Joulu meni jo

Joulu meni tänä vuonna ilman isompia ahdistuksia. Isoäiti oli joulupöydässä hyvillään kun passasin vanhempia: "Kyllä susta joku niin hyvän emännän saisi!" Minua vain nauratti, mutta vähän yllättäen vanhempani vaiensivat isoäidin kipakasti toteamalla, että "Ei sitä kuule sellainen kiinnosta!" Pakenin keittiöön nauramaan. 

Ei minulla ole perhettä vieläkään, eikä toivoakaan sellaisesta. Mitä enemmän seuraan sivusta pikkulapsiperheiden arkea sitä mahdollisemmalta tuntuu se, että ilman lapsiakin saattaisi tässä elämässä pärjätä ihan hyvin.

Lohdutukseksi sukulaisille voisin kuitenkin hoitaa juhlatervehdykset rouva Heintzin tapaan.

Rouva Heintzin perhealbumi

Superdeittailijan kaverifiilikset

Erehdyn välillä pitämään itseäni Superdeittailijana, joka sukkuloi sulavasti kahvilasta toiseen tapaamassa mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Superdeittailija osaa sanoa jämäkästi mutta toista loukkaamatta, jos ei kiinnosta. Hän ei joudu ikäviin tilanteisiin, koska tietää aina heti mitä haluaa, eikä anna koskaan vääriä signaaleja. Superdeittimimmi ymmärtää toisen aikeet pienistä eleistä ja tulkitsee niitä aina oikein. Superdeittailija on hyvä hyville ja pahoille, ei koskaan loukkaa itseään eikä muita, vaan poistuu tarpeen vaatiessa paikalta savuverhon saattelemana yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, juuri hetkeä ennen kuin kenenkään tunteet saattaisivat herätä.

Jouduin äsken särkemään ihastuneen miehen sydämen, ja se tuntui minusta kauhealta. Kävimme treffeillä kahdesti, enkä ollut ymmärtänyt, että mies ehti jo ihastua kovasti. "Miksi kuulen aina tämän saman, että naisella on enemmänkin kaverifiilikset", suloinen nörttipoika kysyi minulta alahuuli väpättäen. En minä tiedä. Anna anteeksi. En halunnut aiheuttaa sinulle pahaa mieltä. Ei sinussa mitään vikaa ollut.

Nyt vain kävi niin, että minä ihastuin toiseen mieheen.

Sekundaarinen lapsettomuus

On hyvin tärkeää, että puhutaan erilaisista lapsettomuuksista, esimerkiksi sekundaarisesta. Sekundaarinen lapsettomuus (hieman epäonnistunut termi mielestäni) tarkoittaa sitä, että perheessä on jo yksi tai useampi lapsi, ja lisää olisi toiveissa, mutta toiveet eivät toteudu.

HS: Sekundaarinen lapsettomuus

Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Lindfors kertoo jutussa, että keskustelupalstalla puhutaan siitä, kuka on oikea lapseton. On helppo ymmärtää, että ensimmäistään toivova saattaa vähätellä sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsivän surua. Surussa ei kuitenkaan auta se, että siitä joutuu tuntemaan syyllisyyttä. Vertaistuki on korvaamatonta, ja jos surustaan ei saa puhua, jää yksin.

Minusta tuntui ennen, etten saa surra lapsettomuutta, koska se ei ole biologista, vaan kumppanin puutteesta johtuvaa. Nyt minusta ei enää tunnu siltä. On helppo antaa tilaa toistenkin iloille ja suruille, kun ei tarvitse piilotella omiaan.

Tahaton lapsettomuus on henkilökohtainen kokemus, eikä kenelläkään ole oikeutta kritisoida toisen tunteita siihen liittyen.

Testaa koska olisi kannattanut tehdä lapsia

Hei tahattomasti lapseton lukija, haluatko hyperventiloida hieman? Haepa paperipussi ja tee tämä testi:

HS: Olet myöhässä

"Jotta pariskunta voisi saada yhden lapsen vähintään 90 prosentin todennäköisyydellä, tutkijoiden mukaan yrittäminen tulisi aloittaa, kun nainen on enintään 35 vuotta. Tämä koskee tapauksia, joissa pari hyväksyy koeputkihedelmöityksen."

Jos pariskunnalle riittää pienempi todennäköisyys, voi aloittaa myöhemmin, varsinkin jos pariskunta on valmis harkitsemaan koeputkihedelmöitystä. Pariskunnan pitää kuitenkin muistaa, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ja siksi laskennallisesti pariskunta aloittaakin oletettavasti toisen lapsen yrittämisen kun ensimmäinen on 15 kuukauden ikäinen.

Pariskuntaraukat, kauheat paineet.

Eiväthän ne biologiset faktat tietysti minun ketutuksestani muutu mihinkään. Vaan on meitä silti sellaisiakin tahattomasti lapsettomia, jotka eivät ole osa pariskuntaa ollenkaan. Mietinkin täällä sohvalla nyt toiveikkaana, että ehkäpä me olemme sillä tavalla biologisesti erityisiä, että meidän tulisi aloittaa yrittäminen vasta vähän myöhemmin.

Blogisuositus

Kovasti vauvakuumeileville elämäntilannelapsettomille löytyi tänään loistoblogi! Tsekatkaapa tämä:

http://donnavauvatonna.blogspot.fi/

Nirsompaa deittailua?

