Lahjasolulapsen taustasta kertominen perheen ulkopuolisille

"Mä sain hänet yksin hedelmöityshoidoilla", on se tilanneselvitys, joka vaikuttaa tulevan suustani helpoiten silloin, kun perhetilannetta pitää avata jotenkin. Se on useimmiten ihan hyvä, riittävä ja toimiva selvitys, mutta kuulen päässäni aina vähän naurua sanottuani sen.  Kuulostaa nimittäin aika helpolta: Halusin lapsen, menin klinikalle ja hups vain, sieltähän se sitten tulikin! Ärsyttää vähän, koska en halua ihmisten ajattelevan itsellisen äitiyden olevan helppoa ja itsekästä lapsishoppailua, mutta toisaalta en myöskään halua avata asian taustoja syvemmin ihan joka käänteessä, eivätkä ne varmasti esimerkiksi jotain viraston virkailijaa kiinnostaisikaan.

Todellisuudessahan tämä "hups vain" -polkuni äidiksi alkoi vuonna 2012, ja lapsi syntyi 2021. Lapsettomuus täytti lopulta koko elämäni, ja hoidot, ja erityisesti niihin jonottaminen, olivat hyvin raskas kokemus. Oli myös todella työlästä käsitellä omaa epänormatiivisuuttaan ja sitä, etten tulisi saamaan lapsia parisuhteessa, vaikka se olikin ollut haaveeni. Prosessin aikana oli kannettava myös sinkkuhäpeää ja raskaita kelpaamattomuuden, ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita. Oli pohdittava oikeutta perheeseen, ja tietenkin myös mahdollisesti syntyvän lapsen oikeuksia ja hyvinvointia.

Mutta ketä tämä kaikki kiinnostaa, ja kenelle se kuuluu? Kenelle olemme selityksen velkaa, ja missä menee avoimuuden ja salailun raja? Mihin saakka minun tarinani on minun, ja missä kohtaa se onkin nyt jo muuttunut Pienen omaksi tarinaksi, jonka jakamisesta hänen tulee saada itse päättää?

Vaikka avoimuus tuntuukin lähtökohtaisesti hyvältä, riippuu kuitenkin paljon tilanteesta, miten olen milloinkin valmis asiaa käsittelemään. Olen omalla kohdallani päätynyt seuraavaan:

• Ystävät, kaverit ja suku tietävät kaikki, että olen saanut lapseni yksin lahjasolulla.
• Läheisimmät ihmiset tietävät, kuinka pitkä ja kipeä prosessi oli.
• Mammakerhoissa tmv. en yleensä koe aiheelliseksi avata asiaa enempää, jos en tunne ihmisiä. Saatan sanoa vain, että elämme lapsen kanssa kahdestaan.
• Päivähoidossa tulen kertomaan avoimesti mikä taustamme on, ja toivon, että erilaisia perheitä käsitellään lapsiryhmässä.
• Lapsen virastoasioita hoitaessa kerron, ettei toista huoltajaa ole, koska olen saanut lapsen yksin lahjasolulla. Haluan tässä yhteydessä sanoa taustan ääneen, koska koen, että se lisää viranomaisten ymmärrystä erilaisista perheistä, mutta en kuitenkaan vaaranna lapseni oikeutta yksityisyyteen, sillä virkailijat eivät tunne häntä.
• Tökerösti ja toistuvasti rappukäytävässä isästä utelevalle puolitutulle naapurille ilmoitin, että kyseessä on yksityisasiani, enkä aio sitä kommentoida.

Koen perheestäni puhumisen lopultakin hyvin luontevaksi, eikä minulla ole varsinaisesti mitään pidäkkeitä asiaan liittyen. Välillä pohdin, tuleeko lapsen tausta mainittua turhankin usein, ja miltä se mahtaisi Pienestä tuntua. Eiväthän heteropariperheetkään ole joka käänteessä tilivelvollisia siitä, miten heidän lapsensa ovat saaneet alkunsa. Normiperheen lapsen alulle saattamisen selostamista pidettäisiin todella outona, mutta epänormatiivisen perheen vanhempaan kohdistuu joskus ikään kuin selitysvelvollisuus. Miten te olette tuollaisia? Missä lapsen isä on?

Itsellisten piireissä tuntuu olevan vaihtelua sen suhteen, kuinka paljon ja missä porukassa kukakin on valmis perheensä taustaa avaamaan. Näin pitää ollakin, sillä jokaisen on saatava piirtää oman perheensä yksityisyyden rajat siihen kohtaan, joka tuntuu itselle sopivalta. Tärkeintä on, että lapsella on sellainen olo, ettei hänen taustansa ole salaisuus tai häpeä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi olla valmis julistamaan tarina jokaiselle uteliaalle. Jos häpeä ja salailu ovat avoimuuden janan toisessa päässä ja täysin rajaton avoimuus toisessa, hyvä piste itse kullekin perheelle löytyy jostain näiden välistä.

Tärkeintä on muistaa, että sen jälkeen kun lapsi syntyy, tarina on hänen tarinansa. Epänormatiivinen perhe ei ole vastuussa kenenkään vääristä mielikuvista, eikä sen tarvitse olla mikään kansanvalistaja ja --sivistäjä aiheeseen liittyen. Lapsesta ei pidä tehdä julistuksellista maskottia, vaikka kuinka tekisi mieli edistää ymmärrystä perheiden monimuotoisuudesta. Näyttämällä lapselle, että emme ole tilivelvollisia tökeröille kyselijöille sen enempää kuin muutkaan perheet, näytän hänelle, että hän on arvokas ihminen. Se on eri asia, kuin taustan salaaminen tai sen häpeäminen. Myös epätavanomaisella perheellä on oikeus normaaliin yksityisyyteen.