Miksi minä olen sinkku -kootut selitykset osat 4/5 ja 5/5. Syyllisyys ja häpeä.

Näitä viimeisiä on kauhean vaikeaa kirjoittaa. Siksi teen nyt niin, että kirjoitan nopeasti kummatkin kerralla, enkä muokkaa lainkaan. En saa näitä muuten itsestäni ulos.

Syy 4: SYYLLISYYS

Kerroin kaukana asuvalle ystävälle, että vietän taas uuden vuoden yksin. Hän alkoi itkeä, koska sääli minua niin. Sama ystävä on kuitenkin aikoinaan tehnyt minulle useammatkin juhlapäiväoharit, koska tulikin kivempaa tekemistä. Kukaan meistä ei halua sääliä. Jätän mielummin kertomatta, että olen yksin. Olen oppinut toimimaan näin kokemuksesta. Vaikka ymmärränkin todella hyvin sen, mitä tutkija Vaaranen tarkoittaa puhuessaan epätavoitteellisista sinkuista, jotka vetäytyvät juhlapyhien ja lomien viettoon vanhemmilleen, näen asiassa myös toisen puolen. Voi olla todella paljon helpompaa palata lapsuudenkotiinsa pyhiksi, kuin ilmoittaa perheellisille olevansa yksin. Puhumattakaan siitä, että lähtisi jonnekin yksin. Perheellisillä on perhearki ja perhejuhla, ei yksinäisyydestään voi kertoa heille niin, ettei se kuulostaisi syyllistävältä, tai ainakaan niin, ettei kukaan syyllistyisi. Yksin oleminen on ihan kamalaa, ja kaikille tulee paha mieli siitä, että joku on yksin. Enkä minäkään lainkaan välttämättä haluaisi sitä ikisinkkua kaveria kylään juuri silloin, kun minulla olisi kerrankin aikaa olla perheen kanssa yhdessä.

Syy 5: HÄPEÄ

Miksi minä jäin yksin?

Miksi minä olen sinkku -kootut selitykset osa 3/5. Se kaikki, mikä minussa on vikana

Huolellisen itsetutkiskelun seurauksena olen löytänyt itsestäni toistaiseksi seuraavat viat:

Kategoria 1: Typerät viat

• En pidä korkokengistä enkä meikkaamisesta.

• Nenäni on ehkä vähän kummallinen.

• Minulla on liikaa mielipiteitä.

• Minulla on koira.

• Takapuoleni saattaa olla hieman leveä (pohdin vielä kantaani tähän).

• En ole sporttimimmi.

Kategoria 2: Vähemmän typerät viat

• Parisuhteessa vaadin, että minua kohdellaan tasa-arvoisena kumppanina. Olen huono perinteisessä naisen roolissa, pehmeänä myötäilijänä ja arjen sujuvoittajana. Vaikka tämä ei ole minulle ongelma, se on sitä aika monelle miehelle.

• Vaadin, että kotitöitä tekee yhtä lailla kumpikin. En voi joustaa tässä.

• Toisinaan huomaan ajattelevani, että olisi tyhmää luottaa enää yhteenkään mieheen. Se ei ole järkevä ajatus.

• En osaa enää flirttailla. Minulle pitää sanoa suoraan, jos kiinnostaa, muuten menee ohi. Näin varmaankin siksi, että oletan, että jos mies on kiva, hän ei ole sinkku.

• En osaa järjestää elämääni niin, että tapaisin uusia ihmisiä.

• Olen liian rehellinen. Jos ongelmia on, haluan keskustella niistä heti ja suoraan. Monille se on liikaa.

• Olen hitaasti lämpenevä. Luottamukseni pitää ansaita. Olen varuillani pitkään. En tiedä, johtuuko se aiemmista pettymyksistä vai perusluonteestani.

Olen vanhempieni luona joulun vietossa, ja kysyin juuri äidiltäni, mitä vikaa minussa hänen mielestään on, kun en löydä miestä. Äiti sanoi parhaan äitivastauksen: "Ei sussa suurempia. Mun mielestä."

Hyvää joulua kaikille! Toivottavasti kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Miksi minä olen sinkku –kootut selitykset osa 2/5. Kadonneiden kavereiden mysteeri.

Niin, mihin kaverit katosivat? Yksi imettää intensiivisesti, toinen muutti miehen työn perässä ulkomaille, kolmannella on useampi villi taapero kiipeilemässä verhoissa. Muutamalla on kiireinen työ ja parisuhteen säilymisen edellytys on se, että viettää minimaalisen vapaa-aikansa puolison kanssa suhdetta hoitaen. Monia kavereita on myös jäänyt matkan varrelle jo aiemmin muuttojen myötä ja lisäksi ero kutisti aikoinaan sosiaalisia piirejä huomattavasti.

Olen jo aiemminkin sivunnut blogissa yksin lähtemisen vaikeutta. Kuten Vaaranen sanoo, yksinäisyys tuottaa lisää yksinäisyyttä. Kun minulla olisi viikonloppuna aikaa ja mahdollisuus lähteä jonnekin, missä voisi tavata potentiaalisen kumppanin, huomaan yhä useammin valitsevani sittenkin koti-illan. Urhea on se, josta jatkuvasti yksin joukossa oleminen ei tunnu ikävältä. Suomessa ei ole tapana mennä juttelemaan vieraille ihmisille, ja yleensä yksin liikkelle lähteneen sosiaalinen saldo on päivän päätteeksi yhtä pyöreä nolla kuin kotiin jääneen. Yksin baariin lähteminen tuntuu nyt jo aivan mahdottomalta ajatukselta.

Seuraavaksi kerronkin sitten, mikä minussa on vialla.

Miksi minä olen sinkku –kootut selitykset osa 1/5. Arki.

Huomasitteko, Väestöliitolla on hauska joulukalenteri sinkkumyyteistä:

https://www.facebook.com/komeaksihaukututjakauniiksikehututsinkut?pnref=story

Ja Väestöliiton tutkija Heli Vaaranen kertoi Ylelle sinkkujen nolla-ajasta, siis siitä kaikesta ajasta, kun ei toimi niin, että voisi tavata jonkun.

http://yle.fi/uutiset/tutkija_varoittelee_sinkkuja_nolla-ajasta_vanhempien_luona__kuulen_sita_tosi_paljon/7654554?origin=rss

Hienoa, että Väestöliitto muistaa myös sinkut! Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa viisioisaisen trilogian niistä (teko)syistä, miksi minä en löydä sitä oikeaa, vaikka kuinka vähän odottaisin.

Syy 1: ARKI

Opiskeluaikoina oli helppo tavata ihmisiä. Yhteisöllisyyttä oli niin paljon kuin jaksoi ottaa vastaan. Uusia ihmisiä tuli ovista ja ikkunoista. Nyt on toisin. Arki on sitä ihan samaa peruspöhinää, jota suurin osa meistä aikuisista elää parisuhdestatuksesta riippumatta päivästä toiseen. Minun arkeeni kuuluu aivan normaalit kahdeksan tuntia töitä, tunti työmatkoja ja sen jälkeen pari tuntia koiran kanssa liikkumista. Lisäksi arkena hoidan ne normaalit asiat, joita parisuhteessa elävillä on hoitamassa kaksi ihmistä. Kaupassa on käytävä, ruokaa on laitettava  (syön oikeaa ruokaa, vaikka olenkin sinkku) ja pyykit pestävä. Koska lapsia ei ole, ehdin istahtaa hetkeksi alas, ennen kuin on aika mennä nukkumaan. Silloin väsyttää. Kun se unelmien mies nyt ei valitettavasti ole tullut siellä ruokakaupassa eikä lenkkipolulla vastaan, taitaa olla selvä, ettei arkitouhuissa ole mahdollista häntä tavata. Arkena aikaa jää aikaa vain arjelle, vaikka tekisi ihan normaalin verran työtä. Sinkku ei ole välttämättä uraihminen. Tosin jos minulla ei olisi koiraa odottamassa kotona, tekisin ehkä enemmän töitä, koska tyhjä koti ei houkuttele.

Isoäidin neliöt

Peli on menetetty lopullisesti: Kaivoin esiin villalangat ja virkkuukoukun ja ryhdyin käsityöihmiseksi. Tämä tapahtuu käsityönopettajan suosituksista huolimatta kerran vuodessa. Tuloksena on järjettömiä kasoja hieman eri kokoisia ja muotoisia isoäidin ”neliöitä”, jotka lepäilevät sitten taas innostuksen laannuttua kymmenen kuukautta muovipussissa seuraavaa kaamosta odottaen. Istun sohvalla kotikalsareissani, virkkaan ja hihittelen luomuksilleni. Onkohan terveellistä olla näin tyytyväinen olotilaansa? Onneksi sentään tulee joulu, niin voi olla edes jostain vähän onneton.

Ensimmäisenä eron jälkeisenä jouluna olin vanhempieni kanssa kolmisin kotona. Sisko oli kaukomailla, ja minä olin yksinäinen, ja taisin ottaa aattoiltana suruun ylimääräisen lasin punaviiniä. Tädit ja sedät soittelivat hengästyneinä, taustalta kuului lastenlasten jouluriemu. Itkin sinä jouluna jokaisen hetken, jonka olin yksin. Syyllisyys siitä, etten voinut tarjota vanhemmilleni sitä, mitä muilla heidän ikäisillään on, oli kauhea. Ei auttanut yhtään, vaikka ajatukseni olivat vanhempieni mielestä järjettömiä. Olin silti surullinen siitä, etten ollut pystynyt pusertamaan sisuksistani heille lapsenlapsia. Ja sitten olin surullinen siitä, että olin jouluna surullinen, ja sitten siitä, että olin surullinen, vaikka minulla sentään oli vanhemmat, joiden kanssa viettää joulua, olisinhan voinut olla ihan yksinkin. Ja että tulin sitten pilaamaan vanhempieni joulun olemalla surullinen. Ja sitten taisin ottaa vielä toisenkin lasin viiniä.

En osaa ennakoida, miltä tämä joulu tulee tuntumaan. Olen huomannut jo, että sukulaiset välttelevät juhlapyhinä kyselemästä kuulumisiani. Heidän joulunsa ovat täynnä lapsitouhuja, eivätkä he ehkä tiedä, mitä saisivat vastaukseksi, jos kysyisivät, mitä minulle kuuluu. Tai ehkä se, mitä minulle kuuluu, ei enää ole kiinnostavaa. Ei kai jouluna kukaan halua kuulla mielenkiintoisista työkuvioistani. Ja eipä minulle kai mitään muuta kertomisen arvoista kuulukaan. En voi kertoa olevani raskaana tai menossa naimisiin, tai että joku on oppinut kävelemään tai sanonut ensimmäisen sanansa. Sellaisen rinnalla kaikki muu on vähän turhanpäiväistä.

