torstai 27. joulukuuta 2018

Uudeksi vuodeksi uusia sinkkukavereita!

Olen kirjoitellut aikuisen sinkun vertaisryhmän tarpeesta ja ollaan vaihdettu useammankin teistä kanssa ajatuksia aiheesta blogin kommenteissa. Erään lukijan kanssa vitsailimme aikamme Näkymättömät sinkut ry:stä, porukasta joka järjestäisi sinkkumiittejä, joihin kukaan ei koskaan uskaltaisi tulla paikalle. Ideasta innostuneena sovimme ihan oikean tapaamisen ja uskaltauduimme molemminpuolisesta jännityksestä huolimatta ujostelemaan teekupin äärelle kasvokkain. Jännitti vähintään yhtä paljon kuin sokkotreffeille mennessä, mutta meillä oli todella hauskaa ja sama aaltopituus löytyi heti yhteisten kokemusten vuoksi. Tajusin viimeistään nyt ihan oikeasti, kuinka paljon olen kaivannut samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä elämääni. Tajusin myös sen, etten koe enää kirjoittamisen kannalta täysin välttämättömäksi totaalista anonyymiyttä. Tästäpä siis syntyi sellainen ajatus, että mahtaisiko teitä olla siellä lisääkin.

Jos liikut Helsingissä päin ja haluat tutustua uusiin sinkkuihmisiin, laita minulle sähköpostia! Osoite on viuhti800@gmail.com . Mennään porukalla vaikka juomaan lisää teetä ja nauramaan parisuhdenormatiivisen maailman hassuuksille.

(Anteeksi, vihaan sanaa sinkku. Voidaan vaikka keksiä asialle parempi ilmaisu yhdessä.)

torstai 29. marraskuuta 2018

Muunlaisia lapsettomia: Mahtava juttu Hesarissa!

Oi mikä juttu Hesarissa tänään! Nyt kaipaisin vertaisryhmää, koska haluaisin palavasti keskustella tästä! Hihkun täällä nyt kuitenkin taas ihan yksikseni läppärille keittiön pöydän ääressä, koska en tiedä kenen kanssa tästä puhuisin.

Harmillisesti juttu on netissä luettavissa ainakin tällä hetkellä vain tilaajille. Se on tänään kuitenkin myös julkaistu paperilehden torstailiitteessä, joten ehkä teillä muillakin olisi mahdollisuus saada se käsiinne jostain. Jutun otsikko paperilehdessä on Lapsen aika ei koskaan tullut. Yritän sanoa jutusta nyt tässä jotain, mutta se voi olla hieman vaikeaa, koska lähes jokainen lukemani lause herättää äärettömän määrän ajatuksia, enkä jaksa innostuksissani nyt editoida itseäni järkeväksi.

Jutussa haastatellaan siis kahta naista, jotka ovat elämäntilannelapsettomia. Toinen heistä, 47-vuotias, sanoo: "On vapaaehtoisesti lapsettomat ja ne, jotka eivät biologisista syistä voi saada lapsia. Tämä ´välivaihe´, jossa itse olen, usein unohtuu. Se ärsyttää."

Aivan niin, tämä "välivaihehan" on nimeltään vaikkapa elämäntilannelapsettomuus. Se on tahatonta lapsettomuutta, joka johtuu elämäntilanteesta, esimerkiksi siitä, ettei ole kumppania, jonka kanssa tehdä lapsia. Elämäntilannelapsettomuus voi olla aivan yhtä kipeä asia kuin mikä tahansa muukin tahaton lapsettomuus. Sen sosiaaliset ja mielenterveydelliset seuraukset vaikuttavat myös olevan hyvinkin vastaavia. Ihmiset saattavat kokea musertavaa surua, yksin jäämistä, häpeää, epäonnistumisen tunteita ja joutua eristetyiksi tai eristäytyä itse.

Minun ajatukseni on, että myös elämäntilannelapsettomuus on tunnistettava ja tunnustettava, jotta ihmiset saavat mahdollisuuden työstää asiaa ja rakentaa elämäänsä surun ja kaipauksen kanssa ja sen ohi ja yli. Tahattomasti lapsettomia ei saa jakaa "oikealla" ja "väärällä" tavalla lapsettomiin.

