille odottajille. Kysyin, miksi yksin odottaville ei voisi olla omia valmennuksiaan, kuten joissain kaupungeissa on, mutta hoitaja vetosi jälleen siihen, että yksin odottavia on niin vähän (Helsingissä!), ja ettei neuvoloissa toisaalta voida kysyä ihmisiltä, odottavatko he yksin. Näistä väitteistä ensimmäinen menköön tietämättömyyden piikkiin, mutta jälkimmäinen on selkeä valhe, ja hoitaja tiesi sen varmasti itsekin.

Lähdin siis ensimmäiseltä neuvolakäynniltäni pettymyksen, pelon, kiukun ja hämmennyksen vallassa kädessäni tällainen vihkonen:


Meille tulee vauva. Kenelle meille? Minusta tuntui, ettei minua oltu nähty ollenkaan. Minä saatoin olla raskaana, mutta minun perheeni oli jo heti lähtökohtaisesti vääränlainen, systeemille aivan kummallinen poikkeus, joka sai armosta osallistua palveluihin, vaikka ne eivät tällaisiin tapauksiin oikeastaan olleetkaan tarkoitettuja. Tuntui todella todella pahalta.

Sitten raskauden loppupuolella, kun olin viettänyt muutaman päivän sairaalassa monitoreissa vauvan sydänäänien poikkeamien vuoksi, samainen hoitaja vielä kertoi minulle, että olen huolissani vauvan sydänäänistä vain siksi, että minulla on liikaa aikaa huolehtia asioista yksin, koska minulla ei ole miestä. Kuten jo monesti aiemminkin, tälläkin kerralla varasin käynnin jälkeen välittömästi ajan yksityiseen neuvolaan, jossa sain purkaa sydäntäni ja tulin kohdelluksi asiallisesti. Kalliiksi tuli, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Yksityisiä neuvolakäyntejä tuli raskauden aikana useita, ja jokaisen niistä syy oli se, että minun oli pakko mennä hakemaan korjaava kokemus julkisen neuvolan karmeuksien jälkeen.

Uudessa neuvolassani olen onneksi saanut ainoastaan asiallista kohtelua. Nyt olen jo myös tottunut siihen, että valtaosa materiaalista ja puheesta on pariskunnille suunnattua. En kai huomaa enää edes aina reagoida siihen. Onneksi meillä jaksamiskyselyt tehtiin paperilomakkeella, jolloin saatoin vain ohittaa pitkän litanian kysymyksiä parisuhteen tilasta. Olen kuullut, että näitä kyselyitä teetetään myös sähköisenä siten, ettei parisuhdekysymyksiä ole mahdollista ohittaa. Näin jokaisen sinkkuäidin on pakko vastata jotain jokaiseen parisuhdeväittämään päästäkseen etenemään kyselyn loppuun saakka. Näin kerrotaan rakenteellisesti, että sinkkuäidin perhe on kummallinen erikoistapaus.

Vaikka aina en enää edes huomaa reagoida siihen, kuinka outona perhettäni pidetään, uutena vanhempana olen kuitenkin edelleen usein sellaisessa tilanteessa, että tarjottu tukimateriaali aiheuttaa pelkoa ja kauhua. Esimerkiksi nyt kun uniasiat ovat meillä erittäin ajankohtaisia, tuntuu aika kauhistuttavalta lukea tästä Thl:n uniohjeesta jälleen kerran, ettei tästä kaikesta oikein voi selvitä yksin.

On äärimmäisen mykistävää, kuinka systeemi edelleen tunnistaa niin huonosti erilaisia perheitä, että jopa yhden vanhemman perheet, joita kuitenkin on 23 % suomalaisista perheistä, ovat näkymättömiä. Olisipa mukavaa yksinhuoltajana joskus lukea tai kuulla jotain kannustavaa, huomioivaa ja voimavarakeskeistä. Jospa saisi osakseen vaikka jonkun pienen kannustavan lauseen parisuhdepuheen jälkeen, sellaisen, että kyllä tästä kaikesta voi selvitä myös ilman puolisoa. Olisi valtavan merkittävää yksinhuoltajan hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta, että tulisi rakenteen tasolla huomioiduksi ja nähdyksi hyvänä, pystyvänä ja selviävänä vanhempana. Ja kun erilaiset parisuhteen kriisit ja hankaluudet osataan jo niin hienosti huomioida neuvolassa, olisiko älytön ajatus, että yksinhuoltajuuttakin huomioitaisiin jotenkin erityisesti, eikä vain ohitettaisi asiaa? Ehkä mekin ansaitsisimme oman kysymyspatteristomme hyvinvointikyselyihin.

Lähetän tämän kirjoituksen palautteeksi neuvolalle, jossa itse raskausaikana asioin.  Toivon, että asiasta keskustellaan, ja tarvittaessa haetaan lisätietoa ja ohjausta esimerkiksi Helminauha-hankkeelta, joka lähettää mielellään materiaalia aiheesta, tai ehkäpä järjestää koulutustakin. Monimuotoisten perheiden näkymättömyys, ohittaminen ja väheksyminen rakenteissa ei kuitenkaan ole vain yhden neuvolan tai työntekijän asia, vaan yhteiskunnallinen kysymys, jota todella toivoisin pohdittavan laajemminkin.

perjantai 21. tammikuuta 2022

Isättömyys ei ole trauma, hylätyksi tuleminen on

Usein sanotaan, että lapselle on traumaattista, jos hänellä ei ole toista vanhempaa. Esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon virallinen kanta on, että maailmaan ei saisi tehdä isättömiä lapsia, koska isättömyys on lapselle karmea kohtalo ja suru. Juuri näin arkipuheessa usein sekoitetaan kaksi asiaa: isättömyys ja hylkäämiskokemus. Uskonnollisesta dogmista yritetään väkisin tehdä biologinen ja psykologinen totuus, vaikka tiede todistaa aivan muuta.

Ihmisvauvat eivät synny sellaisilla tehdasasetuksilla, että heillä kuuluu olla täsmälleen kaksi vanhempaa huolehtimassa heistä. Nykyisen kaltaisen ydinperheen historia on itse asiassa hyvin lyhyt. Kahden vanhemman ydinperhemalli ei ole muita perhemuotoja vanhempi, oikeampi tai parempi. Todellisuudessa lapsen on vain saatava hoivaa ja rakkautta, ja hänellä tulee olla elämässään yksi tai useampi pysyvä, hoivaava kiintymysobjekti. Se riittää terveeseen kasvuun ja kehitykseen.

Salattu isä, poissaoleva isä, hylännyt isä tai isä, joka on haluton tai kykenemätön pitämään lapsestaan huolta ovat erittäin potentiaalisesti trauman lähteitä. Näitä tilanteita ei pidä sekoittaa itsellisen äidin perhetilanteeseen, jossa isää ei ole koskaan ollutkaan. Lapsi ei sure, koska kukaan ei ole poissa. Nämä lapset eivät ajattele lahjoittajaa isänään, eikä heitä ole kukaan hylännyt, vaan päin vastoin he ovat äärimmäisen toivottuja ja rakastettuja. Se on mitä mainion lähtökohta terveeseen kasvuun ja onnelliseen elämään.

Jos ympäristö ja yhteiskunta kuitenkin tarpeeksi tehokkaasti toitottavat itsellisen äidin lapselle, että hänen isättömyytensä on kovin surullista ja valitettavaa, lapselle kyllä saadaan aikaiseksi trauma, tai ainakin iso hämmennys ja hyvin paha mieli, ja outouden ja ulkopuolisuuden kokemus. Olisi äärimmäisen tärkeää ymmärtää, ettei isättömyys ole se tragedia, hylätyksi tuleminen on.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Uusia kujeita: blogi instagramissa!

Hyvää uutta vuotta ihmiset!

Koska olen selkeästi kirjoitusrajoitteinen nykyään, päätin perustaa kokeiluluontoisesti instagram-tilin. Lyhyempi formaatti toimii tällä hetkellä paremmin.

Tadaa: Kun sitä vähiten odottaa ig:ssä. Tili sisältää kuvia meidän arjestamme, johon kuuluu tällä hetkellä kaikenlaista vauvahärpäkettä. Muistan oikein hyvin miten täynnä maailma tuntui olevan juuri tätä kamaa silloin, kun itsellä oli lapsettomuussuru pahimmillaan. Jos suret tällä hetkellä paljon, kannattaa jättää väliin <3.

Meille kuuluu hyvää, mutta vähäunista. Pieni on hauska, vilkas ja äänekäs tyyppi. Myönnän, että olin salaa hieman toivonut, että muksu olisi mahdollisesti perinyt lahjoittajalta rauhallisen ja leppoisan temperamentin, mutta niin ei todellakaan näytä käyneen. Meillä on hauskaa yhdessä, mutta vilkkaan lapsen yh:na on toki myös välillä tosi rankkaa. Ehkä minun on kuitenkin helpompi ymmärtää Pienen mielenliikkeitä itsekin samanlaisella temperamentilla varustettuna, kuin olisi, jos hän olisi hyvin rauhallinen pohdiskelija.

Uuden vuoden toiveeni on päästä palaamaan Helsinkiin. En taida kotiutua mitenkään tänne pikkukaupunkiin, ja olen ollut kesästä saakka ihan kauhean koti-ikäväinen. En ole ihan varma olisiko minun pitänyt antaa tehdä muuttopäätöstä siinä raskauden tilassa, jossa sen tein. Tavallaan tämä liike oli kaikilla muilla tavoilla hyvinkin järkevä, paitsi tunnetasolla. En viihdy, vaikka kuinka yritän, enkä jaksaisi enää koittaa sopeutua johonkin, jota en ole kokenut alun perinkään itselleni hyväksi.

Toivottavasti tämä vuosi siis toisi tullessaan meille paluun takaisin kotiin. Tuokoon se myös teille kaikille paljon hyvää ja kaunista <3 !