Pakotan itseni nettitreffeille nykyään noin kolmen kuukauden välein. (Väliajat toivon, että tapaisin jonkun kivan kuitenkin jossain muualla.) Näin vanha vanhapiika ei saa olla nirso, enkä ole ollutkaan. Joku tässä nyt kuitenkin menee väärin, kun treffit tuntuvat toistavan aina samaa kaavaa: Jos minä olen hiljaa, kukaan ei puhu mitään. Mies, varmasti fiksu ja herttainen ihminen, potee valtavaa sosiaalista jännitystä, eikä saa sanaa suustaan. Aikasempia seurustelusuhteita hänellä ei juurikaan ole ollut, ja kiinnostuksenkohteet ovat sillä tavalla spesifejä, ettei keskustelua oikein synny asiaan vihkiytymättömän kanssa.

Otan itse yhteyttä miehiin vähintään yhtä paljon kuin saan itse yhteydenottoja. Profiilissani lukee, että etsin sosiaalista miestä, jonka kanssa on helppo jutella. Koen itse olevani vähän ujo, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kalibroin normaalin sosiaalisuuden aivan väärään paikkaan kolme-neljäkymppisten sinkkumiesten populan kanssa asioidessani. Taidankin olla aivan käsittämätön sosiaalisten taitojen velho, jolla riittää juttua aiheesta kuin aiheesta ja joka pelastaa vaivaannuttavat tilanteet käden käänteessä.

Treffit tuntuvat rankoilta, kun joutuu pitämään kovasti huolta siitä, että tilanne ei olisi miehelle liian hankala. Olen myös koittanut olla pitämättä siitä huolta ja ollut hiljaa minäkin, jos keskustelu ei tunnu kantavan. Tylsistyn kuitenkin lopulta aina, ja kyselen sitten niistä tietokonepeleistä, ohjelmointikielistä, tai mitä näitä nyt onkaan. Kerron myös itse, mistä minä pidän ja mikä minua kiinnostaa, mutta tämä ei tunnu resonoivan. Kyselen, kuuntelen, arvostan, ymmärrän ja vien keskustelua eteenpäin, jotta toisella olisi helpompi olla. Ja vaikka meillä ei ole mitään yhteistä, välillä käy niin, että mies ihastuu minuun kovasti. Ehkäpä kovinkaan moni nainen ei ole ollut hänelle ennen ystävällinen.

Miksi löydän netistä miehiä, jotka muistuttavat kovasti toisiaan, mutta joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä? On aivan selvää, että teen jotain väärin. Onko tullut aika ryhtyä nirsommaksi ja siirtyä kuitenkin pinnallisempiin hakukriteereihin?

Ruuhkavuodet

Tajusinpa juuri, että kaikilla muilla lähipiirissä on nyt ne Ruuhkavuodet paitsi minulla. Piti ihan googlata: "Ruuhkavuodet alkavat siitä, kun lapset syntyvät ja siitä vauhti vain kiihtyy. Eivät ne pääty siihen, että lapset lentävät pesästä – päinvastoin."

Helsingin uutiset: Naisen ruuhkavuodet eivät lopu koskaan

Tästä minä nyt jään osattomaksi, ja jos niiden ruuhkavuosien tosiaan pitää kestää koko loppuelämän, enkä saakaan perhettä, jään koko ilmiön ulkopuolelle pysyvästi. Ruuhkatytöstä ei tullut ruuhkaäitiä eikä sitten ruuhkamummoa. Elämä on onton rentoa ja leppoisaa.

Naisen ruuhkavuodet eivät siis lopu koskaan, mutta onko sitten nainen ollenkaan, jos ne eivät koskaan alkaneetkaan? Auttaisiko se edes vähän, jos kuitenkin pitäisi meteliä siitä, miten perkeleellinen kiire on koko ajan? Ja entäpä miesten ruuhkavuodet? Onko miehilläkin ne ja loppuvatko ne joskus?

Onneksi on sentään ne vaihdevuodet.

Tarvitaan uusi suunnitelma

On tuntunut pitkään siltä, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa parisuhteettomuudesta tai elämäntilannelapsettomuudesta. Ei suinkaan siksi, että kaikki olisi jo sanottu, vaan siksi, etten ole jaksanut välittää. Olen elänyt yksin kohta neljä vuotta, mutta keskittynyt viime aikoina päätoimisesti johonkin aivan muuhun kuin puuttuvan parisuhteen tai lasten miettimiseen. Talven jälkeen olen saanut itseni pakotettua muutamille epäonnisille treffeille, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa yrittää enää yhtään. Teen muita asioita. Tiedän, ettei yksineläjän identiteetin omaksuminen auta pariutumista, mutta minä en jaksa enää etsiä enkä toivoa tämän projektin suhteen yhtään mitään. Olen viime aikoina kaivannut jotakuta vierelleni enää hyvin harvoin, lähinnä silloin kun en saa purkkia auki tai kauppakassit painavat liikaa. Näin on ihan hyvä. Ei täydellistä, mutta sellaista keskimääräisen mukavahkoa. Sopivan miehen löytäminen tuntuu niin epätodennäköiseltä, ettei asian ajatteluun kannata tuhlata enää enempää aikaa.

Mitähän sitä tekisi loppuelämällään, jos ei rupeaisikaan kenenkään puolisoksi eikä äidiksi?

Uusi juttuni Väestöliiton blogissa

Hei kaikki,

Olen ollut laiska sinkku. Hiljaisuuteni ei johdu siitä, että olisin pariutunut. Tässä anteeksipyyntönä linkki uuteen tekstiini Väestöliiton sivuilla:

Sinkkuhäpeää Väestöliitossa

Koirien Tinder

Koirille on nyt oma Tinder, Tindog.

Mitähän mieltä tästä pitäisi olla? Löytyisiköhän täältä kautta lenkkiseuraa? Tai jopa treffiseuraa? Kysynpä koiralta, haittaako sitä, jos laitan sen kuvan Tindogiin.

Vilma Vuorion juttu Tindogista

Netissä taas

Nettideitin saldo kahden viikon ajalta:

• Tohtorismies, joka ilmoittaa heti alkuun olevansa poikkeuksellisen älykäs ja kysyy sitten, voisiko saada kuvan minusta ilman paitaa.
• Kolme miestä, jotka etsivät fuckbuddy-tyyppistä ratkaisua.
• Mies, joka haluaa haalia deitistä itselleen haaremillisen neitosia kimppakivaan.
• Mies, joka haluaa piiskaa.
• Mies, joka chattaillessa aloittaa jokaisen viestin: "Hei, kiitokset viestistäsi" ja päättää jokaisen viestin: "Terveisin Jani".
• Mies, joka sanoo, että treffeillä on minun vastuullani ohjailla keskustelua niin, että hän tulee puhuneeksi muustakin kuin työstään. Mies pitää minua ikävänä ihmisenä, kun esitän, että kumpikin läsnäolija vastaisi itse siitä, mitä puhuu.
• Mies joka kertoo, ettei hän ole käynyt kouluja, mutta se ei varmasti haittaa minua, koska hän on "järkeillyt asioita itse".
• Kaksi tosi kivaa viestiä miehiltä, jotka eivät kuitenkaan koskaan enää vastaa. Myöhemmin tajuan, että viestit olivat massaposteja.
• Ainakin viisi miestä, jotka eivät halua puhua enää sanaakaan sen jälkeen, kun lopulta uskovat, etten voi lähettää kuvaani. "En halua tuhlata enää sekuntiakaan aikaani kuvattomaan mimmiin, moido!"
• Yksikään mies, johon olen itse ottanut yhteyttä, ei ole vastannut viesteihini.

Jotain muuta tekemistä kuin treffeillä käyminen pitää kyllä nyt ihan vakavasti keksiä tälle loppulomalle. Tästä ei tule yhtään mitään. Mitä ihmettä teen väärin? Pitäisikö tämän muka olla jotenkin hauskaa?

Kannattaisiko tätä sinkkuakin vähän juhlia?

Ostin jalkahieronnan lahjaksi vauvan saaneelle kaverille ja kyselin hierojalta samalla muistakin palveluista. Valittelin päätetyön kipeyttämiä niskojani, ja kun hieroja kokeili hartianseutuani, ja sanoi, että minäkin tarvitsen hieronnan, minua alkoi melkein itkettää. No niin hemmetti soikoon tarvitsenkin! Miksi kukaan ei ole sitä sanonut minulle?

Kummallisesta hierojareaktiostani tajusin ensinnäkin sen, ettei kukaan ole koskenut minuun puoleen vuoteen. Sitten tajusin, että viime vuodet olen ostanut ihmisille häälahjoja, raskauslahjoja, synnytyslahjoja, nimiäislahjoja ja sitten pienille ihmisille pieniä synttärilahjoja. En ole muistanut juhlia enkä hemmotella itseäni ollenkaan, eikä kukaan järjestä juhlia, lahjoja ja hemmottelua yksineläjälle, vaan se pitää tehdä ihan itse. Ja se todellakin pitää tehdä. Otin opikseni.

Jos pitäisin synttärit, ehtisiköhän kukaan tulla? Järjestääköhän kukaan syntymäpäiviä itselleen kolmen- ja neljänkympin välissä? Onko synttäreiden viettäminen aikuisena kuitenkin vähän lapsellista? Keksisinkö jonkun muun teeman? Vaikkapa:

• Katsokaa, tässä on MUN napa -nudistibileet
• Sori, mun luona on vähän tämmösiä nää illanvietot aina, täällä on pakko mennä MUN ehdoilla kaikki, ainakin siihen asti kunnes musta tulee vähän vanhempi ja mut voi viedä hoitoon -antikliimaksibileet
• Huudatetaan Spotifytä täysillä, erityisesti klo 20-21, lauletaan ja hypitään sohvalla, koska ketään ei tarvitse luonani nukuttaa siihen aikaan -karkelot
• Hormonilaastarit pyllyyn, papiljotit päähän ja fuusiojazzia kajareihin -matinea
• Kattokaa, ei yhtään suonikohjuja -elämystapahtuma
• Kukaan ei saa mennä nukkumaan ennen kello 22.15 -festivaali
• Ostin pari pulloa tämmöstä oikein laadukasta viiniä... ai niin, te ette voikaan kukaan juoda, no ehkä mä selviän (ylihuomiseksi) -pippalot

Lahjaksi toivoisin erilaisia hemmotteluhoitoja, ruokakoreja, kotisiivouspalvelua ja ehkäpä myös lahjakortin escort-palvelulla johonkin kivaan ravintolaan.

Tervetuloa!

Perheettömän loma

Mitä aiotte tehdä lomalla, oi perheettömät sinkut? Minä olen huomannut, että vaikka en normaalisti halua aikatauluttaa vapaa-aikaani, minun on pakko aikatauluttaa lomani, muuten tulee yksinäistä. Lomaan on vielä hetkinen, mutta olen mielestäni onnistunut aikataulutuksessa tänä vuonna kohtuullisesti. Tiedän ainakin viikkotasolla jo nyt, mitä on ohjelmassa.

Väestöliiton Elina Nurminenkin kirjoitti sinkkujen lomailusta:

Loma soolona - sinkun painajainen?

Huh ja hei

Sain tänään loppuun ison työrupeaman. Olen laiminlyönyt ihmissuhteita, kotia, blogia, harrastuksia, viherkasveja ja itseäni. Koiraa en ole laiminlyönyt, mutta lenkkihommien jälkeen olen kellahtanut tyytyväisenä sekamelskan keskelle kaukosäädin kädessä, ja ryöminyt sitten sohvalta sänkyyn jo ennen kymmenen uutisia. Kohta on sentään loma. Aion kellahdella myös lomalla sinne sun tänne täysin vallattomasti, aivan fiilispohjalta. Jos en saa itseäni niskasta kiinni, kellahtelen varmaan tänäkin kesänä ihan omassa hyvässä seurassani. Mikähän mahti tässä maailmassa saisi minut hankkiutumaan treffeille? En ole taas aikoihin ollut yhdelläkään deittisivustolla, enkä jaksa innostua netissä pyörimisestä tippaakaan. Taidan myös olla universumin viimeinen sinkku, joka ei ole koskaan ollut Tinderissä. Olen silti oikeastaan aika tyytyväinen, ettei tässä nyt ole viimeisten kuukausien aikana ollut ketään ylimääräistä pyörimässä nurkissa. Olisin ollut maailman huonoin tyttöystävä kiireineni.

HS: Lapsettomuus on sinkullekin suuri suru

Monet varmaan ovat jo huomanneetkin tämän Heidi Väärämäen jutun, minä kävin vähän hitailla:

Lapsettomuus on sinkullekin suuri suru

Tämän luettuani tuli melkein sellainen olo, että minun työni on tehty. Kyseessä on tietysti vain yksi artikkeli, mutta kuinka hyvältä tuntuukaan, että tästä puhutaan! Miksi se onkaan niin tärkeää tulla jotenkin nähdyksi ja saada lupa tunteilleen? Kananlihalle veti erityisesti se kohta, jossa Simpukan toiminnanjohtaja toteaa, että kumppanin puutteesta johtuva lapsettomuus on tuplasuru. Oi! Miten iloiseksi voikaan tulla siitä, että saa olla tuplasurullinen! En kyllä oikeasti ajattele niin, että lapsettomuussuruja tarvitsisi pistää mitenkään järjestykseen, mutta onhan se silti kivempi tuntea kaikenlaisia ihmeellisiä tunteita, kun tietää, ettei ole hullu, ilkeä tai paha ihminen. Että toisistakin tuntuu samalta.

Oikeasti en ole juuri nyt yhtään surullinenkaan, vaan odotan kovasti kesälomaa ja koitan saada viimeiset työkiireet jotenkin selätettyä. Työkiireistä on johtunut myös tämä hetkellinen blogihiljaisuus. Mieluiten istuisin puistossa kirjoittamassa. Muutaman viikon päästä siihenkin on taas aikaa. Ihana kesä, tule jo!

Haaste: Harrastukseton kuukausi

Kiirettä pitää. Kaikilla. Aina. Ihan hirveästi on kaikkea koko ajan, huh huh, kylläpä onkin.

- Moi, lähdetkö mun ja koiran kanssa juoksemaan?
- Sori, en ehdi, on treenit.
- Mutta nythän on tiistai. Eikös sulla ole treenit yleensä maanantaina ja keskiviikkona ja perjantaina, ja sitten lauantaina salipäivä?
- Joo, mutta mä ilmottauduin nyt juoksukouluun. Me treenataan tiistaisin ja torstaisin.
- No ehtisitkö tulla vaikka lauantaina salin jälkeen kahville?
- Pinjalla on sit Muskari ja Niko pitää viedä kaverisynttäreille Hoploppiin.
- Sunnuntai?
- Sori, mutta meillä lukee sillon kalenterissa "vapaapäivä", ollaan miehen kanssa kahdestaan. Ei olla ehditty nähdä kuukauteen. Pitäiskö vaikka katsoa elokuussa joku viikonloppu, jos ei olla mökillä? Onko sulla kalenteria siinä?

Olenko se vain minä, vai oliko ihmisillä vielä kymmenen vuotta sitten enemmän aikaa olla yhdessä? Onko jokin muuttunut, vai liittyykö yhteisöllisyyskuplani siihen elämänvaiheeseen, kun kenelläkään meistä ei ollut rahaa maksaa harrastuksista, ja asioita tehtiin siksi yhdessä kavereiden kanssa?

