Kävin lääkärillä ihan muissa asioissa, ja ihanan lääkärin kanssa tuli puheeksi myös elämäntilanne ja toive perheestä. Lääkäri totesi ykskantaan: "Nyt sitten unohdat mielestäsi kaikki romanttiset kuvitelmat siitä, että tapaat jonkun ihanan, ja tutustutte muutaman vuoden rauhassa ennen perheen perustamista. Jos haluat perheen, sinun on otettava se riski, että teet ne lapset ensin, ja katsot vasta sitten, onko miehestä isäksi, tai sinulle puolisoksi."
Kiitos, lääkäri. Olenkin kyllästynyt siihen, että kaikki sanovat, kuinka aikaa vielä on, eikä tarvitse hätäillä. Ei sitä ole. Hyvää tarkoittavien ihmisten kannustavat kommentit eivät muuta biologiaa miksikään. Kolmevitosella lapsia haluavalla sinkkunaisella ei ole varaa romantiikkaan.
Tarkkaan harkitsevana tyyppinä en ole koskaan halunnut tehdä isoja sitoumuksia kovin nopeasti. Nyt (jos siis sattuisi käymään niin onnekkaasti, että ihana, myös lapsia pian haluava mies kävelisi vastaan) pitäisi tehdä se suurin mahdollinen sitoumus erittäin epämukavalla vauhdilla. Ahdistavaa, mutta vapauttavaa. Nyt voin vihdoin pitää hautajaiset sille suurelle unelmalle, jossa voisin kasvaa elämäni miehen kanssa yhdessä parisuhteeseen ja vanhemmaksi. Sellaista rakkaustarinaa ei minun elämääni tule. Toivottavasti kuitenkin jonkunlainen.
Jos olisin mies, juoksisin karkuun.
Joskus tekee hyvää kuulla brutaali totuus, vaikka se olisi jotain ihan muuta kuin mitä haluaisi kuulla. Silloin on pakko kohdata totuus ja alkaa tekemään valintoja sen sijaan että odottelisi, että asiat lutviutuisivat itsestään. Tsemppiä miehen etsintään ja perheen perustamiseen!
VastaaPoistaKiitos! Vaan mistä voimat ja taito niiden valintojen tekemiseen? Nyt tuntuu, ettei ole mitään, mistä valitsisi...
PoistaYmmärrän surun siitä, että menettää mahdollisuuden "perinteiseen" ydinperhemalliin johtavaan rakkaustarinaan. Mutta monet ovat toisaalta löytäneet puolisonsa 30+ iässä, edenneet nopeasti yhteen muuttamiseen ja lasten hankintaan ja vaikuttavat rakastuneilta. Me parikymppisenä pariutuneet ja hitaasti edenneet emme taas voi saada tällaista rakkaustarinaa, emmekä myöskään niitä elämänkokemuksia, mitä toisenlaiseen elämänkulkuun liittyy (esim. kokemuksia suhteista monien erilaisten ihmisten kanssa). Joillain tämä johtaa sitten kriisiin ja eroon 40-50 iässä. No joo, pahoittelen "pollyannismia" mutta tarkoitan että asioilla on puolensa ja puolensa.
VastaaPoistaLapset/ei lapsia on kyllä todella iso päätös ja mielestäni jos kokee haluavansa lapsia niin kannattaa kyllä yrittää, millä tavalla tahansa se onkaan itselle mahdollista. Luonto on kovin epäreilu naisille tässä asiassa.
Kiitos kommentista! Olet ihan oikeassa, ei ole yhtä tapaa olla onnellinen. En kuitenkaan voi sille mitään, että uskon parisuhteella olevan paremmat mahdollisuudet kestää silloin, kun on ollut kunnolla aikaa tutustua toiseen. Se taitaa olla länsieurooppalainen ideaali.
PoistaKuulostat todella katkeralta ihmiseltä. Oletko miettinyt, että nimenomaan jatkuva huolesi lapsettomuudesta ja yksinäisyydestä nimenomaan ajaa ihmiset pois ympäriltäsi?
VastaaPoistaMinulla on muutama sinkkuystävä, jotka tuntuvat kommentoivan joka ikiseen valitukseeni että "no sulla on sentään aviomies", ihan kuin se poistaisi kaikki ongelmat. Se, että YT:t osuvat mahdollisesti niskaani tuntuvat ihan oikeasti pahalta, eikä sitä tunnetta lohduta se että "mulla on mies". Onneksi lasta ei vielä ole, mutta jos sellainen olisi, tilanne olisi ainoastaan pahempi. Tai, jos äitini on vakavasti sairastunut, ei oikeasti auta että "sulla on kuitenkin mies". Olen menettänyt oikeuteni tuntea minkäänlaista pahaa oloa, mutta halleluja jos olen onnellinen ja sanon esim. "mieheni on todella ihana :)", sekin tulkitaan tietenkin jotenkin sinkkuystäviäni väheksyvinä ("Niin no kai nyt, kun sulla on jo mies.").
Yritä vähän tsempata, muiden onni tai onnettomuus ei ole yhtään mitään sinulta pois. Tuo asenteesi sen sijaan on.
Sun kaverit ei kuulosta kauhean reiluilta, jos käyttäytyvät noin. Ilkeys toisia kohtaan ei yleensäkään taida johtaa mihinkään kovin rakentavaan. Ehkäpä kavereillasi on jotenkin paha olo? Joskus ajatusten tuulettaminen vaikkapa netissä saattaa helpottaa. Tännehän voi kirjoitella ihan mitä vain. Suosittele heitä vaikka kokeilemaan, jospa se olo siitä paranisi, niin ettei tarvitsisi olla enää toisille ilkeä.
Poista... ja toivottavasti tällä purkauksellasi oli em. vaikutus myös sinuun ja harmittaa jo vähemmän.
PoistaMielenterveysongelmaisen isän lapsena mä kyllä suosittelen arvioimaan miehen kyvykkyyttä isäksi ja puolisoksi vaikka aika olisikin käymässä vähiin. Tiedän, että oma äitini katuu syvästi valintaansa vaikkei sitä ääneen ole sanonutkaan.
VastaaPoistaIsla
No tuotapa juuri mietin. Minä pääsen miehestä eroon, mutta lapsi ei isästään pääse. Kuinka kauan pitää seurustella, ennen kuin voi olla varma, ettei mies ole hullu? Oma kokemukseni on, ettei kaksi vuotta välttämättä riitä.
PoistaRiippuu mt-ongelmasta, mutta lapsesi isästä et pääse välttämättä itsekään eroon.
PoistaTietenkään mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, mutta kyllä ihmiseen, jonka kanssa aikoo lisääntyä, kannattaa tutustua mahdollisimman hyvin. Ja näin minimoida riski oman ja tulevan lapsen elämänlaadun huononemiseen.
Isla
...vaan jos ei ole aikaa... Onko riski sen arvoinen?
PoistaSen jokainen joutuu arvioimaan itse.
PoistaMutta voin sanoa, että yhtä helvettiä on ajoittain elämämme ollut. Toki myös joskus antoisaa, ainakin meillä lapsilla, muttei missään nimessä mitään normaalia perhe-elämää. Traumansa jättänyt kaikkiin perheenjäseniin; enemmän ja vähemmän terapian tarpeessa olemme olleet kaikki.
Isla.