Sisko on tämänkin joulun kaukomailla, tällä kertaa miehensä kanssa. Saattaa olla, että joulun pitkinä iltoina täällä koti-Suomessa syntyy sekä minulta että käsitöissä lähes yhtä lahjakkaalta äidiltäni iso läjä isoäidin neliöitä. Tai suorakulmioita. Meillä ei neulota vauvan nuttuja, mikä on ihan hyvä, koska ei siitä mitään tulisi. Äiti ja minä olemme toivottomia. Sisko sen sijaan on paljon taitavampi. Ehkä hän saisi joskus kursittua äidin neliöistä viltin jollekin pienelle, joka tekisi niiden virkkaajasta oikeasti isoäidin.

Kaamoskääryle

Tervehdys viltin alta jasmiiniteen tuoksuisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa kaikki on pehmeää ja suloista! Sisäinen pimeyden lapseni on paketoinut itsensä kulahtaneeseen flanelliin ja hyrisee kääryleeksi koteloituneena sohvan nurkassa.

En ole aina nauttinut pimeydestä, mutta tänä syksynä olen siitä onnellinen. Kuuntelen metsässä salsaa ja hypin koiran kanssa mudassa. Laitan itselleni hyvää ruokaa, luen hömppälehtiä ja katson lempparisarjoja netistä. Olen vain. On niin pimeää, ettei ole pakko tehdä mitään järkevää, järkeilen.

Odotan pitkästä aikaa töistä kotiin palaamista, mikä on erityisen hienoa, koska kauan oli niin, että kotona oleminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Töissä väsytti koko ajan, ja kun työpäivä päättyi, yksinäiseen kaksioon palaaminen ahdisti. Kaamein kaamos poisti kai tarpeen tehdä koko ajan jotain erityistä. Ei tarvitse olla aktiivinen ja sosiaalinen.

Toinen onnekkaaseen olotilaani vaikuttanut asia on varmaankin ollut se, että olen lakannut toivomasta elämääni parisuhdetta. Olen hyväksynyt sen, ettei sellaista ehkä koskaan enää tule. Nettideittailun lopettaminen ainakin toistaiseksi on ollut ehdottomasti positiivinen ja voimaa antava päätös. Vaikka urpoista ei pitäisi välittää, onhan se kuluttavaa, että edes satunnaisesti saa viestejä ilkeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä. En halua näitä miehiä kotiini edes tietokoneen ruudulta.

Vai mitä mieltä olette tästä viimeisestä deitissä käymästäni keskustelusta, jonka jälkeen suljin profiilini?

Ihana mies: Kuva?

Minä: Sori, en voi jakaa kuvia netissä.

IM: No mites ajattelit et jos joku suhun tutustuu jos ei oo kuvaa? Mulla on kuvat mutta sulla ei, siellä voi olla vaikka miten ruma ja läski ja sellaset ei sovi mun hakuun.

M: Muistuttaisin, että sä otit yhteyttä muhun.

IM: Kysyin kuvaa mutta jos ei pysty sitä antamaan niin on ruma/läski, sulla on jotain salattavaa, oletsä vammainen? Mä haluan normaalin naisen enkä cebaria.

M: Kivaa syksyn jatkoa sulle!

Ihana rauha. Vielä yksi tee ja sitten x-asentoon isoon parisänkyyn. Ihan yksin!

Sisar Viuhti

Vähän aikaa sitten syntymäpäivänäni tajusin, että on mennyt kahdeksan kuukautta niin, ettei kukaan ole koskenut minuun, jos lääkäriä, kampaajaa tai kaverihalauksia ei lasketa. Viimeksi meni puolitoista vuotta. Silloin olin asiasta huolissani. Nyt olen huolissani enemmänkin siitä, etten ole kovinkaan huolissani. Minulla on nyt yksineläjän identiteetti, ja siihen kuuluu itsestäänselvästi se, ettei kukaan halaa, silitä, lohduta tai pidä sylissä, vaikka maailma kaatuisi päälle.  Olen oppinut selviämään yksin.  Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta. Olisikohan luostarielämä mukavaa? Ehkäpä Lintulassa olisi kiintiöpaikka ateistijäsenelle.

Sinkkuelämä on harjoituselämää

Hyvää viikonloppua kaikki! Muistakaahan sinkut harjoitella ahkerasti oikeaa elämäänne varten!

Anna 30.10.2014

Vauvaperheen päivärytmi

Yksi kolmekymppisten ihmisten keskeisistä kehitystehtävistä on tottuminen lapsiperheen arkeen ja päivärytmiin - myös niiden, joilla ei ole omaa perhettä. Jos kännykkään jää yöksi äänet päälle, aikainen viikonloppuherätys ei ehkä ole sääntö, mutta ei kyllä poikkeuskaan.

Hei äitykät, vaikka vauvanne onkin maailman söpöin, se ei kiinnosta minua kello 7.30 sunnuntaiaamuna. Mielenkiintoisimmat asiat teidän elämässänne tapahtuvat varmaankin juuri silloin kun minä nukun tai olen töissä tai tekemässä muuten jotain täysin toisarvoista. En valitettavasti ole vapaa rupattelemaan niitä näitä puhelimessa kesken työpäivän vain siksi, että vauveli on päiväunilla. Ja toisaalta mielenkiintoisimmat asiat minun elämässäni tapahtuvat välillä vaikkapa sunnuntaiaamuna neljältä. Muistatteko, kun viimeksi laitoin teille viestin yöllä baarista? Aivan. Ette muista, en laita.

En tiedä, onko isompi ongelma muuttunut puhelinetiketti vai tuoreen äidin katoaminen jonnekin huuruiseen söpösöpömaahan. Ennen ei-kiireellisissä asioissa kai otettiin huomioon vuorokaudenaika, nykyään ei ole niin väliä. Oletus on kai, että kaikilla on puhelin äänettömällä. Eipä se aina ole, ja syitä siihen voi olla monia muitakin kuin unohdus. Harkintavastuu jää lähettäjälle: Onko todella tarpeen lähettää whatsappissa tämä maailman suloisin kuva maailman suloisimmasta vauvelistani ja meidän perheonnestamme tälle ihmiselle juuri tähän kellonaikaan (tai ylipäänsä mihinkään kellonaikaan)? Tai kuinka todennäköistä on, että lapseton ihminen haluaa lähteä meidän kanssamme HopLopiin heti aamutuimaan lauantaina, kannattaako siis soittaa kahdeksalta? Voisiko olla niin, että vaikka meillä herätään kuudelta, kaikki muut eivät herää siihen aikaan? Onko muiden aikatauluilla enää edes mitään väliä, kun meidän universumimme pyörii nyt tämän maailman ihanimman ihmistaimen ympärillä? Miksi perheettömiä ei muka voisi lähestyä mihin aikaan tahansa, heillähän sitä vapaa-aikaa on?

Vapaa-aikaa todella on, välillä liikaakin. Kuten niin monet sinkut, minäkin vihaan sunnuntaita. Sunnuntai on perhepäivä. Olo on joskus yksinäinen, ja koitan nukkua pitkään ja keksiä kaikenlaista puuhaa, ettei mieli olisi apea. Kiitos, että muistatte kuvilla onnellisista perheistänne, mutta voisinko saada niitä jatkossa vasta iltapäivän puolella?

Ihanat miehet kaupoissa

Sä ostat näköjään tommosia porkkanoita. Tykkäätkö sä porkkanoista? Syötkö sä niitä usein?

Mitähän jännää mä keksisin tästä jugurtista ja myslistä tänään? Olisko sulla ideoita?

Jauhelihaa! Mäkin ostin eilen jauhelihaa! Uskomatonta! Pitäisköhän meidän mennä kahville joskus?

Näytät vahvalta. Haittaisikohan sun tyttöystävää, jos auttaisit mua kantamaan tätä koria, kun tää on aika painava?

Anteeksi, satuin huomaamaan, että olet mies. Osaisitkohan auttaa mua, kromosomini estävät mua käsittämästä millaisia sulakkeita tarvitsen.

Hei, ajattelin vaan, että kun sulla näyttää olevan siinä nakkeja ja mulla on tässä näitä sämpylöitä, niin mitäs jos yhdistettäis tavaramme?

Kauheen isoissa pusseissa ne myy näitä munkkeja, en varmaan millään jaksa syödä kaikkia yksin. Onko sulla suunnitelmia tälle illalle, vai kiinnostaisko mun munkit?

Voisiko joku kertoa, mitä olisi pitänyt sanoa sille komealle miehelle K-Marketissa äsken? Olisin halunnut, että meistä olisi tullut se maailman ensimmäinen myyttinen pari, joka oikeasti tapasi ruokakaupassa.

Mitä tapahtui?

En ole ollut surullinen pitkään aikaan. Outoa. Ymmärrän edelleen biologiset faktat, ja olen edelleen sitä mieltä, että haluan (olisin halunnut) lapsia. Suru on nyt tässä kohtaa surtu loppuun. En tiedä miksi on näin, enkä tiedä kuinka kauan tätä suruttomuutta kestää, mutta en ole ollut näin onnellinen muutamaan vuoteen, eikä siihen ole edes mitään syytä. Onkohan tämä normaalia? Jokin piste, tai ainakin puolipiste, on nyt suremisessa saavutettu. Hyvä niin, koska sureminen on kovaa työtä. Onneksi suoritin sen osion huolellisesti loppuun saakka, nyt voin tehdä taas muuta. Nyt haluan miettiä sitä, miten minun elämäni voi olla hyvää ilman omaa perhettä. Elämä ei ole tilaustavaraa, kaikkea ei voi saada. Olen silti onnekas, tiedän sen.

Arki

Ihana kamala arki. Töissä on kiire ja illanistujaisia riittää.  Juuri tämä on lempivuodenaikani, ja elämä on ihanaa ja täyttä.

