Bella DePaulo on tutkinut singlismiä, eli parisuhteetta elävien stigmatisointia, marginalisointia ja syrjintää Amerikassa. Syrjintä on todellista, ja tutkimuksissa on jopa todettu, että naimisissa olevat ihmiset saavat todennäköisemmin tarvitsemansa elinsiirteen kuin naimattomat. Heidän elämänsä katsotaan olevan arvokkaampaa, koska heillä on joku, joka on osoittanut institutionaalisesti rakastavansa heitä. Myös avioeronneet saavat elinsiirteen todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet naimisissa. Melko hurjaa, eikö? Useimmiten singlismi on tietenkin paljon hienovaraisempaa ja pienimuotoisempaa, mutta pahimmillaan parisuhdestatuksesta johtuva syrjintä voi todella asettaa ihmiset jopa hengenvaaraan.
Entäpä meillä Suomessa? Aiheeseen liittyen vuonna 2018 HS:ssä julkaistu juttu on jäänyt lujasti mieleen. Se kertoo Satusta, jonka hedelmöityshoidot julkisella puolella lopetettiin, kun hänen miehensä ei halunnut enää jatkaa parisuhdetta. Hedelmöityshoitojahan on suostuttu antamaan julkisessa terveydenhuollossa ei-heteroparisuhteessa oleville vasta reilun vuoden verran, vaikka järjestely oli virallisestikin todettu syrjiväksi jo vuosia aiemmin. Järkyttävintä Satun tilanteessa oli se, että miehen lähtö tarkoitti hänen kohdallaan myös sitä, ettei mahdollisesti jopa leikkaushoitoa vaativaa endometrioosia suostuttu enää hoitamaan julkisessa terveydenhuollossa. Naisella ei siis ollut edes oikeutta saada hedelmällisyytensä säilyttämiseksi tarvitsemaansa välttämätöntä hoitoa, koska hänellä ei ollut miestä. Miehettömän naisen sairauden voi jättää hoitamatta. Ja tästä on vain muutama vuosi aikaa. Kuulostaako 2000-luvun Suomelta?
Minulla on henkilökohtaista kokemusta samasta ilmiöstä keväältä 2019, jolloin julkinen terveydenhuolto yritti kieltäytyä poistamasta kohdustani hedelmöittymistä haittaavaa polyyppiä siksi, ettei minulla ollut parisuhdetta. Olisin helposti voinut valehdella parisuhdeasiasta, miestä ei kai vaadita tulemaan mukaan polyyppioperaatioon, mutta en halunnut periaatteesta tehdä niin. Halusin testata, kävisikö epäilyni toteen, ja kävihän se: "Voit hoitaa asian yksityisellä, emme hoida itsellisten naisten hedelmöityshoitoja", kuului vastaus. Ei auttanut selittää, ettei polyypin poisto ole hedelmöityshoitoa vaan hedelmällisyyden hoitoa. Minulle ilmoitettiin, ettei hedelmällisyyteni ole julkisen puolen murhe, ellen ole parisuhteessa miehen kanssa.
Jouduin riitelemään, ja tämän riidan voitin. Polyyppi nipsaistiin pois Husin toimipisteessä ja sen jälkeen siirryin kiltisti yksityiselle puolelle siitettäväksi ja jonottelemaan Husin vasta-auenneeseen loputtomaan lahjasolujonoon. Vaikka itsellisten naisten hedelmöityshoitoja ei oltukaan tuolloin vielä aloitettu julkisella puolella, ei voi mitenkään olla mahdollista, että minun pitäisi tuoda vastaanotolle mies näytille, ennen kuin minulla on lupa olla hedelmällinen. Rohkenenpa muuten epäillä, että yhdeltäkään mieheltä olisi koskaan yritetty evätä oikeutta tukkeutuneiden siemenjohdinten avaamiseen siksi, että hänellä ei ole vakituista naiskumppania elämässään.
Viimeisin kokemukseni rakenteellisesta singlismistä on sekin julkisen terveydenhuollon puolelta: Neuvolan terveydenhoitaja suositteli hiljattain, että jättäisin perhevalmennuksen ensimmäisen kerran väliin, koska minulla ei ole miestä. Perhevalmennus on järjestetty eri puolilla maata eri tavoin, ja Helsingissä se sisältää kaksi tapaamista, joista ensimmäinen käsittelee vanhemmaksi tuloa ja toinen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että ensimmäinen kerta on tarkoitettu parisuhteessa eläville, joten en todennäköisesti saisi siitä mitään irti. Ehdotin, että valmennuksen voisi järjestää siten, että sopisi kaikille, mutta se on kuulemma liian vaikeaa. "On hyvin harvinaista, että nainen saa lapsen yksin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin heteropariskuntia", sanoi terveydenhoitaja. Siksipä esimerkiksi nukkumisesta puhuttaessa perhevalmennuksessa otettaisiin huomioon ainoastaan sellainen tilanne, jossa taloudessa on kaksi aikuista jakamassa nukutusvuoroja. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti melkoista pakokauhua ja pelkoa yksin odottavissa: Eikö tästä voi siis mitenkään selvitäkään yksin?
Olimme hoitajan kanssa samaa mieltä siitä, että pariton tuntisi olonsa tilaisuudessa varmasti hyvin ulkopuoliseksi, mutta siitä olimme mitä suurimmassa määrin eri mieltä, ettäkö olisi mahdotonta tai edes millään tavalla vaikeaa suunnitella valmennukset niin, että ne sopisivat kaikille odottajille. Yksin itsellisesti lapsen saava nainen on kai vielä melko harvinainen, mutta yksin odottavia naisia on kyllä aivan varmasti ollut aina. Myös me maksamme veroja ja kaikki neuvolan palvelut kuuluvat meille aivan yhtä lailla. On todella huolestuttavaa, jos Helsingin kokoisessa kaupungissakin julkisen terveydenhuollon asenne on se, että palvelut suunnataan ainoastaan enemmistöille, ja muiden tulee vetäytyä ja ymmärtää, etteivät ole avun ja tuen arvoisia. Monissa kaupungeissa yksin odottaville järjestetään omia valmennuksia, mutta Helsingissä se ei kuulemma ole mahdollista, koska keneltäkään ei voida kysyä, onko hänellä kumppani vai ei. Samaisen terveydenhoitajan ensimmäinen kysymys vastaanotolla oli, onko minulla kumppani vai ei. Aivan hyvin hän sen näytti voivan kysyä ja minä sen myös aivan sujuvasti ja vaikeuksitta kerroin. Vaihdoin hoitajaa tämän käynnin jälkeen.
Tänään singlismi on kuitenkin ollut ajatuksissa erityisesti tämän vuoksi:
Että mitenkä oli?
En ota kantaa liikkumisrajoitusten tarpeellisuuteen. En kokisi itse millään tavalla ongelmalliseksi sitoutua niihin, koska käytännössä noudatan niitä jo. Mutta voiko todella olla niin, että ihmisten liikkumista voidaan rajoittaa eri tavoin sen mukaan, ovatko he parisuhteessa vai eivät? Voiko tämä todella olla laillinen peruste? On tietenkin aivan selvää, ettei liikkuvien parisuhdetilannetta voi mitenkään valvoa (tai kuten ystävä kommentoi: "polyamoria tulee lisääntymään"), mutta enpä olisi tätä sentään uskonut näkeväni. Ystäväni ei siis voisi edes teoriassa matkustaa toisesta kaupunginosasta puolta tuntia luokseni ulkoilemaan yhdessä, mutta poikaystävä voisi. Miten voidaan laillisesti perustella se, että parisuhde on niin paljon välttämättömämpi ja tärkeämpi ihmissuhde kuin jokin muu?
Miksi ei voitaisi ajatella toisinpäin: Ehkäpä yksin eläville sinkuille voitaisiin antaa suuremmat oikeudet liikkua, koska heillä ei todennäköisemmin ole arjessaan sellaisia suojaavia tekijöitä, joita parisuhteen mukana usein tulee. Yksinelävät saattavat kärsiä jo valmiiksi esimerkiksi masennukselle ja ahdistukselle altistavasta oksitosiinivajeesta, joten miksipä emme tukisi nimenomaan erityisesti heidän oikeuttaan pitää kiinni tärkeistä ihmissuhteistaan poikkeusaikana?
Eipä taitaisi tulla kenellekään mieleenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti