keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Singlismistä

Bella DePaulo on tutkinut singlismiä, eli parisuhteetta elävien stigmatisointia, marginalisointia ja syrjintää Amerikassa. Syrjintä on todellista, ja tutkimuksissa on jopa todettu, että naimisissa olevat ihmiset saavat todennäköisemmin tarvitsemansa elinsiirteen kuin naimattomat. Heidän elämänsä katsotaan olevan arvokkaampaa, koska heillä on joku, joka on osoittanut institutionaalisesti rakastavansa heitä. Myös avioeronneet saavat elinsiirteen todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet naimisissa. Melko hurjaa, eikö? Useimmiten singlismi on tietenkin paljon hienovaraisempaa ja pienimuotoisempaa, mutta pahimmillaan parisuhdestatuksesta johtuva syrjintä voi todella asettaa ihmiset jopa hengenvaaraan.

Entäpä meillä Suomessa? Aiheeseen liittyen vuonna 2018 HS:ssä julkaistu juttu on jäänyt lujasti mieleen. Se kertoo Satusta, jonka hedelmöityshoidot julkisella puolella lopetettiin, kun hänen miehensä ei halunnut enää jatkaa parisuhdetta. Hedelmöityshoitojahan on suostuttu antamaan julkisessa terveydenhuollossa ei-heteroparisuhteessa oleville vasta reilun vuoden verran, vaikka järjestely oli virallisestikin todettu syrjiväksi jo vuosia aiemmin. Järkyttävintä Satun tilanteessa oli se, että miehen lähtö tarkoitti hänen kohdallaan myös sitä, ettei mahdollisesti jopa leikkaushoitoa vaativaa endometrioosia suostuttu enää hoitamaan julkisessa terveydenhuollossa. Naisella ei siis ollut edes oikeutta saada hedelmällisyytensä säilyttämiseksi tarvitsemaansa välttämätöntä hoitoa, koska hänellä ei ollut miestä. Miehettömän naisen sairauden voi jättää hoitamatta. Ja tästä on vain muutama vuosi aikaa. Kuulostaako 2000-luvun Suomelta?

Minulla on henkilökohtaista kokemusta samasta ilmiöstä keväältä 2019, jolloin julkinen terveydenhuolto yritti kieltäytyä poistamasta kohdustani hedelmöittymistä haittaavaa polyyppiä siksi, ettei minulla ollut parisuhdetta. Olisin helposti voinut valehdella parisuhdeasiasta, miestä ei kai vaadita tulemaan mukaan polyyppioperaatioon, mutta en halunnut periaatteesta tehdä niin. Halusin testata, kävisikö epäilyni toteen, ja kävihän se: "Voit hoitaa asian yksityisellä, emme hoida itsellisten naisten hedelmöityshoitoja", kuului vastaus. Ei auttanut selittää, ettei polyypin poisto ole hedelmöityshoitoa vaan hedelmällisyyden hoitoa. Minulle ilmoitettiin, ettei hedelmällisyyteni ole julkisen puolen murhe, ellen ole parisuhteessa miehen kanssa. 

Jouduin riitelemään, ja tämän riidan voitin. Polyyppi nipsaistiin pois Husin toimipisteessä ja sen jälkeen siirryin kiltisti yksityiselle puolelle siitettäväksi ja jonottelemaan Husin vasta-auenneeseen loputtomaan lahjasolujonoon. Vaikka itsellisten naisten hedelmöityshoitoja ei oltukaan tuolloin vielä aloitettu julkisella puolella, ei voi mitenkään olla mahdollista, että minun pitäisi tuoda vastaanotolle mies näytille, ennen kuin minulla on lupa olla hedelmällinen. Rohkenenpa muuten epäillä, että yhdeltäkään mieheltä olisi koskaan yritetty evätä oikeutta tukkeutuneiden siemenjohdinten avaamiseen siksi, että hänellä ei ole vakituista naiskumppania elämässään.

