Yllättävän moni lapsettomuuden ammattilainen on kysynyt minulta, enkö haluaisi kuitenkin ryhtyä sijaisvanhemmaksi tai tukiaikuiseksi lastensuojelun asiakkaalle. Turvallisista sijoitus- tai lomapaikoista on koko ajan huutava pula, ja sittenhän voisin saada lapsen kotiin, ja kivahan se olisi, eikö niin?
No ei olisi.
Sijaisvanhemmuus lapsettomuuden lääkkeenä kuulostaa suunnilleen siltä, kuin minulle ehdotettaisiin vauvanuken hankkimista, että voisin leikkiä sen kanssa vähän kotia. Paitsi että sitten sen vauvanuken oikeat vanhemmat olisivat kuitenkin olemassa ja minun pitäisi pelätä koko ajan, että hakevat sen pois. Niin ja paitsi että se nukke ei olisi nukke ollenkaan vaan ihan oikea ihminen, jolle olisi melko todennäköisesti ehtinyt tapahtua jo ihan kauheita asioita, joista se maksaisi hintaa koko loppuelämänsä. Ja sitten meillä olisi vaikeaa, mutta ehkä meistä kuitenkin tulisi perhe. Ja sitten kuitenkin näillä lastensuojelun nykyisillä resursseilla joku kaunis päivä voisi käydä niin, että se Baby Born vietäisiinkin minulta takaisin sinne sen oikeaan kotiin, koska sen oikeat vanhemmat ovat onnistuneet pysymään metadonilla erossa pollesta jo puoli vuotta.
Että ei se kyllä oikein toimi.
Sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä siksi, ettei saanut omia lapsia. Sijaisvanhemmuus vaatii paljon enemmän.
Mä kyllä mietin, että monista lapsettomista ihmisistä tulee hyviä sijaisvanhempia. Olen sitä jopa miettinyt itsellenikin vaihtoehdoksi. Ehkä mun ajatuksiin vaikuttaa positiivisesti se, että lapsuuden kavereissani oli muutamia sijaisperheissä kasvavia lapsia ja yksi adoptiolapsikin. Tiedän toki adoption olevan ihan eri juttu kuin sijaishoidon, mutta kunhan nyt mainitsin. Mietin ihan tosissani sijoituslapsen mahdollisuutta itselleni, koska uskoisin pärjääväni yksinhuoltajana paremmin kuohahtelevan kouluikäisen kuin paljon hoitoa sekä ehkä myös valvomista vaativan vauvan tai taaperon kanssa.
VastaaPoistaOlet kyllä valtavan oikeassa siinä, että sijoituslapsi on aivan eri juttu kuin biologinen lapsi, mutta ehkä mulla on vaan niin ihania esimerkkitapauksia sijoituslapsista että näen sen toiminnan positiivisesti. Rankkaahan se sijaisvanhemmuus taatusti on, kuten kaikki vanhemmuus, mutta myös kuulemma antoisaa. Eikä kaikkien sijoituslasten vanhemmilla ole päihdeongelmia. On ollut myös puhetta sellaisesta kuin pysyvä sijaishoito, jolloin sijoitus sijaisperheessä kestäisi lapsen täysi-ikäistymiseen asti. Käsittääkseni siinä mallissa lapsen biologisia vanhempia ei olisi tarkoitus pelata pois lapsen elämästä, vaan lapselle tarjottaisiin ns. kasvurauha yhdessä perheessä. Valitettavasti tämä pysyvän sijaishoidon malli ei käsittääkseni ole tullut voimaan, kun se kai edellyttäisi lakimuutoksiakin vai miten se nyt meni.
Tekee kuitenkin mieli kysyä, mikset menisi info-tilaisuuteen tai yksilöneuvotteluun sillä mielellä, että haluat tietää aiheesta lisää, vaikkei se omalta vaihtoehdolta tunnukaan. Silloin ainakin saisit realistista tietoa, sillä lehdissä ja nettijutuissa on aina niin vähän sellaista tietoa, jota kaipaisi.
Mä olen myös ihan varma, että useimmista lapsettomista ja lapsellisistakin tulisi loistavia sijaisvanhempia. Pidän silti vähän vastuuttomana, että sijaisvanhemmuutta suositellaan kevyesti vaihtoehtona, kun omia lapsia ei toiveista huolimatta tulekaan. Näen asian sillä tavalla, että ainakaan lapsettomuuden kipuvaiheessa ei ole hyvä tehdä laastaritoimenpiteenä päätöstä sijaisvanhemmuudesta. Se on ihan oma spesifi juttunsa, johon liittyy omia erityiskysymyksiään. Pitää olla esimerkiksi valmistautunut erilaisiin lastensuojelun palavereihin, terapioihin tai muihin sen kaltaisiin kontakteihin säännöllisesti.
PoistaJa joo, onneksi todellakaan kaikki sijoitukset eivät johdu päihdeongelmista tai vaikkapa hyväksikäytöstä, vaan syitä on monia. Jotain on kuitenkin aina mennyt pieleen vakavasti kun sijoitukseen päädytään. Joskus se voi olla vaikka vain vanhemman fyysinen sairaus, joka estää lapsesta huolehtimisen. Sellainenkin tilanne on kuitenkin sekä lapselle että vanhemmalle hyvin rankka, ja se tulee näkymään tavalla tai toisella sijoituskodissa.
Pidän ehdottoman tärkeänä että lapsen suhdetta omiin biologisiin vanhempiin tuetaan aina ja kaikin keinoin silloin kun se on mahdollista. Tukea olisi sijaisvanhempanakin helpompi antaa, jos olisi joku varmuus jatkuvuudesta. Sijaisvanhemmuudessa ei ole silti tietenkään kyse siitä, että minä saan lapsen, vaan siinä on kysymys lapsen edusta, ja sijoitetun lapsen etua ajavat sosiaalitoimi ja viralliset huoltajat. Sijaisvanhempi on vain sijainen, jolla ei lopulta ole kauheasti sananvaltaa siihen, mitä tapahtuu.
Kun mä mietin vanhemmuutta, niin mitä pidempään sitä mietin, sitä selvemmin mulle valkeni ei-omistava, aikuisuuteen luotsaava ja irtipäästävä suhde aikuisen sekä lapsen välillä. Mielestäni moni lapsen ja vanhemman välinen suhde on juuri näissä asioissa vinksallaan. Kun jotenkin tajusin, että lapsi ei olisi mikään minun jatke tai minun omistama "esine", aloin enemmän miettiä ettei lapsen biologisuudella olisi edes niin paljon väliä. Ymmärrän kyllä, että biologinen lapsi jatkaa omaa sukua toisin kuin ei-biologinen ja tajuan, että sijoituslasten kohdalla on tärkeää tukea suhdetta biovanhempiin. Mielestäni kuitenkin sijaisvanhemmuus voi olla jopa kypsempää ja psyykkisesti terveempää vanhemmuutta kuin biologisen lapsen kanssa. Toki biologiset lapsetkin kouluttavat vanhempiaan mm. irtipäästämisen problematiikassa.
PoistaOn sulla mietittävää, mutta kunhan nyt totean, että olen näitä jonkin verran itsekin pyörittänyt. Musta se, että sijaisvanhemmuutta "kevyesti ehdotellaan" on tosi ok, sillä jostainhan niiden sijaisvanhempien täytyy saada siemeniä ajatuksilleen. Kukaan ei kuitenkaan onneksi pääse sijaisvanhemmaksi kevyin perustein, vaan siinä on aina valmennus ja valinta ennen hyväksymistä.