Oli miten oli, suoraan sanottuna jotain oli mennyt mielestäni pieleen viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun "kotoilusta" alettiin puhua harrastuksena. Telkkarin tuijottaminen verkkarit jalassa ja nuudelikulho sylissä on luuserien hommaa, ellei vähintäänkin sytytä kynttilöitä, näpsäise muutamaa instagram-otosta niistä villasukista, jotka syntyivät edellisen koti-illan tuloksena (itse kehrätystä luomulampaan villasta tietenkin) ja ilmoita kaikille #kotoilevansa. Lepo, rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat out, tavoitteellinen ja aikataulutettu kotoilu on pieninä määrinä in, kunhan sen suorittaa sillä vakavuuden asteella, että sen voi tarvittaessa merkitä cv:een otsikon "harrastukset" alle.

Ja sitten me olemme niin yksin.

MTV.doc: Yksinäisyyden yllättämät (Katsottavissa heinäkuun  2015 alkupäiviin saakka.)

Sosiaalisessa mediassa kiertää kasapäin haasteita rantakuntoon pääsemiseksi. On kuukauden lankkuhaastetta ja sitten on booty-haaste, ja mitä näitä onkaan. Minäpä heitänkin tällaisen haasteen: Kuka uskaltaa olla kuukauden harrastamatta yhtään mitään? Uskaltaisitko pysähtyä miettimään, mitä sinulle oikeasti kuuluu, ja mitä kuuluukaan sille kaverille, jota et ole ehtinyt nähdä aikoihin? Uskallatko katsoa, mitä tapahtuu, jos et aikataulutakaan vapaa-aikaasi?

Elämäntilannelapsettomuus-juttuni Väestöliiton sivulla

Kirjoittelin Väestöliitolle siitä, kuinka minusta tuli elämäntilannelapseton, ja miltä se on tuntunut. Käykäähän lukemassa!

Elämäntilannelapsettomuudesta Sinkut-sivuilla by meitsi.

Kertokaahan ajatuksianne ja ehdotuksianne siitä mistä haluaisitte lukea seuraavaksi! Omille jutuilleen tulee vähän sokeaksi, uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita!

Lapsettomien lauantai

Tänään on blogin synttäripäivä. Tänä vuonna en itke äitienpäivänä. Sen sijaan nostin eilen ystävien kanssa maljan lapsettomien lauantain kunniaksi, ja se tuntui hyvältä. Kyllä meitäkin saa joskus vähän juhlia. Emme me lapsettomat ole sen huonompia kansalaisia kuin muutkaan. Paitsi tietysti joidenkin mielestä:

Lisävero lapsettomille naisille

Vertaistukea elämäntilannelapsettomalle

Olen kirjoittanut tätä blogia kohta vuoden. Olen ollut äärettömän ilahtunut jokaisesta lukijasta ja kommentista, ja iloinnut erityisesti silloin, kun joku on kertonut saaneensa apua jostain, mitä olen kirjoittanut. Aloin kirjoittaa juuri siksi, että olisin halunnut itse lukea samassa tilanteessa olevan mietteitä, mutta en löytänyt niitä mistään. Se on outoa, koska meitä on kuitenkin niin paljon.

Edelleen iloitsen jokaisesta lukijasta ja jokaisesta kommentista, mutta tulipa mieleen kysäistä, tiedättekö, että lapsettomien yhdistys Simpukalla on ollut jo iät ja ajat yksin elävien lapsettomien foorumi, jossa kukaan ei keskustele? Ainoa postaus sivuilla on omani, ja se on vuoden vanha linkki tähän blogiin. Tulijoita sitä kautta näyttää olevan jonkin verran, mutta kukaan ei ole kirjoitellut itse foorumiin mitään. http://www.simpukka.info/forums/foorumi/yksin-elavat/

Toivoisin, että löytäisimme toisemme. Ihanaa, että jossain meidät sentään mainitaan, mutta olisiko meistä enemmänkin sanottavaa? http://www.simpukka.info/elamantilannelapsettomat/

Kuka uskaltaa aloittaa puhumisen?

Asiantuntijahommia

"Näin pienten lasten äitinä musta tuntuu aivan hirveältä, että lapset Katmandussa raatavat 16-tuntisia päiviä tiilitehtaalla." 
-Julkkis

"Olemme täällä itsekin monet isiä ja äitejä ja -- Emme missään tapauksessa halua myydä seksikkäitä vaatteita lapsille."    
-Myyjä, jonka liikkeessä myydään pikkulasten pitsirintaliivejä.

"Minulle on tärkeää auttaa syöpää sairastavia lapsia, koska olen itsekin isä."
-Julkkis

"Korsetit päälle vaan ja duuniin tiilitehtaaseen, kaikki syöpäsairaat palleroiset, mitäpä minä siitä, kun ei ole omia!"
-Minä

Löytyykö lapsen saamisen myötä jokin humanismin korkeampi taso, jolle lapsettomilla ei ole pääsyä? Ovatko lapsettoman ymmärrys ja välittäminen määrällisesti tai laadullisesti jotenkin erilaisia? Voiko lapsia ymmärtää ja voiko niistä välittää, jos ne eivät ole omia? Voivatko lasten oikeudet ja hyvinvointi kiinnostaa ja koskettaa samalla tavalla, jos on lapseton? 