Haluaisin lähettää kukkia jutussa esiintyville psykologeille, jotka kertovat, ettei niillä naisilla, joita he työssään tapaavat, ole kovinkaan usein vaikeuksia käsittää hedelmällisyytensä rajallisuutta. Psykologit huomauttavat, ettei naisten syyllistäminen ole oikea tapa puuttua laskevaan syntyvyyteen. He toivovat lisää hedelmällisyystietoutta myös miehille, koska kukaan ei ole tainnut muistaa kertoa heille tarpeeksi vakuuttavasti, että naiset eivät voi lykätä lapsen tekoa loputtomiin. Jutussa haastateltu nainen pohtii aiempia parisuhteitaan: "Olen myöhemmin järkeillyt itselleni, että olin näiden miesten kanssa heidän kypsyytensä kannalta väärään aikaan." Toinen nainen pohtii ymmärtävätkö vanhemmuustoiveisiin viisikymppisinä heräävät miehet, että heidän on toiveensa toteuttaakseen löydettävä siinä vaiheessa itselleen selkeästi itseään nuorempi kumppani.

Olen ollut jo pitkään aivan totaalisen tuskastunut siihen, että syntyvyydestä kirjoitettaessa mediassa nousevat esiin yleensä naisten itsekkyys ja heidän ongelmansa ymmärtää hedelmällisyytensä rajat. Aivan varmasti on niitäkin naisia, jotka eivät tajua ettei lapsia voi saada koska tahansa huvittaa, mutta minun on hyvin vaikeaa uskoa, että tämä olisi keskeinen syy syntyvyyden laskuun.

Voisin kirjoittaa tästä ehkä romaanin, mutta taidan nyt kuitenkin mennä lenkille. Luitteko juttua? Olisi ihanaa kuulla muidenkin ajatuksia tästä.

Edit: Jos et pääse lukemaan tuota alkuun linkkaamaani juttua, tämän pitäisi ainakin olla kaikille luettavissa. Jutussa viisikymppinen sinkkunainen kertoo siitä, kuinka yksin asuminen ja parisuhteettomuus saattavat tehdä yksinäiseksi.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Nettideittailu ja kommunikaation vaikeudet

Mitä tässä teidän mielestänne lukee?

" 37-vuotias nainen etsii vapaata, koulutettua 35 - 45 -vuotiasta miestä Uudeltamaalta parisuhdetarkoituksessa."

Noin puolet nettideitin miehistä lukee sen näin:

"37-vuotias nainen etsii kihniöläistä 58-vuotiasta naimisissa olevaa automekaanikkoa anaaliseksiin."

Toinen hyvin yleinen lukutapa on

"37-vuotias prostituoitu etsii sokeri-isiä sponssaamaan ulkomaanmatkoja ja merkkilaukkuostoksia."

Jossain kohtaa viestin lähettämisen ja sen tulkinnan välillä tapahtuu mitä ilmeisimmin jokin häiriö. Onko blogin lukijoissa viestinnän ammattilaisia?


(Päivitys: Sillä välin kun kirjoitin tätä tekstiä, minuun oli ottanut deitissä yhteyttä nimimerkki K.yrpä, 53-vuotias mies Etelä-Savosta. Mahtavan luova nimimerkki.)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Petivaatepohdintaa

Äiti ilmoitti haluavansa ostaa minulle joululahjaksi uudet pussilakanat. Myönnetään: kulutuskriittisyyteni menee joskus ehkä hieman yli, viitisentoista vuotta lienee riittävä ikä pussilakanoille, etenkin jos ne on jo korjattu useampaan kertaan. Sitten tulikin se hankalampi kysymys: "Pitäisikö ostaa yksi vai kaksi pussilakanasettiä?"

Olen tainnut omistaa elämässäni yhteensä kolme paria pussilakanoita ja olen saanut ne kaikki lahjaksi. Parisuhdestatuksestani riippumatta nuorena ihmisenä tuntui itsestään selvältä, että kun ostetaan, ostetaan heti pari. On sitten kivempi että on samanlaiset, kun vieressä kuitenkin jossain vaiheessa nukkuu joku toinenkin.

Mutta entäpä nyt? Jämäpussilakanoita löytyy satunnaisesti patjamajoittuvia kavereita varten jo ihan riittävästi, eikä minun sängyssäni nyt kyllä ihan oikeasti näytä ketään muuta nukkuvan kuin minä. Pitäisikö tässä vielä jotenkin varustautua varmuuden vuoksi mahdollista pariutumista varten?

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kuka tukee yksin elävää?

Pitää ehdottomasti lukea Sisko Savonlahden uusi kirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Olen aika innoissani kirjan aiheesta, mutta olen kai silti vähän lykännyt kirjakauppaan menoa, koska aihe tuntuu liippaavan ehkä hieman liiankin läheltä. Pitää odottaa sopivaa hetkeä.

Savonlahti on toimittaja, ja kirjoittaa myös ainakin Hesariin. Tänään julkaistussa kolumnissa hän pohtii ihmisen tarvetta turvautua toisten apuun. Savonlahti on tehnyt mielenkiintoisen huomion: "Aikuinen ihminen saa olla Suomessa riippuvainen tasan yhdestä ihmisestä -ja se on hänen oma kumppaninsa."

Tämän viikon alku on ollut dramaattinen. Minulla on olemassa tasan yksi sinkkuystävä, ja maanantaina hän sairastui äkillisesti ja vakavasti ja virui koko päivän päivystyksessä. Lähettelin hänen kanssaan viestejä koko päivän ja tarjouduin tulemaan seuraksi. Vasta alkuillasta hän sai sanottua: "Olisi ihan kiva jos tulisit".  Vietin yön ystävän kanssa päivystyksen penkeillä ennen kuin huonepaikka löytyi. Hän saa nyt hyvää hoitoa ja toipuu kyllä, mutta kukaan muu ei ole lisäkseni käynyt häntä sairaalassa katsomassa. Olen tästä raivoissani. Hän on hyvä ystävä monelle, mutta ei kenellekään näköjään kuitenkaan se, jonka vuoksi omaa viikkorytmiä voisi muuttaa sen verran, että kävisi piristämässä pelokasta ja huonossa kunnossa olevaa ihmistä.

Heikkous, sairaus, köyhyys, surut ja pelot kuuluvat Suomessa tosiaan kai ydinperheiden sisälle. En pelkää mitään enemmän kuin sairautta ja vanhuutta yksin ja unohdettuna. Toivoisin, että kulttuurimme muuttuisi vähemmän ydinperhekeskeiseksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvempiin asioihin uskon, mutta varmuus yhdestä asiasta vahvistuu koko ajan: Ketään ei saa jättää yksin. Ohitetuksi ja unohdetuksi tuleminen, hoivan, läheisyyden ja välittämisen puute tuhoavat ihmisen mielen ja kehon tappavan tehokkaasti.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Syntyvyyden lasku on naisten vika

Mediassa on tässä syksyn mittaan puhuttu taas paljon lapsettomuudesta ja syntyvyyden laskusta. On tehty taas selväksi, että naiset eivät ymmärrä omaa biologiaansa ja heidän arvonsa ovat lisäksi aivan vinksallaan. Tehdään uraa ja matkustellaan ja sitten havahdutaan siihen, että yhtäkkiä onkin jo liian myöhäistä. Syntyvyyden lasku on naisten vika, vaikka aika harva nainen niitä lapsia kuitenkaan yksin tekee.

Miehet puuttuvat tästä keskustelusta useimmiten kokonaan. Missä he ovat ja onko sillä mitään väliä? Onneksi Iltalehti selvitti, mistä on kyse: Miehet eivät tee lapsia, koska naiset ovat haavoittaneet heitä! Kyse ei siis ole esimerkiksi ikuisen nuoruuden ja vapauden ihannoinnista tai ihan siitä faktasta, ettei heillä ole asian kanssa biologisestikaan mikään kiire. Miehet eivät tee lapsia, koska heillä on paha mieli, ja se paha mieli on naisten vika!

Minun tuttavapiiriini on sattunut ilmeisesti joku hassu otanta. Aika moni suhde, omani mukaanlukien, on päättynyt siihen että yli kolmekymppinen mies ei kertakaikkiaan halua joko vielä tai ollenkaan isäksi. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta (oma exäni) kaikki nämä miehet ovat erottuaan saaneet kuitenkin myöhemmin, noin nelikymppisinä, lapsia jonkun toisen kanssa. 

Hyvää sinkkujen päivää vaan kaikille!

tiistai 6. marraskuuta 2018

Jenny + : Nainen, mikset jo lisäänny?

Katsoitteko Jenny + :n uusimman jakson? Jaksossa puhutaan vapaaehtoisesta ja tahattomasta lapsettomuudesta, ja pohditaan myös esimerkiksi sitä, mistä voi tietää, haluaako lapsia ja koska on oikea aika.

Harmillisesti tahaton lapsettomuus on tässä puolituntisessa taas esitetty pääasiassa vain heteropareja koskettavana ongelmana. Ohjelmassa on kuitenkin monia kohtia, joihin myös vaikkapa tällainen parisuhteettomuuden vuoksi elämäntilannelapseton pystyy samaistumaan mainiosti.

