Elina Tanskanen kehottaa lopettamaan sinkkujen neuvomisen, ja minä nyökkäilen. "Ihmisyydestä puhutaan harvoin niin mekaanisesti ja vähättelevästi kuin silloin, kun joukkoäly ratkaisee kumppania kaipaavan väestönosan ongelmia."
Ja sitten ihan jotain muuta: Bo Burnham runoilee lutkista. Voi Bo, olet ihana. Tähän perään voisi raapustella viiltävän analyysin kaikesta siitä, mistä tässä onkaan kysymys, mutta en halua pilata tätä suurenmoista taideteosta.
Kirjoituksia elämäntilannelapsettomuudesta, yksinelämisestä ja yhteiskunnasta
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
torstai 19. tammikuuta 2017
Sijaisvanhemmuutta lääkkeeksi lapsettomuuteen?
Yllättävän moni lapsettomuuden ammattilainen on kysynyt minulta, enkö haluaisi kuitenkin ryhtyä sijaisvanhemmaksi tai tukiaikuiseksi lastensuojelun asiakkaalle. Turvallisista sijoitus- tai lomapaikoista on koko ajan huutava pula, ja sittenhän voisin saada lapsen kotiin, ja kivahan se olisi, eikö niin?
No ei olisi.
Sijaisvanhemmuus lapsettomuuden lääkkeenä kuulostaa suunnilleen siltä, kuin minulle ehdotettaisiin vauvanuken hankkimista, että voisin leikkiä sen kanssa vähän kotia. Paitsi että sitten sen vauvanuken oikeat vanhemmat olisivat kuitenkin olemassa ja minun pitäisi pelätä koko ajan, että hakevat sen pois. Niin ja paitsi että se nukke ei olisi nukke ollenkaan vaan ihan oikea ihminen, jolle olisi melko todennäköisesti ehtinyt tapahtua jo ihan kauheita asioita, joista se maksaisi hintaa koko loppuelämänsä. Ja sitten meillä olisi vaikeaa, mutta ehkä meistä kuitenkin tulisi perhe. Ja sitten kuitenkin näillä lastensuojelun nykyisillä resursseilla joku kaunis päivä voisi käydä niin, että se Baby Born vietäisiinkin minulta takaisin sinne sen oikeaan kotiin, koska sen oikeat vanhemmat ovat onnistuneet pysymään metadonilla erossa pollesta jo puoli vuotta.
Että ei se kyllä oikein toimi.
Sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä siksi, ettei saanut omia lapsia. Sijaisvanhemmuus vaatii paljon enemmän.
No ei olisi.
Sijaisvanhemmuus lapsettomuuden lääkkeenä kuulostaa suunnilleen siltä, kuin minulle ehdotettaisiin vauvanuken hankkimista, että voisin leikkiä sen kanssa vähän kotia. Paitsi että sitten sen vauvanuken oikeat vanhemmat olisivat kuitenkin olemassa ja minun pitäisi pelätä koko ajan, että hakevat sen pois. Niin ja paitsi että se nukke ei olisi nukke ollenkaan vaan ihan oikea ihminen, jolle olisi melko todennäköisesti ehtinyt tapahtua jo ihan kauheita asioita, joista se maksaisi hintaa koko loppuelämänsä. Ja sitten meillä olisi vaikeaa, mutta ehkä meistä kuitenkin tulisi perhe. Ja sitten kuitenkin näillä lastensuojelun nykyisillä resursseilla joku kaunis päivä voisi käydä niin, että se Baby Born vietäisiinkin minulta takaisin sinne sen oikeaan kotiin, koska sen oikeat vanhemmat ovat onnistuneet pysymään metadonilla erossa pollesta jo puoli vuotta.
Että ei se kyllä oikein toimi.
Sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä siksi, ettei saanut omia lapsia. Sijaisvanhemmuus vaatii paljon enemmän.
maanantai 16. tammikuuta 2017
Pohjakosketus
Pyytämättä ja yllättäenhän se sitten taas iski. Kaveri laittoi viestissä kuvan raskausmahastaan. Pakenin viltin alle ja Netflixin satumaahan koko loppupäiväksi. Olisin kaivannut vertaistukikaverin siihen sohvalle viereeni, koska tätä ei voi oikeastaan selittää sanoilla. Sen tietää vain sellainen, joka sen tietää.
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
Miehinen etuoikeutus ja nirsouden toinen puoli
En voi olla ihmettelemättä, että Hesari antaa edelleen palstatilaa höpsölle keskustelulle parisuhteen löytämisen vaikeudesta. Aihe sinänsä ei tietenkään ole höpsö, mutta keskustelun taso kyllä enimmäkseen on. Toistellaan väsyneitä stereotypioita vailla minkäänlaista pointtia. Tänään nyt sitten jo sanottiin suoraan se, mitä tässä on viikkoja kierrelty. Lääketieteen tohtori Markus Sormaala pamautti, ettei pareja synny, koska naisille on luettu prinsessasatuja ja siksi heistä on tullut prinsessoja, jotka odottavat prinssiä. "Parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuus johtuu siis nimenomaan naisten nirsoilusta", Sormaala kiteyttää mielipidekirjoituksessaan. Naiset ovat parisuhdemarkkinoilla shoppailemassa prinssejä, mutta miehelle nainen on kuin käytetty auto: Otetaan sitä, mitä on tarjolla, kun parempaankaan ei ole varaa.
Lainaan Jori Eskolinia: "Valkoisen miehen alemmuuskompleksi on uusi musta."
Male entitlement kääntyy ehkä suomeksi "miehinen etuoikeutus". Se on sitä, että miehillä ajatellaan olevan sukupuolensa vuoksi automaattisesti oikeus, no, mihin milloinkin, tässä tapauksessa parisuhteeseen ja seksiin. Käydyssä vilkkaassa mielipidekeskustelussa on esitetty sekä miesten että naisten suulla useita puheenvuoroja, joissa naisia kehotetaan laskemaan rimaa alemmaksi ja olemaan toivomatta parisuhteilta niitä asioita, joita oikeasti toivovat. Lisäksi on julkaistu puheenvuoroja, joissa naiset ovat ilmoittaneet aikovansa jatkaa haluamiensa asioiden toivomista siitä huolimatta, että sitä pidetään paheksuttavana.
Miehisen etuoikeutuksen vaatimus on kulttuurissa. Suomessa aika harva tyttö kasvatetaan nirsoksi prinsessaksi, mutta jokainen meistä kasvaa huomaamattaan siihen ajatukseen, että miehillä kuuluu luonnostaan olla tässä yhteiskunnassa tiettyjä etuoikeuksia. Yksi niistä oikeuksista on oikeus naiseen. Nainen, joka ei ymmärrä sitä, että hän ei saa itse määritellä millaisen miehen haluaa, ja miten haluaa tulla kohdatuksi, on vääränlainen nainen. Miehellä, jota naiset eivät huoli, on siis oikeus olla vihainen näille normirikkureille.
Minä opin käytännössä sen, mitä miehinen etuoikeutus tarkoittaa suunnilleen 18-vuotiaana. Huomasin, että se tarkoitti sitä, että miehet saattoivat kommentoida minun kroppaani tanssilattialla, kadulla, työpaikalla. Että takapuolestani sai ottaa valokuvia, kun kävelen kadulla. Että minuun sai käydä käsiksi, tai kysellä leikkimielisesti, että mitäpä jos vähän puristaisin. (Opin myös, ettei siihen kysymykseen voinut vastata mitään, mikä olisi parantanut tilannetta.) Jouduin oppimaan, että lähestyvä mies tarkoittaa joskus vaaraa. Viimeistään silloin, kun baarin tanssilattialla tuntematon mies keskeytti hauskanpitoni kertoakseen, millä tavalla minun kannattaisi tanssia, jotta näyttäisin seksikkäämmältä, ymmärsin, että nämä miehet luulevat omistavansa minut ja minun kroppani. Minä olen heidän mielestään olemassa heitä varten, ja minun tulisi ottaa kaikenlaiset huomionosoitukset ja kehitysehdotukset kiitollisena vastaan. Taisin olla silloin 20-vuotias. Onneksi olin sitten jo käynyt kovan koulun, kun seksuaalinen ahdistelu myöhemmin työpaikalla alkoi, jotta tiesin miten minun pitää toimia.
Tavakseni tuli torjua kaikki miesten lähestymiset tietyissä ympäristöissä kokonaan. Halusin olla rauhassa, koska en voinut koskaan tietää, käydäänkö minuun käsiksi tai kohdellaanko minua kuin sitä prinsessaa, joka en halunnut olla. Sellainen prinsessahan odottelee sitä unelmien prinssiään, ja kun prinssi sitten karauttaa valkoisella ratsullaan paikalle, eikä prinsessa lankeakaan välittömästi onnesta polvilleen, prinssille tulee aika ikävä olo. Se ikävä olo saattaa sitten purkautua milloin milläkin tavalla. Vastaavia kokemuksia on useimmilla naisilla. Sellaista miehisen etuoikeutuksen kulttuuri aiheuttaa.
Miehisen etuoikeutuksen kulttuurin karmeimpia seurauksia ovat kunniamurhat ja raiskaukset. Etuoikeutuksen ajatus liittyy usein myös parisuhdeväkivaltaan, joka on Suomessa uskomattoman yleistä, ja edelleen useimmiten miesten naisiin kohdistamaa. Siksi sellainen puhe, jossa naisten oma tahto ja toiveet mitätöidään, on vaarallista puhetta.
On aivan selvää, että tämä nirsojen prinsessoiden myytti ei palvele ketään. Ei naisia, ei miehiä, ei ketään. Se vain työntää sinkut entistäkin kauemmas toisistaan.
Minusta ei ole tullut sellaista naista, joka vihaa miehiä. Sellainen nainen minusta kuitenkin tuli, jonka mielestä kenelläkään meistä ei ole täällä automaattisesti oikeutta yhtään mihinkään, mitä pariutumiseen tulee. Jokainen saa valita itse, kenen kanssa haluaa keskustella, kenen haluaa koskevan itseensä ja kenen kanssa haluaa parisuhteeseen. Senkin saa valita itse, kuinka katkeraksi ryhtyy, mutta se on varma, että katkera ihminen, joka niputtaa kokonaisen sukupuolen edustajat yhteen piikikkääseen mappiin, ei ole hauskaa seuraa kenellekään.
torstai 5. tammikuuta 2017
Loistava mielipidekirjoitus!
Tämä fiksu mielipidekirjoitus ansaitsee oman päivityksensä! Mieluummin yksin kuin ilman älykästä keskustelua. Siinäpä se nyt on sanottuna oikein napakasti, mitä ollaan kahden edellisen postaukseni tiimoilta täällä teidänkin kanssa juteltu. Kun joku ilmaisee asian noin selkeästi, omassakin mielessä kirkastuu entisestään se, että onhan se nyt aivan älytöntä tämä syyllistäminen, joka (erityisesti nais-) sinkkuihin kohdistuu. Kun tuntuu, että pitäisi olla niin helkkarin kiitollinen jokaisesta huomion hippusestakin, jonka miehiltä saa, mutta itselleen ei saa vaatia mitään hyvää ja kaunista. Keskinkertainenkin on kai jo vähän liikaa. (Ja hyvällä ja kauniillahan ei siis tässä yhteydessä tarkoiteta puolison ylimaallisia ominaisuuksia, vaan suhteen laatua.) Ja että on niin vaikea hyväksyä, että se hyvä ja kaunis tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Tästä fiksuus-/koulutus-/älykkyysasiasta kuitenkin kannattaa puhua, koska se on tutkimustenkin mukaan Suomessa ihan oikeasti pariutumisen este. Asian esille nostavia ei kannata lynkata.
Taidan jättää tuon Ellan tekstin kommenttiosaston lukematta, koska tulin tekstin lukemisesta iloiseksi, enkä halua pilata fiilistäni. Hyvä Ella!
Kunpa joku mies vielä kirjoittaisi myös mielipidekirjoituksen, koska mielestäni käyty keskustelu on ollut monin paikoin aika loukkaavaa ja aliarvioivaa myös miehiä kohtaan.
maanantai 2. tammikuuta 2017
Mitä puolisolta voi vaatia?
Taidan olla aivan pihalla. En ymmärrä mistä tässä mielipidekirjoituksessa puhutaan, enkä ymmärrä tätäkään. En edes ymmärrä, mistä maailmasta käsin nuo tekstit on kirjoitettu. Johtuukohan se siitä, etten ole Tinderissä? Siellä kai siis ihan oikeasti etsitään vatsalihaksia ja parransänkiä ja ollaan koko ajan vaihtamassa parempaan. Tätä tekevät ilmeisesti myös aikuiset ihmiset. Tuo on sellainen maailma, josta en haluakaan tietää mitään. En aio mennä Tinderiin koskaan, eivätkä sinne onneksi kaikki muutkaan mene. En muista kokeneeni kertaakaan treffeillä, että mies olisi etsimässä ensisijaisesti tietyn näköistä naista, tai pakonomaisesti koko ajan parempaa kumppania. En ole itsekään koskaan mennyt treffeille vatsalihasten tai pankkitilin kanssa.
Tuo "naiset pilvilinnoissaan" -stereotypia on jo kuultu, nähty ja todettu hyödyttömäksi. Toivon sille pikaista ja kivutonta eutanasiaa. Onkohan olemassa ihan oikeaa tutkimusta siitä, että naisten nirsous ja epärealistiset toiveet olisivat merkittävä syy siihen, etteivät ihmiset pariudu? Tunnen monia naisia, joilla ei ole mitään toiveita kumppanin suhteen, vaan he päätyvät olemattoman itsearvostuksen vuoksi parisuhteeseen lähestulkoon kenen tahansa kanssa, joka osoittaa mielenkiintoa heitä kohtaan. Kumpikin ääripää on huono. Olen aivan varma, että suurin osa meistä on jossain siellä nirsouden ja totaalisen kritiikittömyyden välissä, aivan normaalilla alueella normaaleine terveitsetuntoisen ihmisen toiveineen. Puolisoltaan nimittäin saa vaatia jotain, eikä kaikista mukavista ihmisistä tarvitse tavoitella itselleen kumppania vain siksi, että on sinkku.
Jotkut toiveet kumppanin suhteen ärsyttävät enemmän kuin toiset. Älykkyys tai koulutus ovat sellaisia toiveita, jotka ääneen lausumalla saa varmasti kuraa niskaansa. Sen sijaan vaikkapa liikunnallisuus, naisellisuus, miehekkyys tai seksikkyys vaikuttaisivat olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpiä toiveita. Kun Osmo Kontula ym. tutkivat sinkkuutta, kävi ilmi, että miehet toivoivat ulkomuodoltaan miellyttävää ja lempeää kumppania. Korkokengät mainittiin. Naiset sen sijaan toivoivat älyllisesti tasavertaista puolisoa. Toiveissa näyttäisi siis olevan eroja sukupuolesta riippuen.
Rakenteellisesti kasvava osa sinkkumiehistä on vähän koulutettuja ja asuu maaseudulla, sinkkunaisista taas iso osa on opiskellut ja asuu isossa kaupungissa. Nämä jengit eivät kertakaikkiaan kohtaa, eivätkä halua samoja asioita. Jos olisi oikein hankala tyyppi, voisi vaikka ihmetellä sellaistakin, että miksi henkisiä ominaisuuksia, tasapainoa ja älyä toivova nainen lynkataan julkisessa keskustelussa, kun miehen toive lempeistä tisseistä sen sijaan on varsin validi ja hänen oikeutensa siihen jakamaton? Ja että mikä siinä nyt on, kun miehet opettelivat jo huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniastaan, niin eivätkö naiset nyt voisi jo oppia, ettei miehiltä saa vaatia kauheasti mitään?
Sinkkukeskustelu on vähän väsyttävää. Pilvilinnapuhe ja syyttely lannistavat ja loukkaavat kaikkia sukupuolia. Uskon kuitenkin, että koska sinkkuudesta tulee koko ajan normaalimpaa, siitä tulee myös moniäänisempää. Toivottavasti se johtaa myös ennen pitkää siihen, että jokainen voi olla ihan omanlaisensa ja omalla tavallaan, vailla huolta siitä, että on koko ajan vääränlainen. Maahanmuuttajat korjaavat toivottavasti sen väestöpoliittisen katastrofin, etteivät suomalaiset miehet ja naiset enää suinkaan välttämättä halua lisääntyä keskenään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)