En minä tiedä. En ollut kovin kiinnostunut koirien hyvinvoinnista ennen kuin hankin oman. Lasten hyvinvoinnista olen ollut aina kiinnostunut, vaikka omia ei ehkä tulekaan. Ehkä olisin enemmän tai paremmin kiinnostunut, jos olisi omia, mistäpä sen tietää. (Ehkäpä paras mieleeni tuleva vertaus ei olisi koira, jos minulla olisi omia lapsia.)

Tiedän työpaikkoja, joissa toimitaan lapsiperheiden kanssa, ja puolijulkinen salaisuus on, ettei töihin palkata lapsettomia, koska he eivät voi oikeasti ymmärtää. Onko siis niin, että lapseton ihminen on todennäköisemmin huonompi lastentarhanopettaja kuin lapsellinen? Entäpä lastenpsykiatrinen sairaanhoitaja? Tai perheneuvolapsykolgi? Tai poliisi, poliitikko, sosiaalityöntekijä, liukumäkisuunnittelija tai uimaopettaja?

Mihin kaikkeen lapsen saaminen tässä yhteiskunnassa asiantuntijoittaa? 

Juhlapyhät

Hei ihmiset, tiesittekö, että tämän blogin lukijamäärä tuplaantuu, jopa moninkertaistuu juhlapäivien aikoihin? Joku muukin taisi viettää pääsiäisenä turhan paljon aikaa yksin. Haluan kertoa tämän siltä varalta, että jostakusta tuntuu juuri nyt, että on ihan yksin maailmassa, kun muut viettävät perheaikaa. Ei, meitä on muitakin, eikä edes ihan vähän.

Mitä me tarvitsemme

Väestöliitolla on tällainen kysely sinkuille:

Sinkkukysely

Jos tuntuu, että haluaisit vaikuttaa palveluihin, vastaahan!

Uni 2

Olen työmatkalla rantakaupungissa. Istun ison hiekkarannan laiturilla  auringonpaisteessa ja liotan varpaita kirkkaassa vedessä. Sitten nousee myrsky. Se on sekunneissa päällä. Muut ihmiset juoksevat sisälle, mutta minua ei pelota. Jään laiturille. Tuulee kovaa, ja vesi muuttuu mustaksi. Aallot nousevat hurjiksi, ja vaahtopäät kiitävät ohi. Horisonttia ei enää näy, sitten ei taivastakaan, sillä aallot yltävät taivaaseen asti. Minä olen kuitenkin rauhallinen ja turvassa laiturilla ja ilma on lämmin. 

Katson vaahtopäitä tarkemmin, ja huomaan, että jokaisessa niistä on vauva. Vauvat itkevät aaltojen pauhuessa ja kiitävät ohi suunnatonta vauhtia. Tajuan, että ääni, jonka kuulen, ei lähdekään aalloista, vaan se on vauvojen itkua. Vauvoja on satoja, ehkä tuhansia, eikä missään ole ketään, joka voisi pelastaa ne. Huudan vauvojen perään äänellä, joka on eläimen, ei ihmisen, mutta ne menevät ohi liian nopeasti. En voi tehdä mitään, en voi saada niitä kiinni.

Myrsky on nopeasti ohi. Aurinko tulee taas esiin. Istun laiturille ja lasken varpaat takaisin kirkkaaseen veteen.

Rinsessan masukipsi ja Tarzan

Kaveri otti mineraaliveden ja minä punaviinin. Katseltiin ultraäänikuvia ja mietittiin, minkälainen ihminen tämä uusi on. Kaveri oli lakannut oksentelemasta aamubussissa ja jaksoi jo pohtia pinnasänkyjä ja vaunuja. Yhdessä harmiteltiin, ettei lempparilounaspaikkaan taida päästä vaunujen kanssa. Kahden tunnin ja kolmen viinin jälkeen uskalsin sanoa, etten oikeastaan halua tulla baby showeriin. Kaveri ymmärsi, ja minä olin äärettömän helpottunut.

Kotona mietin, haluaisinko osallistua baby showeriin, vaikka en surisikaan omaa lapsettomuuttani. Lyhyen pohdinnan lopputulos oli kirkas ja selkeä: En haluaisi. Voisin, mutta en haluaisi. Haluanko tavata ystävääni, iloita hänen kanssaan vauvasta, halata kun häntä väsyttää, jännittää yhdessä tulevaa? Kyllä, ehdottomasti haluan. Haluanko ostella vaipoista tehtyjä kakkuja, leikkiä pöhköjä vauvaleikkejä, askarrella, no, ylipäänsä yhtään mitään, saatika kuunnella tarinoita välilihan leikkaamisesta syödessäni macaroon-leivoksia lounaaksi? Ei, en missään tapauksessa. Luulin, etteivät ystävänikään haluaisi, mutta tähän asti he ovat kaikki halunneet. Useimmat ovat kuitenkin vetäneet rajan masukipsiin, koska se olisi jo hullua. (Oksennan vähän suuhuni, kun kirjoitan "masukipsi".)

Kun naiset menevät naimisiin, heistä tulee prinsessoja. Siitähän kaikki pienet tytöt ovat aina haaveilleet, päivästä prinsessana. Tiara päähän, tylliä helmaan, tukka tötterölle ja punaa huuliin. Ja sitten kun ollaan menty naimisiin, vatsasta tulee masu ja masussa oleva vauva on sen masun asukki. Kodista tulee pesä, jota rakennetaan viettien vallassa. Miehestä tulee lakas-isi-isukki, ja nainen on mamma-mami, jonka masuvaavi vaatii kaupasta nannaa, kun nälkä on kahden edestä, vaikka neuvolan tätyli sanoi, ettei saisi olla. Kun se pikkuihminen sitten tulee ulos sieltä yksiöstään, sitten vaunutellaan ja  aletaan pikku hiljakseen makustella soseita. Äityli-ryhmä netissä jakaa riemun, kun rakkauspakkaus oppii vihdoin pottailun salat.