Viimeisin kokemukseni rakenteellisesta singlismistä on sekin julkisen terveydenhuollon puolelta: Neuvolan terveydenhoitaja suositteli hiljattain, että jättäisin perhevalmennuksen ensimmäisen kerran väliin, koska minulla ei ole miestä. Perhevalmennus on järjestetty eri puolilla maata eri tavoin, ja Helsingissä se sisältää kaksi tapaamista, joista ensimmäinen käsittelee vanhemmaksi tuloa ja toinen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että ensimmäinen kerta on tarkoitettu parisuhteessa eläville, joten en todennäköisesti saisi siitä mitään irti. Ehdotin, että valmennuksen voisi järjestää siten, että sopisi kaikille, mutta se on kuulemma liian vaikeaa. "On hyvin harvinaista, että nainen saa lapsen yksin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin heteropariskuntia", sanoi terveydenhoitaja. Siksipä esimerkiksi nukkumisesta puhuttaessa perhevalmennuksessa otettaisiin huomioon ainoastaan sellainen tilanne, jossa taloudessa on kaksi aikuista jakamassa nukutusvuoroja. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti melkoista pakokauhua ja pelkoa yksin odottavissa: Eikö tästä voi siis mitenkään selvitäkään yksin?

Olimme hoitajan kanssa samaa mieltä siitä, että pariton tuntisi olonsa tilaisuudessa varmasti hyvin ulkopuoliseksi, mutta siitä olimme mitä suurimmassa määrin eri mieltä, ettäkö olisi mahdotonta tai edes millään tavalla vaikeaa suunnitella valmennukset niin, että ne sopisivat kaikille odottajille. Yksin itsellisesti lapsen saava nainen on kai vielä melko harvinainen, mutta yksin odottavia naisia on kyllä aivan varmasti ollut aina. Myös me maksamme veroja ja kaikki neuvolan palvelut kuuluvat meille aivan yhtä lailla. On todella huolestuttavaa, jos Helsingin kokoisessa kaupungissakin julkisen terveydenhuollon asenne on se, että palvelut suunnataan ainoastaan enemmistöille, ja muiden tulee vetäytyä ja ymmärtää, etteivät ole avun ja tuen arvoisia. Monissa kaupungeissa yksin odottaville järjestetään omia valmennuksia, mutta Helsingissä se ei kuulemma ole mahdollista, koska keneltäkään ei voida kysyä, onko hänellä kumppani vai ei. Samaisen terveydenhoitajan ensimmäinen kysymys vastaanotolla oli, onko minulla kumppani vai ei. Aivan hyvin hän sen näytti voivan kysyä ja minä sen myös aivan sujuvasti ja vaikeuksitta kerroin. Vaihdoin hoitajaa tämän käynnin jälkeen.

Tänään singlismi on kuitenkin ollut ajatuksissa erityisesti tämän vuoksi:

(HS 24.3.2021)

Että mitenkä oli? 

En ota kantaa liikkumisrajoitusten tarpeellisuuteen. En kokisi itse millään tavalla ongelmalliseksi sitoutua niihin, koska käytännössä noudatan niitä jo. Mutta voiko todella olla niin, että ihmisten liikkumista voidaan rajoittaa eri tavoin sen mukaan, ovatko he parisuhteessa vai eivät? Voiko tämä todella olla laillinen peruste? On tietenkin aivan selvää, ettei liikkuvien parisuhdetilannetta voi mitenkään valvoa (tai kuten ystävä kommentoi: "polyamoria tulee lisääntymään"), mutta enpä olisi tätä sentään uskonut näkeväni. Ystäväni ei siis voisi edes teoriassa matkustaa toisesta kaupunginosasta puolta tuntia luokseni ulkoilemaan yhdessä, mutta poikaystävä voisi. Miten voidaan laillisesti perustella se, että parisuhde on niin paljon välttämättömämpi ja tärkeämpi ihmissuhde kuin jokin muu? 

Miksi ei voitaisi ajatella toisinpäin: Ehkäpä yksin eläville sinkuille voitaisiin antaa suuremmat oikeudet liikkua, koska heillä ei todennäköisemmin ole arjessaan sellaisia suojaavia tekijöitä, joita parisuhteen mukana usein tulee. Yksinelävät saattavat kärsiä jo valmiiksi esimerkiksi masennukselle ja ahdistukselle altistavasta oksitosiinivajeesta, joten miksipä emme tukisi nimenomaan erityisesti heidän oikeuttaan pitää kiinni tärkeistä ihmissuhteistaan poikkeusaikana?

Eipä taitaisi tulla kenellekään mieleenkään.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Karu planeetta ja muita juttuja

Pienin epäilyksin aloin eilen kuunnella äänikirjana Outi Mäkisen upouutta teosta Karu planeetta. Epäilykset johtuivat siitä, että usein nämä "sinkkukirjat" päätyvät toistamaan väsyneitä Bridget Jones -tyylisiä "sinkku sekoilee ja bilettää" -stereotypiota tai sitten ovat vain jotenkin muuten niin loputtoman ankeita ja kirjallisesti ala-arvoisia itkuvirsiä, että mielenkiinto loppuu alkuunsa. Kirjallisuudessahan sinkun kaiken toiminnan esitetään useimmiten keskittyvän ainoastaan parinetsintään ja hän on olemassa ihmisenä muissa konteksteissa vain hyvin ohuena, ikään kuin odottelemassa jäähypenkillä sen oikean elämän alkamista puolison löydyttyä. Tämän genren kirjallisuus aiheuttaa minussa useimmiten lähinnä ärtymystä ja vierauden tunnetta. En useinkaan pidä siitä, miten parisuhteetta elävät nähdään ja esitetään.

Nyt kun olen kuunnellut Karusta planeetasta noin kolmasosan, vaikuttaa kuitenkin siltä, että Mäkinen on välttänyt kliseeansat hienosti. Kirja toki keskittyy parittomuuden pohtimiseen ja sen suremiseen, mutta tyyli on kriittinen ja pidäkkeettä omia ja kulttuurisia ajatuskulkuja syväluotaava. Kerronta on riipaisevan avointa ja rehellistä olematta silti tunkkaisen itkuvirsimäistä. Olisikohan tämä nyt vihdoin se kirja, joka kuvaa ilman omaa toivettaan tai muuten vain yksin elävän ihmisen elämää jotenkin kunnioittavasti ja todellisesti kaikkine puolineen? Teos lupaa käsitellä myös yksinelävän lapsitoivetta, mutta en ole vielä päässyt niin pitkälle.

Taidan olla itse nyt sellaisessa elämänvaiheessa, että tarkastelen vahvaa kaipuuta parisuhteeseen vähän ulkopuolelta, mutta vielä muutama vuosi sitten olisin varmasti saanut tästä kirjasta mielettömästi vertaistukea. Uskon, että teos toimii monille juuri näin. Upeaa, että Outi Mäkinen on uskaltanut kirjoittaa tämän!

..

Joku kyseli kuulumisia. Huomaan, että on aika vaikeaa kirjoittaa niistä, koska en oikein enää tiedä, mikä tämä blogi on. En taida osata kirjoittaa raskausblogia tai vanhemmuusblogia ollenkaan, eikä tuntuisi reilulta muuttaa tätä nyt sellaiseksi, kun tiedän monien toivovien ja surevien lukevan. Vauva- ja perheblogeja taitaa olla ihan tarpeeksi jo muutenkin. Mitähän nyt pitäisi tehdä, kun kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin?

Jonkinlaisena yleishämmentyneenä tiivistelmänä voisin ehkä kertoa, että minulle ja Pienelle kuuluu hyvää. Näytän vähän lihavalta ja etsin meille uutta kotia. Toivoisin voivani muuttaa sellaiselle alueelle, jossa sattuisi olemaan omassa pihapiirissä vaunulenkki- tai hiekkalaatikkoseuraa. Olen taas ajoitukseni kanssa aivan pielessä, nekin viimeiset ystävät, jotka olivat vielä iltatähtiensä kanssa äitiyslomalla palailevat töihin siinä vaiheessa kun minä jään kotiin. Pelottaa aika paljon se, kuinka paljon tulen lopulta olemaan konkreettisesti aivan yksin vauvan kanssa. Pohdin välillä myös takaisin kotiseudulle muuttamista ollakseni vanhempieni lähellä, mutta pikkukaupunkielämä ei oikein houkuttelisi.

Kaiken kaikkiaan olen kauhean onnellinen ja äärimmäisen pihalla. Koitan sosiaalistua uuteen rooliini pääasiassa itsekseni, koska tämä aika ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia livekohtaamisiin, ja haluan pysyä kaukana netin raskaus- ja vauvaryhmistä, koska kaikenlainen aiheen ympärillä hössöttäminen tuntuu vastenmieliseltä. Menisin kyllä mieluusti vaikkapa johonkin mammajumppaan, jos sellaisia olisi. Kadehdin ennen sitä, kuinka kaverit saattoivat mennä mahojensa kanssa jumpalle yhdessä, ja minä en päässyt mukaan. Nyt olisi minun vuoroni, mutta jumppaseurana on vain youtube-video ja koira. Tällaista tämä nyt on kaikilla, vähän ankeaa, mahalla tai ilman. 

Enpä silti valita. Olen maailman onnekkain, niin onnekas, että itken sitä kirjaimellisesti joka päivä. Muistan, kuinka jossain vaiheessa hedelmöityshoitoja yksityisen klinikan lääkäri joutui katastrofiskenaarioitani aikansa kuunneltuuan muistuttamaan minua: "Muistathan, että kaikki voi mennä myös ihan hyvin?". Se oli erittäin aiheellinen muistutus. Sellainen vaihtoehto todella pääsi unohtumaan jossain matkan varrella ihan tyystin.

Pieni jälkilisäys: Nyt kun olen kuunnellut koko kirjan, on pakko todeta, että rakastan sitä! Haluan paitsi kuunnella sen uudestaan myös ostaa itselleni paperiversion. Tämä on parasta ja fiksuinta mitä sinkkuudesta on kirjoitettu ikinä. HS:n arvostelu kirjasta.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Oletteko koskaan yrittäneet selittää itsellistä äitiyttä 100-vuotiaalle sukulaiselle?


Minulla on 96-vuotias isoäiti, jonka kanssa käyn nykyään kahdesti viikossa puhelimessa seuraavan keskustelun:


- No mitä varten se sinun piti lapsi tehdä? kysyy Mummo.

- No mitä varten sinun? vastaan kysymyksellä.

- Niin, kai se on semmonen naisen vaisto.

- No siitä en tiedä mitään, mutta ihan samalla tavalla olen halunnut oman lapsen kuin kaikki serkutkin. En oikein ymmärrä, miksi minä en olisi saanut haluta.

- No ootko kertonut isälles ja äidilles, että on vauva tulossa?

- Olen tietenkin.

- No mitä ne sanoi?

- No mitä sitä nyt sanotaan, kun on lapsenlapsi tulossa? Iloisia olivat.

- Ihanko totta?

- No ihan totta. Yllättääkö se, että tästä lapsesta ollaan iloisia?

- No ei, lapsi on aina ihana!

- No niinhän se on. Mä olen tätä lasta toivonut 15 vuotta, ja on kyllä tosi vaikeaa kuvitella, että miksi joku ei olisi iloinen nyt kun se on tulossa. Oletko sä iloinen?

- No olen, mutta onhan siinä sitten kova työ.

- Niin, lapsissa on.

- Sitä minä en vaan ymmärrä, että kasvaako se ihan normaalisti.

- Millä tavalla tarkoitat? Fyysisesti vai pääkopasta?

- Kun en ymmärrä koko juttua.

- No se lapsi on tehty hedelmöityshoidoilla lääkärissä, mutta kyllä se sitten kasvaa ihan tavalliseen tapaan, jos fyysisestä puolesta puhutaan. Henkinen puoli jää sitten nähtäväksi, kun syntyy kuitenkin tähän sukuun.

- No näin. Nykyään on kaikenlaista, ettei enää perässä pysy. Sataako siellä lunta?


Minulla on lähestulkoon loputon kärsivällisyys Mummon suhteen, koska hän on maailman rakkain, eikä ole valinnut itse muistisairauttaan, eikä sitä, että tuli vähän höperöksi ja saattaa nykyään sanoa mitä sattuu. En ole vielä kilahtanut kertaakaan, koska tiedän, ettei hän ole tyly tai ärsyttävä tahallaan. Sanonpa nyt kuitenkin sen verran, että on se nyt helvetti, että ihminen, joka saattaa kesken puhelun unohtaa mikä vuodenaika on, muistaa kuitenkin käydä tämän protokollan läpi joka ikisessä puhelussa!

Engin Akyurt, Unsplash
Rakastan sua Mummo, mutta nyt kyllä oikeesti! <3

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Hilpeät jäähyväiset deittailulle

Tulipa mieleen, että kävin viimeksi treffeillä yli vuosi sitten. Ei ole ollut ikävä deittailua, vihasin sitä lopulta. Ihan mielettömän helpottavaa, ettei tarvitse enää altistua sille kaikelle kuonalle.