Isoäidin neliöt

Peli on menetetty lopullisesti: Kaivoin esiin villalangat ja virkkuukoukun ja ryhdyin käsityöihmiseksi. Tämä tapahtuu käsityönopettajan suosituksista huolimatta kerran vuodessa. Tuloksena on järjettömiä kasoja hieman eri kokoisia ja muotoisia isoäidin ”neliöitä”, jotka lepäilevät sitten taas innostuksen laannuttua kymmenen kuukautta muovipussissa seuraavaa kaamosta odottaen. Istun sohvalla kotikalsareissani, virkkaan ja hihittelen luomuksilleni. Onkohan terveellistä olla näin tyytyväinen olotilaansa? Onneksi sentään tulee joulu, niin voi olla edes jostain vähän onneton.

Ensimmäisenä eron jälkeisenä jouluna olin vanhempieni kanssa kolmisin kotona. Sisko oli kaukomailla, ja minä olin yksinäinen, ja taisin ottaa aattoiltana suruun ylimääräisen lasin punaviiniä. Tädit ja sedät soittelivat hengästyneinä, taustalta kuului lastenlasten jouluriemu. Itkin sinä jouluna jokaisen hetken, jonka olin yksin. Syyllisyys siitä, etten voinut tarjota vanhemmilleni sitä, mitä muilla heidän ikäisillään on, oli kauhea. Ei auttanut yhtään, vaikka ajatukseni olivat vanhempieni mielestä järjettömiä. Olin silti surullinen siitä, etten ollut pystynyt pusertamaan sisuksistani heille lapsenlapsia. Ja sitten olin surullinen siitä, että olin jouluna surullinen, ja sitten siitä, että olin surullinen, vaikka minulla sentään oli vanhemmat, joiden kanssa viettää joulua, olisinhan voinut olla ihan yksinkin. Ja että tulin sitten pilaamaan vanhempieni joulun olemalla surullinen. Ja sitten taisin ottaa vielä toisenkin lasin viiniä.

En osaa ennakoida, miltä tämä joulu tulee tuntumaan. Olen huomannut jo, että sukulaiset välttelevät juhlapyhinä kyselemästä kuulumisiani. Heidän joulunsa ovat täynnä lapsitouhuja, eivätkä he ehkä tiedä, mitä saisivat vastaukseksi, jos kysyisivät, mitä minulle kuuluu. Tai ehkä se, mitä minulle kuuluu, ei enää ole kiinnostavaa. Ei kai jouluna kukaan halua kuulla mielenkiintoisista työkuvioistani. Ja eipä minulle kai mitään muuta kertomisen arvoista kuulukaan. En voi kertoa olevani raskaana tai menossa naimisiin, tai että joku on oppinut kävelemään tai sanonut ensimmäisen sanansa. Sellaisen rinnalla kaikki muu on vähän turhanpäiväistä.

Sisko on tämänkin joulun kaukomailla, tällä kertaa miehensä kanssa. Saattaa olla, että joulun pitkinä iltoina täällä koti-Suomessa syntyy sekä minulta että käsitöissä lähes yhtä lahjakkaalta äidiltäni iso läjä isoäidin neliöitä. Tai suorakulmioita. Meillä ei neulota vauvan nuttuja, mikä on ihan hyvä, koska ei siitä mitään tulisi. Äiti ja minä olemme toivottomia. Sisko sen sijaan on paljon taitavampi. Ehkä hän saisi joskus kursittua äidin neliöistä viltin jollekin pienelle, joka tekisi niiden virkkaajasta oikeasti isoäidin.