Jaksossa esiintyvä Heidi on käynyt läpi lapsettomuushoitoja ja jäänyt lopullisesti lapsettomaksi. Hän kertoo uskomattoman hienosti ja rohkeasti omasta tilanteestaan. Heidi kertoo, että lapsettomuus lävistää koko elämän, ja kun muut elävät elämää perheinä, hän ja hänen puolisonsa kohtaavat samat arjen käänteet kahdestaan. Tuo tuntuu tutulta. Sinkku elämäntilannelapseton kohtaa nämä tilanteet tietenkin yksin, ei kenenkään toisen kanssa. Oletanko väärin, jos silti ajattelen, että tunne voisi pohjimmiltaan olla samankaltainen? Sanonko rumasti,  jos sanon, että joskus sitä yksinelävänä toivoisi, että siinä olisi sitten edes se joku toinen? Heidi puhuu upeasti ulkopuolisuudesta ja tyhjyydestä. Uskon, että niitä saatamme kokea myös me puolisottomat tahattomasti lapsettomat. Osa meistä on saattanut kokea myös jossain vaiheessa elämäänsä lapsettomuushoitoja, kuten tämän Hesarin jutun henkilö, joka joutui hoitamaan homman loppuun omalla rahallaan yksityisesti, kun ero tuli kesken hoitojen. Myös heteroparisuhteettomathan todellakin maksavat hoidot omasta pussistaan.

Upea Heidi puhuu Jenny + :ssa myös sosiaalisista suhteista ja siitä, miten tahaton lapsettomuus on niihin vaikuttanut. Tutulta tuntuu tuokin. Kun ensin yrittää olla reipas, mutta lopulta on myönnettävä itselleen, ettei jaksa enää yhtään baby showeria.

Minulle jakson tärkein kohta oli se, kun Jenny kysyi, kuinka Heidi toivoisi ihmisten suhtautuvan tahattomasti lapsettomaan. Heidi kertoi toivovansa kuuntelua ja lähellä oloa, ja sitten vielä sitä, että naisten illanvietoissa puhuttaisiin muistakin asioista kuin lapsista, ettei tarvitsisi mennä salaa vessaan itkemään ja soittaa miestä hakemaan kotiin. Kuinka tuttua, ja niin monesti koettua! (Miinus se mies tietysti.) Teki mieli kiljua riemusta, kun joku sanoi tämän ääneen! Minäkin kai yritin kesällä kerran ilmaista jotain tämän suuntaista (ks. edellinen postaukseni), mutta se ei mennyt kovin hyvin.

Ja tästä päästäänkin kätevästi lapsettomien yhdistyksen toiminnanjohtaja Johanna Repoon, joka sanoo ohjelmassa: "Yksin harva pystyy mitään käsittelemään, siihen tarvitaan usein paljonkin muita ihmisiä." Ja vielä: "Siinä on tavallaan se pelko ja riskinotto siitä, että jos mä nyt avaan tän mun kaikkein syvimmällä sisässäni olevan asian toiselle ja tulenkin ikään kuin hylätyksi, tai että mua ei osata kohdata sillä tavalla, että se tukis mua, niin se on hirveen korkee kynnys monelle alkaa puhua."

Johanna Repo ottaa myös ihanasti huomioon sen, että lapsettomuuksia on monenlaisia. Olisipa tälle asialle annettu ohjelmassa vielä enemmän aikaa.

Ohjelman loppupuolella Jenny kyynelehtii vähän kameralle tajuttuaan olleensa usein juuri se henkilö, joka puhuu lapsistaan alituiseen huomaamatta, että joku seurassa istuu koko illan hiljaa. Upea oivallus. Hyvä Jenny!

Baby shower -kohdan, 14:00 - 15:53, suosittelen muuten lämpimästi kelaamaan ohi ellei aivan välittömässä läheisyydessä ole vähintään puolen litran Jallu-pulloa vastaavaa määrää alkoholia.

Katsoitteko jakson? Mitä ajattelitte? Minä huomaan pohtivani nyt erityisesti Johanna Revon kommenttia siitä, että tarvitaan paljon muitakin ihmisiä. Hypoteesini on, että elämäntilanteesta johtuva tahaton lapsettomuus on vielä heteroparien biologista lapsettomuuttakin suurempi tabu. Onko meillä ihmisiä, joille me voimme puhua? Ymmärtääkö meidän suruamme joku? Saammeko me surra myös?

maanantai 5. marraskuuta 2018

Jotensakin hengissä

Blogi on ollut horroksessa maaliskuusta lähtien. Olen potenut siitä huonoa omatuntoa. Olisi ollut kohteliasta saattaa prosessi päätökseen ja hyvästellä lukijat. Olen saanut teiltä paljon ihania kommentteja, tukea ja ajattelemisen aihetta. En tainnut oikeastaan missään vaiheessa tietoisesti päättää, että lopetan kirjoittamisen, se vain tapahtui. En ole aivan varma, miksi näin kävi.

En kai vain ole jaksanut ajatella tämän blogin teemoja kovinkaan paljon. Toisaalta olen ollut niiden kanssa niin solmussa, etten ole pystynyt niistä edes mitään järkevää sanomaan tai kirjoittamaan. Olen edelleen sitä mieltä, että elämäntilannelapsettomuudesta puhutaan aivan liian vähän. Tiedän, että meitä on paljon, mutta me olemme aika hiljaa, koska meidän surumme ajatellaan olevan vähäpätöisempää kuin biologisista syistä tahattomasti lapsettomien pariskuntien lapsettomuussuru. Meillä ei oikein ole itsellämmekään sanoja, eivätkä muutkaan sitten oikein osaa puhua meistä.

Minun elämäntilanteeni on viimeisen postauksen jälkeen muuttunut siltä osin, että erosin jälleen kerran aluillaan olevasta parisuhteestani keväällä. Kirjoittaminen loppui suunnilleen samoihin aikoihin. Olen siis edelleen samassa tilanteessa, kuin aloittaessani tämän blogin vuosia sitten. Tahattomasti parisuhteeton, tahattomasti lapseton. (Tekee mieli kiroilla hieman, kun kirjoitan tämän!)

En ole tilanteeseen tyytyväinen.

Kaveri kävi kylässä kesällä ja kysyi, miksi olen ollut niin etäinen. Hän ihmetteli, etten käy enää harrastusporukan illanvietoissa. Kiertelin asiaa aikani ja sanoin sitten lopulta suoraan, etten jaksa tällä hetkellä tapaamisia, joissa puhutaan ainoastaan parisuhteista, raskauksista tai lapsista. Kerroin, että suren lapsettomuutta ja parisuhteettomuutta juuri nyt niin paljon, että joudun jättäytymään pois tilaisuuksista, joiden puheenaiheet kiertävät aina ainoastaan näitä teemoja. Ihmettelin ääneen, miksi meille oli käynyt niin, että yhteiseen harrastukseen liittyvät jutut ovat jääneet kokonaan. Kaveri suuttui. Hän oli yrittänyt raskautta kumppaninsa kanssa muutaman kuukauden ilman tulosta, ja hän tiuskaisi minulle, etten voi koskaan tajuta miltä oikeasti lapsettomista tuntuu. Hän nimitti minua kateelliseksi. Toivun tästä tapaamisesta edelleen. En muista, koska minuun olisi viimeksi sattunut niin paljon.

Ajattelin, että tästä pitäisi kyllä jaksaa puhua edelleen. Katsotaan, jaksanko. Oletteko te vielä siellä?

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Nyt niitä lapsia tekemään!

Istuttiin iltaa miesystävän vanhempien kanssa. En tunne heitä vielä juurikaan, mutta vaikuttavat oikein herttaisilta ihmisiltä. Paitsi että yksi juttu:

Kun mies poistui vessaan, hänen äitinsä kysyi minulta:
"Koskas te muutatte yhteen? Me ollaan niin toivottu, että poika saisi lapsia."
 Isä osallistui keskusteluun:
"Nykyään on mennyt niin ihmeelliseksi tämä, uraa pitää tehdä ja kaikenlaista turhanpäivästä muka ennen kuin lapsia ehtii."
Ja äiti sitten ikään kuin kirsikkana kakun päälle tönäisi minua leikkimielisesti kylkeen ja hekotteli:
"Jos on poika isäänsä tullut, se käykin sitten kertalaakista!"

Mies palasi vessasta juuri sopivasti kuullakseen olleensa vahinko, "mutta ei se sillain oo kaduttanut".

Kotiin lähtiessä äiti huuteli vielä perään:
"Ja nyt niitä lapsia tekemään!"
Huusin takaisin:
"Mitäs sitten jos me ei voida saada niitä?"

En kuullut enää vastausta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Ei ollut helppoa ennenkään

Tänä aamuna nauratti tämä: HS 50 vuotta sitten: Raskaus on yksityisasia.

Kyseessä on mitä ilmeisimmin tositapahtumiin pohjautuva dramaattinen tarina "hysteerisestä ja narsistisesta" odottajasta, joka vaivaa työtovereitaan omalla lisääntymisellään kohtuuttomasti. Tämä nuori rouva käskee jopa itsekkäästi työtoverinsa toimistosta ulos tupakoimaan, koska tupakan savu tuntuu pahalta (huom: ei koska se olisi epäterveellistä).