Mikä on tämä jännittävä kulttuurinen ilmiö, joka tekee aikuisista naisista kolmevuotiaita, kun on aika perustaa perhe? Onko henkinen taantuminen varhaislapsuuteen välttämätön vaihe perheytymisessä? 

Minä en ole koskaan haaveillut päivästä prinsessana. Pienenä kiinnostivat ihan muut leikit. Juoksin metsässä, keräsin kiviä, rakensin majoja. Vaikka en halua leikkiä prinsessaa, kai silti saan viettää päivän elämästäni satuhahmona, olenhan sentään nainen? Olen päättänyt, että tuleva lauantai on se päivä, jota olen odottanut koko elämäni. Olen valmistautunut huolella ja lukenut aiheeseen liittyviä lehtiä ja kirjoja. Olen koko talven harjoitellut ahkerasti juoksemista, kiipeilyä ja karjumista. Olen paininut koiran kanssa parempien villipetojen puuteessa.  Olen lakannut meikkaamasta. Olen antanut tukkani kasvaa valtoimenaan ja rajoittanut kommunikaation ulkomaailman kanssa minimiin. Tänä viikonloppuna se tapahtuu, lapsuuteni haave. Aion vihdoinkin viettää päiväni Tarzanina. 

Sinkkuelämää Ylellä ja taas niitä hyviä puolia

Uuvahdin mopin varresta television ääreen juuri sopivaan aikaan ja näin tämän:

Tiededokumentti: Sinkut tulevat

Yksin oleminen ei ole aina ikävää. Se on joskus myös äärimmäistä luksusta. Tänään minun on ollut hyvä olla yksin seuraavista syistä:

- Väsyttää, en halua puhua kenellekään. Muutun väsyneenä ääniyliherkäksi, en kestä höpötystä enkä meteliä.
- Sain siivota rauhassa ja juuri niin kuin haluan.
- Sain laittaa juuri sitä ruokaa, josta minä pidän.
- Sain ottaa päiväunet, ja nimenomaan silloin kun itse halusin.
- Sain suunnitella sellaista kesää, josta tulee ihan maailman paras juuri minulle, kenenkään muun kiinnostuksenkohteita ei tarvinnut ottaa huomioon. Jos suunnitelmat toteutuvat, kesästä on tulossa huikea. Itse järkkäsin.
- Totesin tosiasiat ja palkkasin talkkarin fiksaamaan taulut seinään ja korjaamaan muutaman rikkoutuneen lattialistan. Tiedän kiinnostuksenkohteeni ja yritteliäisyyteni rajat. En ole rikas, mutta olen onnekas työpaikallinen, ja voin joskus maksaa siitä, että joku hoitaa jonkun asian puolestani.
- Ja sitten onneksi ystävä soitti ja pyysi iltateelle. Rajansa yksin olemisellakin.

Epäluova tila

Ei ota deittiprofiilin teksti syntyäkseen millään. Aloitan homman joka ilta, mutta touhu tuntuu koko ajan vastenmielisemmältä. Niinhän se on, ettei kukaan ole luvannut, että puolison löytäminen olisi helppoa ja tapahtuisi jotenkin puolivahingossa tuosta vain. Ikinä ei ole ollut kuitenkaan ihan näin hankalaa kirjoittaa itsestään parinhaku-cv:tä. Jotenkin se ehkä liittyy siihen, että koko nettimaailma tuntuu juuri nyt kamalan pinnalliselta ja vieraalta. Tinder on pahentanut tilannetta.

Pitäisikö minun muka 34-vuotiaana pystyä jotenkin samaistumaan tähän meininkiin?

Huono äiti ja ikuinen teini-ikä

Deittiprofiili -aina yhtä helppoa

Tavoite: Viidet treffit ennen kesäkuuta. Nyt pitäisi taas sitten sellainen profiiliteksti. Aina yhtä helppoa.


Olen simpsakka, sähäkkä ja supliikki, hirveän ihana ja kauhean kaunis. Selluliittia on vähän reisissä, tissit ovat pienet mutta toistaiseksi paikallaan. Käyn joogassa säännöllisesti joka kolmas vuosi. Tykkään kuunnella musiikkia, katsoa elokuvia ja syödä ruokaa. Ruokavaliooni kuuluvat mm. liha, maito, vehnä, tehoviljellyt hedelmät, ylikansalliset tuotteet, suodattamaton vesi, ei-fennovegaaniset kasvikset, gluteeni, tärkkelys ja kalorit, mutta olen valmis tinkimään dieetistäni, jos viet minut syömään Punavuoreen. Pukeutumistyylini on ns. post-hipster - olen siinä määrin edelläkävijä, että monet eivät ole huomanneet vielä lainkaan, kuinka trendikäs olen. Aatemaailmaltani olen vasemmistokokoomuslainen vedahindu. Juon lempijuomaani punaviiniä mieluiten takkatulen ääressä. Miesten suhteen en ole kauhean kranttu, toivoisin ainoastaan, että olisit alle 65-vuotias, ja sinulla olisi takka ja punaviiniä. Olen monessa suhteessa joustava, joten jos pelkäät naisia, voimme keskustella sukupuolen korjauksen mahdollisuudesta. Tässä tapauksessa  kuitenkin edellytän, että korjaat likaiset sukkasi lattialta itse, etkä röyhtäile katsoessasi formuloita. Kirjoitathan!

