Minulla on 96-vuotias isoäiti, jonka kanssa käyn nykyään kahdesti viikossa puhelimessa seuraavan keskustelun:
- No mitä varten se sinun piti lapsi tehdä? kysyy Mummo.
- No mitä varten sinun? vastaan kysymyksellä.
- Niin, kai se on semmonen naisen vaisto.
- No siitä en tiedä mitään, mutta ihan samalla tavalla olen halunnut oman lapsen kuin kaikki serkutkin. En oikein ymmärrä, miksi minä en olisi saanut haluta.
- No ootko kertonut isälles ja äidilles, että on vauva tulossa?
- Olen tietenkin.
- No mitä ne sanoi?
- No mitä sitä nyt sanotaan, kun on lapsenlapsi tulossa? Iloisia olivat.
- Ihanko totta?
- No ihan totta. Yllättääkö se, että tästä lapsesta ollaan iloisia?
- No ei, lapsi on aina ihana!
- No niinhän se on. Mä olen tätä lasta toivonut 15 vuotta, ja on kyllä tosi vaikeaa kuvitella, että miksi joku ei olisi iloinen nyt kun se on tulossa. Oletko sä iloinen?
- No olen, mutta onhan siinä sitten kova työ.
- Niin, lapsissa on.
- Sitä minä en vaan ymmärrä, että kasvaako se ihan normaalisti.
- Millä tavalla tarkoitat? Fyysisesti vai pääkopasta?
- Kun en ymmärrä koko juttua.
- No se lapsi on tehty hedelmöityshoidoilla lääkärissä, mutta kyllä se sitten kasvaa ihan tavalliseen tapaan, jos fyysisestä puolesta puhutaan. Henkinen puoli jää sitten nähtäväksi, kun syntyy kuitenkin tähän sukuun.
- No näin. Nykyään on kaikenlaista, ettei enää perässä pysy. Sataako siellä lunta?
Minulla on lähestulkoon loputon kärsivällisyys Mummon suhteen, koska hän on maailman rakkain, eikä ole valinnut itse muistisairauttaan, eikä sitä, että tuli vähän höperöksi ja saattaa nykyään sanoa mitä sattuu. En ole vielä kilahtanut kertaakaan, koska tiedän, ettei hän ole tyly tai ärsyttävä tahallaan. Sanonpa nyt kuitenkin sen verran, että on se nyt helvetti, että ihminen, joka saattaa kesken puhelun unohtaa mikä vuodenaika on, muistaa kuitenkin käydä tämän protokollan läpi joka ikisessä puhelussa!
 |
| Rakastan sua Mummo, mutta nyt kyllä oikeesti! <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti