Harmillisesti tahaton lapsettomuus on tässä puolituntisessa taas esitetty pääasiassa vain heteropareja koskettavana ongelmana. Ohjelmassa on kuitenkin monia kohtia, joihin myös vaikkapa tällainen parisuhteettomuuden vuoksi elämäntilannelapseton pystyy samaistumaan mainiosti.
Jaksossa esiintyvä Heidi on käynyt läpi lapsettomuushoitoja ja jäänyt lopullisesti lapsettomaksi. Hän kertoo uskomattoman hienosti ja rohkeasti omasta tilanteestaan. Heidi kertoo, että lapsettomuus lävistää koko elämän, ja kun muut elävät elämää perheinä, hän ja hänen puolisonsa kohtaavat samat arjen käänteet kahdestaan. Tuo tuntuu tutulta. Sinkku elämäntilannelapseton kohtaa nämä tilanteet tietenkin yksin, ei kenenkään toisen kanssa. Oletanko väärin, jos silti ajattelen, että tunne voisi pohjimmiltaan olla samankaltainen? Sanonko rumasti, jos sanon, että joskus sitä yksinelävänä toivoisi, että siinä olisi sitten edes se joku toinen? Heidi puhuu upeasti ulkopuolisuudesta ja tyhjyydestä. Uskon, että niitä saatamme kokea myös me puolisottomat tahattomasti lapsettomat. Osa meistä on saattanut kokea myös jossain vaiheessa elämäänsä lapsettomuushoitoja, kuten tämän Hesarin jutun henkilö, joka joutui hoitamaan homman loppuun omalla rahallaan yksityisesti, kun ero tuli kesken hoitojen. Myös heteroparisuhteettomathan todellakin maksavat hoidot omasta pussistaan.
Upea Heidi puhuu Jenny + :ssa myös sosiaalisista suhteista ja siitä, miten tahaton lapsettomuus on niihin vaikuttanut. Tutulta tuntuu tuokin. Kun ensin yrittää olla reipas, mutta lopulta on myönnettävä itselleen, ettei jaksa enää yhtään baby showeria.
Minulle jakson tärkein kohta oli se, kun Jenny kysyi, kuinka Heidi toivoisi ihmisten suhtautuvan tahattomasti lapsettomaan. Heidi kertoi toivovansa kuuntelua ja lähellä oloa, ja sitten vielä sitä, että naisten illanvietoissa puhuttaisiin muistakin asioista kuin lapsista, ettei tarvitsisi mennä salaa vessaan itkemään ja soittaa miestä hakemaan kotiin. Kuinka tuttua, ja niin monesti koettua! (Miinus se mies tietysti.) Teki mieli kiljua riemusta, kun joku sanoi tämän ääneen! Minäkin kai yritin kesällä kerran ilmaista jotain tämän suuntaista (ks. edellinen postaukseni), mutta se ei mennyt kovin hyvin.
Ja tästä päästäänkin kätevästi lapsettomien yhdistyksen toiminnanjohtaja Johanna Repoon, joka sanoo ohjelmassa: "Yksin harva pystyy mitään käsittelemään, siihen tarvitaan usein paljonkin muita ihmisiä." Ja vielä: "Siinä on tavallaan se pelko ja riskinotto siitä, että jos mä nyt avaan tän mun kaikkein syvimmällä sisässäni olevan asian toiselle ja tulenkin ikään kuin hylätyksi, tai että mua ei osata kohdata sillä tavalla, että se tukis mua, niin se on hirveen korkee kynnys monelle alkaa puhua."
Johanna Repo ottaa myös ihanasti huomioon sen, että lapsettomuuksia on monenlaisia. Olisipa tälle asialle annettu ohjelmassa vielä enemmän aikaa.
Ohjelman loppupuolella Jenny kyynelehtii vähän kameralle tajuttuaan olleensa usein juuri se henkilö, joka puhuu lapsistaan alituiseen huomaamatta, että joku seurassa istuu koko illan hiljaa. Upea oivallus. Hyvä Jenny!
Baby shower -kohdan, 14:00 - 15:53, suosittelen muuten lämpimästi kelaamaan ohi ellei aivan välittömässä läheisyydessä ole vähintään puolen litran Jallu-pulloa vastaavaa määrää alkoholia.
Katsoitteko jakson? Mitä ajattelitte? Minä huomaan pohtivani nyt erityisesti Johanna Revon kommenttia siitä, että tarvitaan paljon muitakin ihmisiä. Hypoteesini on, että elämäntilanteesta johtuva tahaton lapsettomuus on vielä heteroparien biologista lapsettomuuttakin suurempi tabu. Onko meillä ihmisiä, joille me voimme puhua? Ymmärtääkö meidän suruamme joku? Saammeko me surra myös?
Näin pätkän tuosta ohjelmasta, mutta aihe alkoi ahdistaa niin paljon, että jätin katsomisen kesken. Oli sellainen hieman vaikeampi hetki tämän lapsettomuusasian kanssa ja taisi nähty pätkäkin olla sellainen, että en halunnut katsoa. Tuon kirjoittamasi perusteella jakso alkoi kyllä toisaalta kiinnostaa.
VastaaPoistaKyllähän tässä itsensä tosi erilliseksi ja yksinäiseksi tuntee ja lapsettomuuteen liittyvän surun saa käsitellä ihan itsekseen. Voisin toki helposti lapsia saaneille ystävilleni puhua, mutta ei se ole jotenkin sama asia. Ei heillä ole kokemusta tällaisesta elämäntilanteesta ja vaikka saisin varmasti tukea ja keskusteluseuraa, niin jotenkin en "uskalla" avautua. Tämä on niin oma (ja vain oma) asia, että se ei pysty ulottumaan mihinkään muualle. Olisi hyvä olla keskusteluapua tähän asiaan. Olen samaa mieltä, että elämäntilanteesta johtuva lapsettomuus on iso tabu. En tiedä, miten sitä solmua voisi löysätä, mutta lupa suremiseen ehdottomasti on.
Voi ei, toivottavasti et nähnyt ainakaan sitä baby shower -kohtaa! Se sai mut haluamaan nyppiä varpaankynteni irti pinseteillä. Vakavasti puhuen on viisautta olla katsomatta semmosia juttuja jotka ahdistaa. Välillä on mullakin vaikeampia ja sitten taas helpompia kausia tämän kanssa.
PoistaMä en vieläkään tajua sitä, että kun kerran kumppanin puute on yksi yleisimmistä (yleisin?) lapsettomuuden syy, miksi siitä puhuminen on niin vaikeaa? Siinä jotenkin saa kantaakseen sellaisia inhottavia sinkkustigmoja (mitäs olit nirso nuorena, olet liian epätoivonen yms.) sen lapsettomuuden lisäksi, että aika varovainen saa kyllä olla, kenelle asiasta lähtee avautumaan. Tuon kesäisen kokemukseni jälkeen menee kyllä hyvin pitkään, ennen kuin oikeasti uskallan edes yrittää uudestaan puhua tästä kenellekään. Onneksi on tämä blogi.
Ja ihan näin meidän kesken: Mä olen käynyt psykoterapiassa juttelemassa tästä jo hyvän aikaa. Se on mulle aivan ehdottoman välttämätön tuki tän asian prosessoinnissa. Vertaistuki olisi myös aika huikea juttu. Kyselin joskus lapsettomien yhdistyksestä olisiko heillä mitään, mutta ei ainakaan silloin ollut. Heidän työnsähän perustuu vapaaehtoisiin, eli sinne saisi kyllä varmaan mennä järjestämään vertaisryhmää tai jotain sellaista, mutta mä en ainakaan ole vielä itse siinä pisteessä, että osaisin muita auttaa tämän kanssa. Ehkä joskus.
Kaipa tuo kumppanuuden puute nähdään niin isona omana vikana, että lapsettomuuskin nähdään tällaisessa tilanteessa omana vikana. Ja kun asia ja tilanne on oma vika ("jolle voisi siis tehdä jotain, jos ottaisi itseään niskasta kiinni"), niin empatiaa ei heru. Näin itse asian koen. En itsekään oikein "uskalla" tästä asiasta avautua, kun asenne tällaista tilannetta kohtaan voi olla tosi jyrkkä.
PoistaOi, psykoterapia olisi hyvä asia! Se vain käsittääkseni maksaa paljon ja en ole juuri nyt valmis lisäämään kulujani (ehkä myöhemmin). Hienoa, että olet päässyt psykoterapiaan ja koet siitä olevan apua. Tutkin itsekin keskusteluapu- ja vertaistukimahdollisuuksia netistä tähän tilanteeseen ja tilanne vaikuttaa kyllä heikolta. On tosi vaikea samaistua mihinkään ryhmään.
Juuri näinhän se on! Biologinen lapsettomuus ei ole oma vika, sinkkuus on aina oma vika. Sinkku on liian nirso, ruma, laiska, tyhmä, lihava tai mitä nyt sitten milloinkin. Oon viime aikoina pohtinut, että jos esimerkiksi mies jättää naisen, tuleeko naisesta heti välittömästi eron jälkeen liian nirso, ruma, laiska, tyhmä ja lihava, koska hän ei ole enää parisuhteessa vai onko tässä joku kypsymisaika, esimerkiksi kaksi kuukautta.
PoistaPsykoterapiaan voi muuten saada Kelan tuen, ei se sitten enää kallista ole. Jos löydät vertaistukijuttuja, kerrothan!
Kerron toki :)
VastaaPoistaKaipa naisen pitäsi heti eron jälkeen ottaa ensimmäinen vastaantuleva mies eikä alkaa "nirsoilla". Luulen, että eron jälkeen "saa" surra jonkin aikaa, mutta on totta, että jossain vaiheessa sinkkuudesta tulee epäilyttävää.
Biologisesta lapsettomuudesta tuli mieleen, että voihan sinkkukin olla hedelmätön. Mutta onko se todellista (=lupa surra), jos henkilö onkin yksin? Onko hedelmättömyys totta ja oikeaa vain siinä tapauksessa, jos on parisuhteessa? Luulen, että tähänkin ajatukseen liitetään parisuhde, vaikka en sitä sen enempää ole (vielä) miettinytkään.