Ulkopuolisuudesta

Raskaus on edennyt yli puolenvälin, ja olen kertonut siitä nyt kai suunnilleen kaikille, jotka elämääni jollain tavalla kuuluvat. Työpaikalla itsellisyyteni ei ole tuntunut relevantilta keskustelunaiheelta, mutta kaikki yksityiselämäni ihmiset kyllä tietävät mistä on kysymys. 

"Käytetään sanoja itsellinen, lahjasolu ja lahjoittaja. Lapsella ei ole isää. Aina saa kysyä, jos jokin asia tähän liittyen mietityttää. Tähän ei liity mitään sellaista, mistä ei saisi puhua", olen valistanut sukulaisia ja ystäviä uudestaan ja uudestaan. Ikivanhaa ja hämmentynyttä mummoa ja muutamaa yksittäistä hönttiä kommenttia lukuunottamatta olen saanut osakseni positiivista suhtautumista, ja ihmiset ovat olleet puolestani hyvin onnellisia. Se on ihanaa. Tiedän, ettei kaikilla ole näin avaria ihmisiä ympärillään. 

Tsädäm! Hedelmöitysklinikalle valon nopeudella, kello tikittää!

Olen myös hyvin onnellinen siitä, ettei kukaan ole kutsunut minua raskauden aikana vielä rohkeaksi. Väkisin harteille puettu supersankarin viitta ahdistaa. En pidä siitä, että minulle halutaan rakentaa ulkopuolelta jonkinlainen normatiivisuuden kehyksiin sopiva poikkeuslokero. En ole sen rohkeampi kuin kukaan muukaan, enkä halua enkä tarvitse tällaisia määrittelyjä ulkopuolelta. Olen ainoastaan valinnut elämässäni niistä vaihtoehdoista, jotka ovat olleet minulle mahdollisia, ja tullut äärimmäisen rankan ja pitkän työstämisen jälkeen sellaiseen pisteeseen, jossa näen tämän tulevaisuuden paitsi mahdollisena myös positiivisena. En koe enää välttämättä menettäväni mitään, mutta en ole yhtään sen rohkeampi kuin joku, joka vaikkapa sattuu menettämään puolisonsa tai sairastumaan vakavasti. Tämä päätös on minun kohdallani tullut luopumisen ja surun kautta, minä en valinnut sitä, että asiat menivät näin. Elämä on sellaista, että kaikkea ei voi aina valita itse. Itsellistä vanhempaa rohkeaksi kutsuva haluaa tietenkin sanoa jotain ystävällistä, ja sitä pitää ilman muuta arvostaa. Samalla hän kuitenkin kai myös vähän ajattelee, että itsellisen elämä on jotenkin pelottavaa, jotain sellaista, jota vain harva voi kestää tai sietää. Rohkeuslokerossa itsellisellä on sillä tavalla yksinäistä, ettei sinne tee mieli asettua edes kauniiden sanojen saattelemana. 

Jos tässä yhteiskunnassa johonkin tarvitaan rohkeutta, niin varmaankin siihen, että elää täällä puolisottomana ja lapsettomana. Perheettömiä nimittäin todellakin marginalisoidaan, ja minun tämän hetkinen tilanteenihan nimenomaan on enemmänkin edes askel siihen normin suuntaan. Vaikka kaikki eivät itsellistä äitiyttä hyväksykään, olen kuitenkin tavallaan heti ymmärrettävämpi yksilö, kun sentään omista lähtökohdistani edes pyrin lähemmäs sitä, mitä ihmisen tulisi olla. Äiti sentään kuitenkin, vaikka ei kenenkään puoliso.

Olen jo huomannut, että minuun suhtaudutaan eri tavalla nyt, kun olen raskaana. Veikkaanpa, että efekti olisi vielä paljon dramaattisempi, jos emme eläisi pandemia-aikaa, ja tulisi liikuttua enemmän ihmisten parissa. Esimerkiksi monet asiat, joita teen normaalistikin, kuten siivoaminen, tulkitaan nyt pesimiseksi. Mietin itsekin, onko normaalia hankkia impulssiostoksena seitsemän lasista maustepurkkia ja kokoelma erilaisia säilytysrasioita, vai johtuiko ostokseni raskaushormoneista. Haluanko siivota lipaston laatikoita koska on tylsää, vai koska jokin alkukantainen viettireaktio pakottaa minua? Entä jos tilaan ruoan kotiinkuljetuksen vahingossa väärälle päivälle, johtuiko se nyt sitten tällä kertaa niistä myyttisistä raskausaivoista?

Tietyt kaverit, joille olen muutenkin kelvannut vain parillisena, ovat nyt aktivoituneet iloisen uutisen jälkeen taas kyläkutsuineen. Olen helpommin käsitettävä ja omaan palettiin sopiva olento silloin, kun minulla on joku, oli se sitten näköjään puoliso tai lapsi. Halutaan kuulla, miten ultra meni ja joko potkii, vaikka ei ole oikeastaan vuosiin tätä ennen haluttu kuulla yhtään mitään. Jakamisen vaatiminen rikkoo juuri nyt minun rajani. Minä valitsen itse ne ihmiset, jotka tässä elämänvaiheessa rinnallani kulkevat. Ne ovat niitä ihmisiä, joille olen kelvannut myös miehettömänä ja lapsettomana ihan yhtä lailla. Tiedän, että äidiksi tuleminen voisi olla hieno mahdollisuus lähentyä uudelleen perhekuplaan kadonneiden kaverien kanssa, mutta kun takana on kymmenen vuoden mittainen ulossulkeminen, ultraäänikuva pääsylippuna takaisin piireihin ei oikein lämmitä.

Mieli ei myöskään ainakaan vielä halaja sosiaalisen median vauvaryhmiin. En ole vielä edes täysin varma siitä, miksi ne tuntuvat niin perinpohjin vastenmielisiltä. Osaksi kyse voi olla siitä, että pidän raskauden ja vanhemmuuden ympärillä hössöttämistä ylipäänsäkin aika rasittavana. En halua feediini masukuvia, ja olen kiinnostunut vauvojen tavaroista enimmäkseen vain sen verran kuin on välttämätöntä. Arvailen, että minä vain olen tällainen. En osaa onnellisuudestani huolimatta omaksua hössöttävän raskaana olevan naisen roolia. Eivät varmasti monet muutkaan, mutta sitä maailmaa kuvittelen olevan someryhmissä tarjolla yllin kyllin. Minua ei siis ainakaan ihan vielä tulla näkemään "Elokuiset 2021" -ryhmissä. Samalla kuitenkin tiedostan, että tämän tyyppiset ryhmät saattaisivat hyvinkin olla paras mahdollinen tapa löytää vertaistukea ja hienoja uusia ihmisiä elämäänsä. Sitä en haluaisi jättää väliin.

Ryhmien houkuttelemattomuus johtuu oman nahkean mielenlaatuni lisäksi aivan varmasti paljolti myös kokemastani ostrakistmista. Ostrakismi on uusi lempparitermini, jonka opin tänä keväänä lukiessani Niina Junttilan kirjaa Kaiken keskellä yksin. Ostrakismi on henkisen väkivallan muoto, jossa ihminen suljetaan ulos yhteisöstä. Ostrakismi voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se on kohteelleen aina vaarallista. Ulossuljettu yksilö kärsii niin paljon, että kärsimys voidaan osoittaa aivokuvissa aivojen kipualueilla. 

Meidän kulttuurimme ostrakisoi helposti perheettömät. Ei pidetä välttämättä edes kummallisena sitä, että perheetön ihminen viettää esimerkiksi lomansa ja joulunsa yksin. Kaikenlainen läheisyys ja välittäminen nähdään pääasiassa ydinperheiden sisällä tapahtuviksi toiminnoiksi, eikä perheetön istu toisten kuvioihin välttämättä oikein mitenkään. Perheettömät itsekin tuntevat helposti olevansa ylimääräisiä, eivätkä osaa ottaa luonteva roolia osana vaikkapa perheellisten sisarustensa elämää. Ja kuitenkin meistä jokaisella on sisäsyntyinen tärkeydessään hengittämiseen verrattava perustarve olla osana yhteisöä, saada huolehtia ja tulla rakastetuiksi ja huomioiduiksi. Olla edes joskus jollekin se, jonka seuraa halutaan ja kaivataan.

Huomaan, etten pysty naksauttamaan aivojani nyt raskauden onnistuttua pikaisesti sellaiseen asentoon, että ulkopuolisuuden tunne yhtäkkiä lakkaisi, ja kokisin kuuluvani tai haluavani kuulua yhtäkkiä niihin ryhmiin, jota olen katsellut ulkopuolelta viimeiset kymmenen vuotta. Teen rajusti identiteettityötä ja olen hämmentynyt. Minusta on tulossa jotain sellaista, mitä en ole koskaan ollut, joku sellainen, jota en vielä tunne. Sen ei tarvitse tarkoittaa automaattisesti yhtään mitään. Voin itse valita ne ryhmät, joissa minulla on oikeasti hyvä olla, ja haluan tehdä sen valinnan huolella. Itsellisesti vanhemmaksi tuleminen antaa minulle hyvän mahdollisuuden pohtia sitä, mikä sopii minulle ja meidän perheellemme ja mikä ei. Valmiisiin epämukaviin muotteihin humpsahtaminen on ehkä helpompaa välttää, kun kaikki on jo alusta saakka tapahtunut vähän erikoisella tavalla.