Ystävä M kertoo lapsiperheen arjesta ja suunnittelemme vaihtoa: Minä menisin heille keittämään puuroa, lukemaan iltasatuja ja pesemään pyllyjä viikoksi ja hän tulisi tähän minun sohvalleni katomaan telkkaria ja juomaan teetä kaikessa rauhassa. M:n ja hänen vaimonsa pienet pojat ovat maailman ihanimpia ja iloisimpia tötteröitä. Viimeksi kun kävin kylässä, ylenin iltasatuvastaavaksi ja sain kunnian lukea kokonaisen sarjakuvalehden pienelle ihmiselle, joka nuhisteli märkää nenäänsä olkapäätä vasten ja kyseli vuolaasti tarkentavia kysymyksiä leluautojen sielunelämästä. Sovittiin, että tulen taas pian kylään, mutta se taisi olla heinäkuuta.

Kylätätinä näkee parhaat ja ihanimmat hetket. Lapset ovat innoissaan vieraasta ja suloisia kuin korillinen koiranpentuja. Välillä facebookin chatissa on sitten univelkainen väsynyt iskä, joka kertoo kuinka lapsi huutaa uhmaraivareissaan niin kauan että oksentaa, tai kiljuu ja kiemurtelee lattialla hikisenä hammasharjapelkoaan. Mietin, miten kukaan voi selvitä lastenkasvatuksesta järjissään. Mitali kaikille, sanon minä.

Taidan olla nyt ihan tyytyväinen kylätätinä tällä erää. Tässä on nimittäin puolensa. Tai näin ainakin ajattelin, kunnes telkkarista tuli uusi Oivariini-mainos.

https://www.youtube.com/watch?v=MzM7bFiqTZY

Minäkin haluan työmatkalle kuvia pienistä taikinasormista ja sämpylöistä! Ihanaa! Ja kivan kortinkin olivat piirtäneet lapset ennen tajuttomuuden tilaan siirtymistään. Haluan ehdottomasti tulla hiljaiseen ja siistiin sämpyläntuoksuiseen kotiin komean miehen luokse bisnesmatkaltani. Ilmoittautukaa siis kaikki sämpylänleipomistaitoiset koti-isän professioon vetoa tuntevat komeat miehet!

(Valio, voin ottaa vastineeksi tästä mainostuksesta sämpylänleipomistarpeita, luulen että joudun leipomaan sämpyläni jatkossakin itse.)

Skarppaa, Pirjo!

http://areena.yle.fi/tv/1897476

Julkkikset neuvovat sinkkuja. Kiitos julkkikset.

Että ootte vaan ihan että moi mä oon Pirjo.

Pirjo ei saa olla epätoivoinen eikä surullinen, ettei muutu katkeraksi. Ei saa olla haku päällä, paitsi juuri sillä oikealla tavalla. Pirjon ei pidä elää sinkkuaikaa niin kuin se olisi välitila,  pitää tehdä asioita eikä istua sohvalla ja odottaa. Pirjon pitäisi kuitenkin muistaa tehdä nimenomaisesti sellaisia asioita, jotka jättävät aina oven avoimeksi uudelle suhteelle, muuten uhkana on kissanaiseksi - tai mikä vielä pahempaa - lintunaiseksi muuttuminen. Lintunaisen kotiin ei miestä mahdu, lintuja vain. (Kun pienistä asunnoista on jatkuvasti pulaa, pitäisikö kissa- ja lintunaisten muuttaa kimppakämppiin, jolloin ongelma todennäköisesti ratkaisisi itse itsensä?)

Ja Pirjo hei, kaikista tärkeintä on, että ei saa katkeroitua, katkeruuteen kuolee!

Skarppaa, Pirjo!

Vakavasti puhuen ohjelmassa oli muutamia ihan mielenkiintoisiakin juttuja. Esimerkiksi se, että 41% suomalaisista asuu yksin, ja yhden hengen taloudet ovat yleisin asumismuoto. Sekin oli mielenkiintoista, että sinkkuuden hyvistä puolista ei kai voi puhua mitenkään olematta ärsyttävä. Pitäisikö nyt sitten oikeasti olla iloinen siitä, että kukaan ei käytä shampootani? Tai mahdollisuudesta sekoilla ja mokailla? En minä halua sekoilla enkä mokailla. Onko pakko? Voileipien syöminen viitenä päivänä putkeen kuulostaa jo ihan liialliselta sekoilulta. Enkä halua sotkea! Miksi haluaisin sotkea? Ja miksi muka sinkkuna saa bylsiä jotenkin erityisen paljon, Ismo Leikola? Huhupuhetta tuollainen.

Ja vielä yksi ajatus: Voisinpa olla sarjarakastuja, kuten Sanna Stellan! Voiko sellaiseksi oppia? Olen kaikesta huolimatta nimittäin samaa mieltä siitä, että maailma on täynnä ihania tyyppejä.

Nettideittailu - ei koskaan enää

Suljin profiilini. Aivan liian lyhyen ajan sisään aivan liian monta kyynelehtivää traumatisoitunutta miespoloa. En jaksa enää lukea ainoatakaan viestiä, jossa itketään sitä, ettei olla lähemmäs neljänkympin ikää koskaan aidosti uskallettu lähestyä ketään naista. Naisethan ovat pelottavia, julmia ja ilkeitä. Kerrankin yläasteen discossa joku pilkkasi ja sanoi rumasti. Arpihan siitä sieluun jäi, ja ikuinen kyyneleen polttama vana silmäkulmaan. Ja että minäkin sitten etsin miestä, joka ei olisi kovin ujo. Että olenko yhtään miettinyt sitä, miltä se tuntuu niistä miehistä, jotka ovat ujoja lukea sitten minun deittiprofiiliani? Että kannanko sitten vastuuni siitä, että yksin mennään kehdosta hautaan, kun minä en henkilökohtaisesti ymmärrä antaa lempeä puhumattomalle kumararyhtiselle pelokkaalle pienelle miehelle, jolla on kuitenkin syntymäoikeus saada itselleen hyvä ja kaunis nainen? Että kannanko vastuuni epäujon miehen etsimisestäni aiheutuvista mahdollisista masennuksista ja köydenjatkeeksipäätymisistä? Että olenko nyt ihan loppuun asti miettinyt sitä, onko moraalisesti oikein toivoa tapaavansa mies, joka ei ole ujo?

Ei, en mieti tätä, en ota tästä vastuuta, eikä tämä kiinnosta minua lainkaan. En aio ryhtyä nettiterapeutiksi ja sielunkorjaajaksi miehille, jotka pelkäävät naisia. Minun kromosomipohjainen velvollisuuteni ei ole rakastaa jokaista miestä. Olen kyllästynyt toimimaan sukupuoleni edustajana pelissä, johon en ole koskaan ilmottautunut mukaan. Tässä pelissä nainen on julma, paha ja ilkeä peto ja mies on sen pedon verinen uhri.

Pitäkää tunkkinne.

Kuvaongelmia

Olen käyttänyt nyt puolitoista tuntia elämästäni yrittäen valita ilmaisista kuvapankeista itselleni taustakuvaa blogiin. Siis tuohon ylhäälle, otsikon taakse. Omista kuvista ei tähän hätään löytynyt kelvollista otosta. Millainen kuva sopisi kolmekymppisen sinkkunaisen blogiin?

Kävin ensin läpi kuvapankkien ihmiskuvia, mutta alkoi tuntua oudolta pistää omaan blogiinsa jonkun mallin kuva. Siinä olisi tietysti ollut se etu, että olisin voinut valita jonkun todella hyvännäköisen misukan. Sitten oltaisiin voitu porukalla ihmetellä, että on kyllä tosi ihme juttu kun mulla ei ole miestä. (En edes vaivaudu lisäämään kuvaa mallista, kuvittele tähän valitsemasi mallin pärstä. Tai vapaavalintainen muu osa.)



Ehkäpä joku eläin sitten? Mistäs vanhatpiiat nyt yleensä tykkäisivät? No kissoista tietenkin! Jospa laittaisi kuvan, jossa on iso lauma kissoja? Söpöjä kissoja! Paljon kissoja! Ihania pörröisiä kissoja! Mieluiten ahmimassa viikkoja sitten yksinäisyyteen kuolleen omistajattarensa maallisia jäännöksiä.

Soon...

Tai jospa kuitenkin joku luontoaihe, sehän on aina turvallinen. Vaikka kukkasia. Vaan tiesittekö muuten, että kukkasia on kolmea kategoriaa: 1. surulliset, 2. ylisöpöt ja 3. härskit. Katsokaa vaikka.

1. Syömmein on kuin tämä jäinen tötterö, töröttää yksin mättähällä hallaöin.

2. Hei mies, nimeni on Jadelmiina C:llä. Harrastan nukkekotien rakentamista ja keppihevostelua Keräilen myös hajukumeja.

3. Tämä ei ole tällainen blogi

Kukkaset ja eläimet on ehkä pakko unohtaa. Joku maisema?

Noni. Siinä on tommosia puita. Ja peltokin on. Taitaa olla kyntämätön pelto.

Talvi sielussain ma miestä ootan vain.

Että semmoista tänään. Hyviä ideoita otetaan vastaan.

Rakkain terveisin Jäätelöauto

Lukiko joku muukin heinäkuun lopussa jutun Erkki Lampénista? Taisin ahmia innokkaasti hänen kolumnejaan Kodin Kuvalehdestä jo joskus silloin kun asuin vielä ainakin enimmäkseen vanhempieni nurkissa. Lampén kertoo ihailtavan rehellisesti siitä, että miehillekään ei kai välttämättä sittenkään käy niin, että aikaa on loputtomasti.

http://www.hs.fi/elama/Kun+oli+aika+perustaa+perhe+rilluttelu+vei+voiton/a1406689607354

En voi olla tämän jutun suhteen analyyttinen, koska tunteilen edelleen nyt kun luen sitä noin kahdeksatta kertaa. En niiskuta siksi, että säälisin Lampénia vaan siksi, että luulen pystyväni samaistumaan siihen mitä hän kertoo. (Onko tämä luulo korni, jos on kaksikymmentä vuotta kirjoittajaa nuorempi? Onko se vähemmän korni, koska olen nainen? ) Surettaa tämä kummallisen ydinperhekeskeinen yhteiskunta, jossa yksinelävä on usein todellakin sanan perimmäisessä merkityksessä yksin. Arvailen, että sitä enemmän yksin, mitä vanhemmaksi tulee. Olen ihan hirveän iloinen, että joku puhuu tällaisesta aiheesta ja niistä kipeistä tunteista, joita yksin eläminen monissa herättää. Niiden ei pitäisi olla tabu.

Olen kuullut, että jossain päin Suomea kysytään uudelta tulijalta "Mistä olet poissa?" Matkalla voi kai olla vain, jos on jostain tai joltakulta poissa. Jos kotona ei odota kukaan, onko sitä oikein koskaan missään? Alkukesästä kerroin lähteväni lomalle sen ystävän kanssa, jolla ei vielä ole lapsia. Ystävä lähetteli tietysti päivittäin viestejä miehelleen. Niin minäkin tekisin. Matkan viidentenä päivänä minäkin sain tekstiviestin. Ilahduin kännykän piippauksesta: Joku muisti! Jäätelöautohan se siellä. Olisi edes ollut Ben tai Jerry.

Jos tämä vähiten odottaminen ei lyö leiville, sen jälkeen toiseksi parasta olisi uskaltautua matkailemaan ja vaikka sitten telttailemaan ihan omassa hyvässä seurassaan sohvalla bloggaamisen sijaan. Jos olisin niin rohkea kuin haluaisin olla, lähtisin viikoksi teltan ja koiran kanssa metsään olemaan ihan hiljaa. Erkki uskaltaa.

Huomenna soitan operaattorille ja vaihdan siihen kalliimpaan liittymään, joka ei lähettele Jäätelöauton mainoksia kännykkään.

Miksi kaikki haluavat sen koulutetun miehen?

Saijan kommentista postaukseen Ylijäämänaisen pohdintoja (17.8.2014) tulikin mieleen, että miksi hitossa sen miehen on pakko olla akateeminen. Alitajuisia kriteerejä minulla on varmaan paljonkin, mutta se että mies olisi vähintään yhtä koulutettu kuin minä, on yksi niistä harvoista, jotka osaan lausua ihan suoraan ääneen. Olen siis juuri sellainen tutkimusten keskivertosinkkunainen. Kävin vähän yliopistoa, ja nyt ei kelpaa enää kiva putkiasentaja kumppaniksi. Oma vika.

No niin. Ensinnäkin meille kaikillehan kelpaa se ihana puuseppä Aidan, joka osaa keskustella kaikesta, näyttää tunteensa ja olla komea ilman paitaa. Aidan lukee kirjoja ja osaa korjata ja rakentaa asioita. Aidan on kiltti, hyväsydäminen, uskomaton rakastaja, pitää koirista ja on kiva sinun ystävillesi. Mutta missä helkkarissa se Aidan on? Ne duunarimiehet joiden kanssa minä olen seurustellut tai käynyt treffeillä saattoivat olla hyviä rakentelemaan asioita, mutta eivät koskaan lukeneet kirjoja tai halunneet keskustella politiikasta. Ne miehet kuuntelivat suomipoppia ja pelkäsivät kaikkea muuta musiikkia. Erilainen ruokakin jännitti, jauhelihastahan saa kaikkea hyvää helposti. Lomalle mennään Turkkiin ja kahville ABC:lle. Ei siinä auta, vaikka olisi kuinka kiltti ja ihana ja mukava ja komea, jos meillä ei koskaan ole mitään puhuttavaa ja jos miehen maailmassa tuttu ja turvallinen voittaa aina uuden ja jännittävän. Minua ei kiinnosta jauheliha eikä Alanya, ainakaan päivästä ja vuodesta toiseen. Haluan ihmetellä asioita samanlaisesta perspektiivistä ja väitän, että koulutus joko muokkaa ihmisiä merkittävästi tai sitten ne ihmiset joita akateeminen pöhinä kiinnostaa, ovat alun perinkin tietyn tyyppistä väkeä. Väitän myös, että asuinpaikalla ja kasvuympäristöllä on paljon merkitystä siihen, millä tasolla maailma kiinnostaa.

Kai tähän sitten vielä kuuluu lisätä tämä vakiojuttu: "Tunnen monia duunareita ja itse asiassa monet parhaista ystävistänikin ovat sellaisia." Tänään en jaksa siivota provokatiivisuutta tekstistä pois, ja tapani mukaan esittää vastaväitteitä omille väitteilleni. Katsotaanpa mitä tapahtuu.

Hashtag Laasanen hashtag saankonytekanvihapostini

Elämäntilannelapsettomuudesta Väestöliiton sivuilla

Jotain on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. Olen rentoutunut sellaisella tavalla, jota on vaikea selittää. Käänteentekevää taisi olla se, kun vihdoinkin omasta kivustani huolimatta sain pakotettua itseni katsomaan parhaan kaverin vauvaa. Silloin päästin irti jostakin. Minun elämäni on nyt tässä. Olen edelleen vähän surullinen, mutta rauhallisempi kuin keväällä. Toisenlaisiakin vaiheita on varmaan vielä tulossa, mutta olkoon nyt näin.

Tämän rauhan kääntöpuoli on se, että huomaan luopuneeni toivosta täysin. En usko, että löydän miehen ennen kuin on myöhäistä. En jaksa enää haaveilla. Ehkä sekin on tässä vaiheessa tärkeää. Että luopuu hetkeksi kaikesta ja koittaa elää elämää sellaisena kuin se on nyt. Ehkä toivo saada oma perhe palaa vielä, ehkä ei,  mutta onneksi elämässä voi olla paljon muutakin toivoa.

Kuin tilauksesta Väestöliiton Sanna Korpela kirjoitti elämäntilannelapsettomuudesta blogissaan juuri nyt. Lukekaa tämä. Mielelläni vaihdan taas ajatuksia aiheesta.

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/sinkuille/?x2249716=3593544

Koska te ajattelitte lisääntyä?

Tiesittekö muuten, että lapsi kannattaa saada kesällä?

http://www.hs.fi/kotimaa/Kesävauvan+tulo+suunnitellaan+nyt+tarkasti/a1404617832385

Paitsi että tämän lääkärin mukaan lapsi kannattaakin saada syyskuussa.

http://www.hs.fi/mielipide/a1405060989902

Kauhean sekavaa. Koska te ajattelitte saada lapsen?

Ylijäämänaisen pohdintoja

Sunnuntaihesarissa on tänään Mikko Paakkasen kirjoittama hauska juttu Kiinan ylijäämänaisista. Linkkaisin sen tähän, mutta artikkelia ei ole taidettu ainakaan vielä julkaista verkossa. Pääpiirteittäin juttu kertoo siitä, kuinka Pekingissä huolestuneet kolmekymppisten sinkkujen vanhemmat kokoontuvat neljä kertaa viikossa puistoon parittamaan lapsiaan. Lapset eivät itse osallistu näihin tilaisuuksiin, vaan vanhemmat kirjoittavat lapsistaan esittelyt paperille tähän tapaan: 

"Nainen, syntynyt vuonna 1985, 1.66 metriä pitkä, paino 52 kiloa. Koulutus: maisteri Pekingin Renmin-yliopistosta. Työskentelee esimiestehtävissä yrityksen hallinnossa. Laatu, koulutus ja ulkonäkö hyvät. Kiltti, avoin, mukava ja elegantti. Rakastaa elämää, kunnioittaa vanhuksia ja lapsia. Hyvät vanhemmat, kumpikin työskentelee valtiolla, eivät ole taakka."

Kiinassa on jutun mukaan erittäin epäsuotavaa olla naimaton, ja siellä taitaa olla meneillään jotain samanlaista kuin Euroopassakin, koska jutun mukaan 70%:ssa puistoilmoituksista etsitään koulutetulle naiselle miestä. Näin siitä huolimatta, että miehiä on siellä päin erikoisista syntyyvydensääntelykäytännöistä johtuen huomattavasti enemmän kuin naisia. 

Paakkanen kirjoittaa:

"Perheen perustamista lykkääviä naisia varten on luotu rumalta kuulostava termi "ylijäämänainen" -- sillä viitataan koulutettuun, melko hyvätuloiseen naiseen, joka lähestyy kolmeakymppiä mutta ei ole naimisissa."

"Kun keskustelee avioliittoasioista kiinalaisten nuorten aikuisten tai heidän vanhempiensa kanssa, he puhuvat usein "ihmisen laadusta". Niin sanotusti laadukkaat eli koulutetut ja hyvätuloiset naiset tarvitsevat vähintään yhtä laadukkaan miehen."

Terminologia hihityttää, mutta muuten kuulostaa kyllä yllättävänkin tutulta. Tuli mieleen tämä joskus selailemani väitöskirja suomalaisista sinkkunaisista:

Arja Mäkinen: Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampereen yliopisto, 2008. http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7450-7 .

Todella hyvää kamaa, suosittelen. Jo tiivistelmä herättää paljon ajatuksia. Samainen Mäkinen on muuten julkaissut väitöskirjansa pohjalta myös kirjan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia, joka varmaan olisi lukukokemuksena tieteellistä tekstiä miellyttävämpi, vaikka eipä tuo itse väikkärikään kovin kuivalta vaikuttanut. 

Pähkinänkuoressa tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että suomalaiset naiset arvostavat miehessä hyviä keskustelutaitoja, sivistystä, yhteiskunnallista kiinnostuneisuutta, naisen arvostamista ja kykyä tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Arvatkaapa mitä miehet sitten tutkitusti toivoisivat naiselta? No, perinteistä arvomaailmaa, kotona viihtymistä ja kotitöiden tekoa, hellyyttä, kauneutta, naisellisuutta ja riittävää mielenkiintoa seksuaalista kanssakäymistä kohtaan. Nainen ei saa vaatia mieheltä liikaa, eikä synnyttää miehessä tunnetta, että olisi jollain tapaa miestään parempi. Erityisenä mainintana vielä, että monet tutkimukseen osallistuneet miehet olivat pyytämättä aivan spontaanisti ihannenaistaan kuvatessaan maininneet hameet ja korkokengät. Ja tässä tutkimuksen kohdassa siis viitataan Ojalan ja Kontulan aineistoon, joka on vuodelta 2002. Siis 2002. Ei 1952. Ihan osuvasti Mäkinen toteaakin että sinkkumiesten ja -naisten välillä näyttää olevan osin totaalinen kulttuurinen kuilu. Toiveet eivät tunnu kohtaavan, kun nainen haluaa sen sivistyneen ja verbaalisen miehen ja mies sen naisen, joka on nätti ja hellä eikä vaadi liikaa. Koulutetut miehet, joilla on normaalit sosiaaliset taidot poistuvat sinkkumarkkinoilta ennen kuin tämä ylijäämänainen saa teipattua rakkolaastarit kantapäihinsä korkokenkiä varten, sikäli jos nyt ikinä siellä sinkkumarkkinoilla olivatkaan.

Aamen.

Nyt soitan vanhemmilleni ja ehdotan, että kun kerran ovat eläkkeellä ja aikaa on, voisivat mennä lapun kanssa torille etsimään mulle miehen.