maanantai 24. marraskuuta 2014

Kaamoskääryle


Tervehdys viltin alta jasmiiniteen tuoksuisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa kaikki on pehmeää ja suloista! Sisäinen pimeyden lapseni on paketoinut itsensä kulahtaneeseen flanelliin ja hyrisee kääryleeksi koteloituneena sohvan nurkassa.

En ole aina nauttinut pimeydestä, mutta tänä syksynä olen siitä onnellinen. Kuuntelen metsässä salsaa ja hypin koiran kanssa mudassa. Laitan itselleni hyvää ruokaa, luen hömppälehtiä ja katson lempparisarjoja netistä. Olen vain. On niin pimeää, ettei ole pakko tehdä mitään järkevää, järkeilen.

Odotan pitkästä aikaa töistä kotiin palaamista, mikä on erityisen hienoa, koska kauan oli niin, että kotona oleminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Töissä väsytti koko ajan, ja kun työpäivä päättyi, yksinäiseen kaksioon palaaminen ahdisti. Kaamein kaamos poisti kai tarpeen tehdä koko ajan jotain erityistä. Ei tarvitse olla aktiivinen ja sosiaalinen.

Toinen onnekkaaseen olotilaani vaikuttanut asia on varmaankin ollut se, että olen lakannut toivomasta elämääni parisuhdetta. Olen hyväksynyt sen, ettei sellaista ehkä koskaan enää tule. Nettideittailun lopettaminen ainakin toistaiseksi on ollut ehdottomasti positiivinen ja voimaa antava päätös. Vaikka urpoista ei pitäisi välittää, onhan se kuluttavaa, että edes satunnaisesti saa viestejä ilkeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä. En halua näitä miehiä kotiini edes tietokoneen ruudulta.

Vai mitä mieltä olette tästä viimeisestä deitissä käymästäni keskustelusta, jonka jälkeen suljin profiilini?

Ihana mies: Kuva?

Minä: Sori, en voi jakaa kuvia netissä.

IM: No mites ajattelit et jos joku suhun tutustuu jos ei oo kuvaa? Mulla on kuvat mutta sulla ei, siellä voi olla vaikka miten ruma ja läski ja sellaset ei sovi mun hakuun.

M: Muistuttaisin, että sä otit yhteyttä muhun.

IM: Kysyin kuvaa mutta jos ei pysty sitä antamaan niin on ruma/läski, sulla on jotain salattavaa, oletsä vammainen? Mä haluan normaalin naisen enkä cebaria.

M: Kivaa syksyn jatkoa sulle!

Ihana rauha. Vielä yksi tee ja sitten x-asentoon isoon parisänkyyn. Ihan yksin!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Sisar Viuhti


Vähän aikaa sitten syntymäpäivänäni tajusin, että on mennyt kahdeksan kuukautta niin, ettei kukaan ole koskenut minuun, jos lääkäriä, kampaajaa tai kaverihalauksia ei lasketa. Viimeksi meni puolitoista vuotta. Silloin olin asiasta huolissani. Nyt olen huolissani enemmänkin siitä, etten ole kovinkaan huolissani. Minulla on nyt yksineläjän identiteetti, ja siihen kuuluu itsestäänselvästi se, ettei kukaan halaa, silitä, lohduta tai pidä sylissä, vaikka maailma kaatuisi päälle.  Olen oppinut selviämään yksin.  Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta. Olisikohan luostarielämä mukavaa? Ehkäpä Lintulassa olisi kiintiöpaikka ateistijäsenelle.