Taisi Pirkko Kolbea harmittaa jonkin verran aikanaan tuota kirjoittaessaan. Jos käytetään Kolben haastatteleman nimettömän lääkärin valitsemia termejä, raskaana olevien hysteerisyys, narsistisuus ja oman ruumiin tarkkailu ovat saavuttaneet tässä viimeisten vuosikymmenien aikana varmasti niin sanotusti kyllä ihan nextit levelit. Eikä siinä mitään. Tahattomasti lapseton ei kuitenkaan ole se kaveri, jolle kannattaa raportoida "jokaisesta nipistyksestä, jokaisesta oireesta ja havainnosta". Tupakoimaan voi kyllä pyytää ulkona.

torstai 8. maaliskuuta 2018

"Kaikki poliitikot ajavat lapsiperheiden asiaa"

Olen holtiton välilehtiselailija. Minulla on aina auki tolkuton määrä sivuja, koska haluan palata myöhemmin sellaisiin asioihin, jotka herättävät ajatuksia. Löysin juuri välilehtiviidakkoa raivatessani Ylen jutun tammikuulta. Juttu käsittelee Ylen kyselyssä useimmin esiin tulleita syitä sille, että jotkut ihmiset jättävät äänestämättä. Ensimmäinen haastateltava tuo esiin sellaisen näkökulman, joka on ollut minullakin mielessä hyvin monesti vaalien alla: "Kaikki poliitikot ajavat lapsiperheiden asiaa".

Olisipa mahtavaa, jos joku poliitikko tässä lähiaikoina ottaisi reippaasti vaaliteemakseen esimerkiksi sen, että yksin asuvista melkein kolmasosa on köyhiä.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Minä en ole kenenkään äiti

Kävelylenkin päätteeksi kaveri pistäytyi kaupassa ja minä työnsin sen aikaa hänen nukkuvaa vauvaansa vaunuissa korttelin ympäri. Vastaan tuli nainen, jolla oli vaunuissa vauva ja toisessa kädessä taapero. Olin varma, että hän näki minusta heti, ettei lapsi ole minun. Olin aivan varma, että se loisti minusta kadun toiseen päähän saakka.

Että minä en ole kenenkään äiti.

Ettei kukaan ole koskaan sanonut minua äidiksi.

Ettei kukaan ehkä koskaan tule sanomaan minua äidiksi.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Ensimmäinen aikaraja

Blogin alkuaikoina melkein neljä vuotta sitten olin ollut pari vuotta yksin ja selvitellyt mahdollisuutta saada lapsi ilman miestä. Kävin psykologin juttusilla lahjasolukonsultaatiossa ja puhuin myös lääkärin kanssa mahdollisuudesta säilöä munasoluja. Lääkäri ehdotti tarkempia tutkimuksia, joista voisi saada viitettä siitä, onko jo kiire. En mennyt, koska tutkimukset olivat hirmuisen kalliita enkä toisaalta edes halunnut tietää. Olin selvittänyt myös adoptiota ja halusin miettiä kaikkea saamaani informaatiota rauhassa.

En ole vieläkään varma, olenko päätynyt mihinkään. Olen näiden vuosien aikana käynyt tapaamassa erilaisia asiantuntijoita välillä tiheämmin ja välillä harvemmin. Olen todella yrittänyt parhaani ratkaistakseni asian jotenkin. Eniten olisin toivonut löytäväni hyvän miehen jo kauan sitten, mutta kuten tiedämme, sitä ei tapahtunut. En ole valmis yrittämään lasta nykyiseen parisuhteeseeni ainakaan tässä vaiheessa, koska me vielä hädin tuskin tunnemme toisiamme. En ole kovinkaan varma suhteen tulevaisuudesta tällä hetkellä. Myös lapsettomuus on alkanut tuntua välillä jopa ihan hyvältä vaihtoehdolta.

Aamun Hesaria lukiessani tajusin, että yksi ovi on nyt ainakin sulkeutunut: Olen liian vanha pakastuttamaan munasolujani. Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin tähän asiaan surulla. Nyt kun mietin asiaa, pelkäänpä olevani jo liian vanha adoptoimaankin, mutta en uskalla juuri nyt tarkistaa asiaa. Jos tämä nyt menee näin, on armollista että aikarajat tulevat vastaan vähitellen hivuttaen. Näin on helpompi harjoitella sitä tilannetta varten, kun käy viimein lopullisesti selväksi, ettei lapsia tule.

--

Editoin tämän verran vielä: Jutun otsikko on: Lasten hankintaa lykkäävät naiset selvittävät nyt hedelmällisyyttään yksityisklinikoilla - "Vasta lähempänä neljääkymppiä hakeudutaan arvioimaan, missä mennään" Jälleen kerran ihan loistava esimerkki siitä, kuinka naisia syyllistetään syntyvyyden laskusta. Meistä tehdään itsekkäitä typeryksiä, jotka eivät vain viitsi lisääntyä kun on niin paljon muuta kivaa, tai käyvät niin hitailla etteivät edes tajua hedelmällisyyden olevan rajallista. Viitsisiköhän sitä pilata päivänsä lukemalla artikkelin kommentit? Ei ole kovinkaan vaikeaa arvata, mitä sieltä löytyy.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lapset tuhoavat elämän?

Linkkasin jo tuohon edelliseen postaukseeni Hesarin jutun lapsiperhevalituksesta, siis siitä, kuinka vanhemmat valittavat lapsiperhe-elämän olevan aivan kauheaa. Tänään luin sitten vähän vahingossa tällaisen kolumnin: Miksi äitien uupumuksesta tuli uusi normaali?

Hyvä että vanhemmat saavat ventiloida tunteitaan, mutta lapsiperhe-elämästä saa toden totta aivan helvetillisen kuvan näitä juttuja lukemalla ja tuttujaan kuuntelemalla. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, etten voi tajuta miksi kukaan tekisi ikinä itselleen jotain niin kaameaa ja väkivaltaista ja läpikotaisesti elämän tuhoavaa kuin lapsen hankkiminen.

Olen jotenkin ihan kurkkuani myöten täynnä lapsiperhevalitusta. En edes muista koska olisin viimeksi lukenut tai kuullut, että elämä lasten kanssa saattaisi joskus olla ihan mukavaakin.

Mikä tässä kuviossa mättää? Onko vanhemmuus ollut aina yhtä helvettiä, mutta siitä ei ole ollut tapana puhua? Onko yhteiskunta nykyään sellainen, ettei vanhemmuuden ja muun elämän yhdistäminen onnistu ilman burn outia? Onko meistä tullut vinkuvia kermapyllyjä? Onko puhekulttuuri vain muuttunut sellaiseksi, ettei perhe-elämästä ole enää sopivaa puhua muutoin kuin valittamalla?

Tuon kolumnin kirjoittajalla on asiat hyvin: On toinen vanhempi mukana kuvioissa, lapset ovat terveitä ja isovanhemmat lähellä. Perheen nuorin on 4-vuotias. Ja silti:

"Olen ollut monta vuotta niin väsynyt, että en ennen lapsia kuvitellut sen olevan edes mahdollista. Olen itkenyt jo aamulla pieleen menneitä päiviä. Poden päivittäin huonoa omatuntoa siitä, kuinka en ehdi tai jaksa tarjota lapsilleni sitä lämmintä huomiota, jonka he ansaitsisivat."

Luin melkein henkeä pidätellen kolumnin loppuun ja odotin jonkinlaista katharsista: Kuinka tämä ongelma ratkesi ja elämä muuttui sittenkin paremmaksi? Mutta ei. Ei se muutu paremmaksi. Se muuttuu koko ajan vain pahemmaksi. Että jos luulitte vauvojen vanhemmat että elämänne on kauheaa nyt, odottakaapa vain kun ne kasvavat, sitten se vasta perseestä onkin.

Tätäkö pitäisi haluta?

maanantai 19. helmikuuta 2018

Täydellistä elämää odotellessa

Viitisen vuotta sitten tiesin haluavani lapsia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ikää on sen verran, että internet ja lääkärit kertovat minulle jatkuvasti kuinka myöhäistä jo onkaan. Lapsettomuus ahdistaa, lapsiperhe-elämä ahdistaa, yksinäinen vanhuus ahdistaa, Prismaperheily ahdistaa, yhteiskunnan paineet ahdistavat. Välillä on niin helppoa elää ihan tyytyväisenä elämäänsä juuri niin kuin tuntuu hyvältä, välillä sitten ei niinkään. Niin kuin esimerkiksi tänään. Tänään on taas hyvin vaikeaa. Katselin kauhun- ja ihastuksensekaisin tuntein kaverin vauvaperhe-elämää. Se vauva on ihan älyttömän hauska tyyppi ja vanhemmat näyttävät selviävän jotensakin järjissään hommasta, mutta kukaan ei ole nukkunut taloudessa puoleentoista vuoteen ja elämä on supistunut kotipihaan. Vanhemmat ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja se varmasti on isona apuna tässä vaiheessa. Jos nyt edes voisin tulla raskaaksi, sellaista tilannetta en kuitenkaan voi saada, että lapsi syntyisi pitkään ja vakaaseen suhteeseen, jossa alkukriisit on jo kriiseilty. Ja haluanko edes sitä? Keksisin itselleni paljon muutakin tekemistä tässä elämässä kuin lapsenhoito.

Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmas elämäni liukuu siitä "sopivasta hetkestä", kun kaikki on jo niin hyvin, että olisi aika hankkia lapsia. Että mitäköhän tässä nyt sitten?

#firstworldproblems

perjantai 9. helmikuuta 2018

Haluatko auttaa sinkkututkimusta?

Huomasin Väestöliiton sivuilta, että Tampereen yliopistossa tehdään opinnäytetyötä sinkuista. Hämmentyneenä tajusin, etten voi osallistua, koska seurustelen. Piti oikein pysähtyä miettimään, että todellako nyt on näin, ettei tämä koske minua. Sinkkuidentiteettini on edelleen vahva, vaikka seurustelua on jatkunut jo yli puoli vuotta. Se on vähän kummallista.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Heikkoja signaaleja?

Olen kirjoittanut jo kauan siitä, kuinka parisuhdenormatiivisuus ja yksineläjien dissailu ärsyttävät. Syksyn ja talven aikana vastaan on tullut monia ilahduttavia pieniä mediajuttuja, joissa yksineläjistä puhutaan neutraalisti, kunnioittavasti tai heitä jopa puolustetaan. Tässä esimerkkinä muutama pieni signaali, jotka haluan optimistisesti tulkita merkeiksi muutoksen idusta.

Yle Areena Tuija Pehkosen vieraana Antti Holma
Kohdasta 51:15 Antti Holma pitää lyhyen mutta jämäkän puheenvuoron yksineläjien puolesta. (Hän tosin käyttää sanaa "yksinäinen", joka ei ehkä ole aivan oma suosikkini, mutta asia tulee hyvin selväksi.) Holma pitää yksinäisten ihmisten pilkkaamista ja syrjimistä jopa vaikeampana ilmiönä kuin homojen pilkkaamista ja syrjimistä. Holma sanoo myös, että yksinäiset naiset kantavat yhteiskunnassamme monesti ulkopuolelta tulevaa kohtuutonta taakkaa. En tiedä, onko Holma nyt kenellekään mikään mielipideauktoriteetti, mutta ainakin hän on todella suosittu. Mukavaa kuulla, että hän puhuu tästä näin suoraan.

Hesarissa julkaistiin 14.12.2017 psykiatri Ilkka Taipaleen haastattelu, joka käsittelee oikeastaan ihan muita asioita, kuten teatteria ja mielenterveyttä, mutta seasta löytyy hieman yllättäen tällainen off topic -helmi:



Ehkä yksineläviä vain alkaa yksinkertaisesti olla niin paljon, että asenteiden ja politiikan on pakko muuttua.

torstai 11. tammikuuta 2018

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Sinun munasarjasi eivät ole sinun

Perhebarometrin lukeminen toi mieleen muiston.

Aloitin e-pillereiden käytön 18-vuotiaana ja halusin lopettaa niiden käytön ollessani 25. Olin kokeillut monia erityyppisiä pillerimerkkejä eikä mikään niistä tuntunut minusta psyykkisesti tai fyysisesti hyvältä. Puhuessani asiasta vuodesta toiseen monien eri lääkäreiden kanssa päädyin kuitenkin aina lähtemään vastaanotolta uusi resepti taskussani. Kas kun nyt oli juuri tullut markkinoille jotain aivan uudenlaista, täysin ongelmaton vaihtoehto. Minun ongelmani kuitenkin jatkuivat. Minusta tuntui, etteivät mitkään pillerit sopineet minulle. Olin kuitenkin liian nuori kyseenalaistaakseni lääkäreitä.

29-vuotiaana kävin vanhalla miesgynekologilla, joka tökki minua sisäreiteen vielä paketissa olevalla hormonikierukalla. Hän kertoi minulle lauhkeasti, että oli vanhemmiten ymmärtänyt ettei voi lääkärinä tehdä mitään sille, jos potilas ei ymmärrä omaa parastaan. En huolinut kierukkaa.

Olin 30-vuotias, kun lopulta lopetin pillereiden syömisen. Noin kahden viikon kuluttua siitä ymmärsin, miksi seksi on hauskaa ja elämä mukavaa. Olin syönyt siihen mennessä muistaakseni kahdeksaa erilaista pillerimerkkiä.

Seuraavalla gynekologikäynnillä tunnustin syntini: Käytössä ei hormonaalista ehkäisyä. Lääkäri tarkisti ikäni ja parisuhdetilanteeni. Elin tuolloin avoliitossa. Lääkäri hymyili lämpimästi eikä tyrkyttänyt minulle mitään. Se oli ensimmäinen kerta, kun minä sain tehdä oman valintani ilman painostusta. Olin helpottunut ja hämmentynyt.

Kun sain epikriisin postissa, siinä luki: "Lapsi saa tulla".


P.s. Oletteko muuten jo katsoneet HBO:lta The Handmaid's Tale:n? Kakkoskausi taitaa olla luvassa tämän vuoden aikana.