Suomessa on muuten nykyään paljon maahanmuuttajien lapsia sijaishoidon tarpeessa. Yhdet tututkin saivat sellaisen mukavan oloisen lapsen. Oletko pohtinut adoption loppuun asti? Sekin on mahdollista sinkuille, kuten varmasti tiedät. Tosin se on todella pitkä projekti.
Niin, vielä yks juttu. Sun postaus päättyy, että: "Sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä siksi, ettei saanut omia lapsia". Tuo on kuule juuri se syy, miksi monet ihmiset hankkivat adoptio- tai sijoituslapsia. Tismalleen siksi. Eli hyvinkin tuosta syystä voi ryhtyä sijais- tai adoptiovanhemmaksi. Siinä on kuitenkin sellainen juttu, että biologinen lapsettomuus täytyy olla paketissa eli riittävän pitkälle surtuna ja käsiteltynä, ennen kuin voi aloittaa valmentautumisen ihan toisenlaiseen vanhemmuuteen.
VastaaPoistaOsaat varmasti googlata, mutta en malttanut olla laittamatta ;-)
http://www.seinajoensanomat.fi/artikkeli/227461-sinkkukin-voi-olla-sijaisvanhempi
http://www.hs.fi/elama/art-2000002882462.html
Joo, olen lukenut nuo kummatkin :) Ajattelen ihan samalla tavalla, että omat surut pitää olla surtu ennen tällaisen päätöksen tekemistä ainakin johonkin pisteeseen saakka. Sitä varmaan tarkastellaan aika paljon siellä koulutuksessakin. Ehkä voisin muotoilla tuon viimeisen lauseen, että sijaisvanhemmaksi ei voi ryhtyä VAIN siksi ettei saanut omia lapsia.
PoistaEi ollut tarkoitus missään tapauksessa kritisoida yhdenkään sijais- tai adoptiovanhemmuuteen ryhtyvän motiiveja, vaan sitä, että lapsettomuusterapioissa tmv. paikoissa niin kevyesti heitetään surevalle ihmiselle tällainen vaihtoehto ikään kuin pikakorjauksena tilanteeseen.
Hei, ryhdy Viuhti sijaismamaksi!!!! Mulle tuli sellainen olo, että musta tulisi hyvä varakummitäti. Tiedäthän sellainen hörähtänyt olento, joka tulee aina välillä kutsumatta kylään torilta ostettujen kukkien/lihapiirakoiden kanssa. Voisin kyllä tulla, vaikka sulla olis biologinenkin beibi... Tää visio toimis millaisten tahansa beibien kanssa :-D (Olen tainnut juoda liikaa kahvia tänään.)
VastaaPoistaJoo hei sä voisit olla ehkä mun varakummitäti, haluaisin kukkia ja lihapiirakoita :D
PoistaJoo :-D
PoistaOlen kyllä aivan samaa mieltä. Halusin äidiksi, ja biologialla ei ollut minulle väliä, mutta tiedän, että minusta ei olisi hoitamaan riittävän hyvin mahdollisesti kovin traumatisoitunutta lasta. Juu, sijaislapsia on erilaisista olosuhteista, mutta siihenhän ei voi itse täysin vaikuttaa eikä traumojen syvyyttä välttämättä tiedetäkään.
VastaaPoistaJa olen myös täysin samaa mieltä siitä, että tahaton lapsettomuus ei saa olla syy ryhtyä sijaisvanhemmaksi. Sijaisvanhemmuus ei ole sama asia kuin omien biologisten lasten vanhemmuus, eikö siihen siksi pitäisi ryhtyä samoista motiiveista (olen sitä mieltä, että adoptiovanhemmuuskaan ei ole sama kuin biovanhemmuus, mutta ei siitä se enempää).
Ja se on kyllä kumma, että lapsettomia yleisesti kehotetaan sijaisvanhemmiksi. Miksi nämä suhteessa olevat hedelmälliset ihmiset eivät itse ryhdy siihen, jos kokevat sen suositeltavaksi ja tärkeäksi asiaksi?