Yst. terv. Viuhti

Hetkelliset jäähyväiset suurelle rakkaustarinalle

Kävin lääkärillä ihan muissa asioissa, ja ihanan lääkärin kanssa tuli puheeksi myös elämäntilanne ja toive perheestä. Lääkäri totesi ykskantaan: "Nyt sitten unohdat mielestäsi kaikki romanttiset kuvitelmat siitä, että tapaat jonkun ihanan, ja tutustutte muutaman vuoden rauhassa ennen perheen perustamista. Jos haluat perheen, sinun on otettava se riski, että teet ne lapset ensin, ja katsot vasta sitten, onko miehestä isäksi, tai sinulle puolisoksi."

Kiitos, lääkäri. Olenkin kyllästynyt siihen, että kaikki sanovat, kuinka aikaa vielä on, eikä tarvitse hätäillä. Ei sitä ole. Hyvää tarkoittavien ihmisten kannustavat kommentit eivät muuta biologiaa miksikään. Kolmevitosella lapsia haluavalla sinkkunaisella ei ole varaa romantiikkaan.

Tarkkaan harkitsevana tyyppinä en ole koskaan halunnut tehdä isoja sitoumuksia kovin nopeasti. Nyt (jos siis sattuisi käymään niin onnekkaasti, että  ihana, myös lapsia pian haluava mies kävelisi vastaan) pitäisi tehdä se suurin mahdollinen sitoumus erittäin epämukavalla vauhdilla. Ahdistavaa, mutta vapauttavaa. Nyt voin vihdoin pitää hautajaiset sille suurelle unelmalle, jossa voisin kasvaa elämäni miehen kanssa yhdessä parisuhteeseen ja vanhemmaksi. Sellaista rakkaustarinaa ei minun elämääni tule. Toivottavasti kuitenkin jonkunlainen.

Jos olisin mies, juoksisin karkuun.

Kiroileva haikara

Pitkän aurinkoisemman jakson katkaisivat taas tämän viikon vauvauutiset. Voihan toisen puolesta olla täydellisen onnellinen, ja silti itse täydellisen onneton? Voihan? Inhottavinta toisten vauvajutuista seuraavassa pahassa mielessä on se, että se on niin kohtuutonta. Tietysti toivon ystäville vain parasta! Tietysti olen onnellinen heidän puolestaan! Oikeasti olen! Ja sitten kuitenkin kiroilen ja potkin kantoja metsässä kyyneleet silmissä. Taas yksi vauva lisää, taas ehkä yksi vauvahuuruille menetetty kaveri. Taas muistan, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Että muilla on kotona joku ja vatsassa vauva, ja minä tarvon päivästä toiseen yksin ympyrää koira narun päässä. Nukun yksin ja herään yksin, syön, siivoan, suren ja iloitsen yksin. Vuodesta toiseen.

Kauppareissulla vitutti niin paljon, että itketti. Raahasin kahta painavaa kauppakassia lumimyrskyssä ja mietin, että on se nyt perkele, ettei ole ketään, joka auttaisi tässä kantamisessa. Edes joskus. Jos ei muuta, että joku edes kantaisi tämän helvetin kassin nyt, kun minä en jaksa.

Haista paska, haikara. Hanki omat kaverisi ja lakkaa viemästä minun.

Blogistin takaisku

Nyt kun tietokone on ollut rikki viikon, ainoa asia, jota kaipaan, on kirjoittaminen. Sen tilalle on tullut lukeminen, jolle ei olekaan meinannut löytyä aikaa hetkeen. Blogi palaa henkiin heti kun Omppu tulee takaisin kotiin.

Hyviä ja huonoja uutisia

Pystyn vielä ihastumaan! Se oli todella tervetullut havainto. Ikävää kuitenkin on se, että neljänsillä treffeillä mies osoittautui ilkeäksi. Onneksi jo neljänsillä. Ehti kuitenkin käydä niin, että muistin taas sen, mitä olin jo unohtanut kaivata. Vaivana on nyt siis se klassistakin klassisempi ihmisen ikävä toisen luo. Yllättävän nopeasti sitä näköjään löytää itsestään sen kohdan, jossa iltasuunnitelmissa on tilaa toiselle ja aamukahvipöytään mahtuisikin ihan hyvin joku muukin. Ja minä mahtuisin sittenkin vielä ihan hyvin jonkun kainaloon.

Marssitan itseni metsään. Siellä on tilaa taivaltaa pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä. Eikun seikkailuja.

Treffit

Tapasin miehen, josta pidän. Ei lisättävää. Istun keittiössä ja hymyilen seinälle.

Mahdottomat sinkkulinkit

Mahdoton miehenmetsästys -blogissa listataan sinkkulinkkejä. Käykää katsomassa ja ilmiantakaa suosikkinne!

http://www.lily.fi/blogit/mahdoton-miehenmetsastys/sinkkulinkit