lauantai 26. helmikuuta 2022

Sukusolun lahjoittajan ei pidä kutsua itseään lahjalapsen isäksi tai äidiksi

Hedelmöityshoitoprosessini oli kesken, kun eräs tuttu mies ilmoitti yllättäen tulleensa isäksi. Onnittelin lämpimästi, ja mietin, olisiko korrektia kysyä hieman tarkennusta, sillä tiesin hänen elelevän poikamiehenä. Mies kertoikin lisää oma-aloitteisesti: Hän oli aiemmin lahjoittanut sukusolujaan, ja oli nyt saanut tietää, että soluista oli syntynyt lapsi.

Hämmennyin valtavasti. Miten oli mahdollista, että lahjoittaja kutsui itseään syntyvän lapsen isäksi? Eihän hän ollut isä, hän oli lahjoittaja. Lapsella saattaisi olla oma isä, joka tuskin haluaisi jakaa isyyttään lahjoittajan kanssa. Voisi myös olla, että lapsi eläisi perheessä, jossa ei ole isää, eikä tästäkään perheestä varmasti tuntuisi kovin kivalta, että jossain olisi mies, joka kutsuu itseään lapsen isäksi. Hetken aiheesta juteltuamme sanoin vähän varoen, että lapsen perhe ei välttämättä ole hyvillään siitä, jos lahjoittaja nimittää itseään näin. "No, vaikka biologinen isä sitten", mies korjasi selvästi täysin ymmärtämättömänä omasta roolistaan prosessissa.

Olin aivan yhtäkkiä täynnä kauhua ja kiukkua. Säikähdin oman tunnereaktioni voimaa. Olisiko jossain siis olemassa myös mies, joka ilmestyisi meidän elämäämme nimittäen itseään lapseni isäksi? Minussa heräsi eläimellinen suojelunhalu syntymätöntä lastani kohtaan. En voisi mitenkään sallia sitä, että joku tuntematon ihminen roolittaisi itsensä perheeseemme noin! Miten tällainen saattoi olla mahdollista? Mitä ihmettä lahjoittajien konsultaatioissa oikein käsiteltiin, jos tämäkään ei ollut selvä asia?

Olin huolellistakin huolellisemmin valmistautunut siihen, että meidän perheemme vanhemmuuskysymykset olisivat lapselle turvallisia ja selviä asioita, ja että isättömyys olisi käsitelty varmasti sillä tavalla, että lapsi olisi hyvinvoiva. Tuntui aivan järkyttävältä ajatukselta, että jossain joku saattaisi huolettomasti sekoittaa tämän kaiken käyttämällä itsestään sellaista nimitystä, jota ei ole oikeutettu käyttämään vain siksi, että antoi solujaan pois.

Kyse ei ole siitä, että minä en tahdo lapsella olevan isää, kyse on lapsen oikeudesta ymmärtää oma taustansa. Vanhemmuuden kysymykset kietoutuvat vahvasti lapsen identiteettiin, ja hänellä on oikeus selkeyteen ja johdonmukaisuuteen. On väkivaltainen teko käyttää vanhemmuussanaa, jos ei oikeasti ole lapselle vanhempi. Lahjoittajalla ei voi olla oikeutta määritellä perheen ulkopuolelta omaa rooliaan, ja tämän asian pitäisi olla lahjasolukonsultaation jälkeen hänelle täysin selvä.

Aikanaan olin kysynyt omassa lahjasolukonsultaatiossani psykoterapeutilta millaisia ihmisiä lahjoittajat ovat. "Kaikenlaisia", vastasi psykoterapeutti, "mutta yleensä heillä on iso halu auttaa muita. He ovat monesti myös esimerkiksi verenluovuttajia ja ovat ilmoittaneet itsensä vaikkapa kantasolurekisteriin. Monen lähipiirissä on ollut tahatonta lapsettomuutta. He tietävät, miten kipeä asia lapsettomuus on, ja haluavat olla avuksi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista."

Tuntuu aika mielettömältä olla tällaisen avun vastaanottaja. Jos pääsen joskus tapaamaan lapseni lahjoittajan, tulen varmasti nolaamaan muksun perinpohjaisesti pillittämällä silmät päästäni kiitollisuudesta. Ei kertakaikkiaan ole mitään tapaa kiittää tarpeeksi siitä lahjasta, jonka tämä ihminen on meille antanut. Pieni sai elämän, ja minä sain jotain sellaista, joka on minulle isompaa ja tärkeämpää, kuin mikään muu.

Mitä lahjoittaja sai? Kulukorvauksen lisäksi toivottavasti ainakin todella hyvän mielen siitä, että oli tehnyt jotain äärimmäisen humaania. Vanhemman titteliä hän ei kuitenkaan saanut, ja toivoisin, että tämä asia käsiteltäisiin lahjoittajien konsultaatioissa hyvin selkeästi, koska sillä on lahjan vastaanottavissa perheissä iso merkitys. Ymmärrän, että jos lahjoituksen motiivina on ollut omien geenien eteenpäin siirtäminen, kun toive omasta perheestä ei ole toteutunut, asia voi olla kipeäkin.

torstai 24. helmikuuta 2022

Julkisen puolen hedelmöityshoidot: Tärkein vinkki!

Tässä se tulee: 

Jos haluat julkisen puolen lahjasoluhoitoihin, vertaile sairaaloiden jonotilanteet. Hoidoissa ei ole pakko käydä lähimmässä sairaalassa.

Husissa jono on tällä hetkellä 1,5 vuotta Taysissa 3 kuukautta. Tämä tarkoittaa sitä, että Husissa ikäraja tulee vastaan paljon nuorempana. Ikärajoissa voi muutenkin olla eroa sairaaloittain. Tällä on todella monen kohdalla kriittinen vaikutus siihen, saako lapsen vai ei. Jos sairaalan jono on pitkä, tai tilanne tuntuu muuten toivottomalta, tarkista vielä muiden sairaaloiden käytännöt ennen kuin luovutat!

Kuulen ihan liian usein sydäntäsärkeviä tarinoita siitä, ettei ole iän vuoksi päästy enää edes jonoon, tai että kallisarvoisia viimeisiä hedelmällisiä hetkiä on tuhlattu pitkässä jonossa, kun muutaman sadan kilometrin päässä olisi päässyt hoitoihin suhteellisen helposti. Me olemme Suomessa niin tottuneet siihen, että julkinen terveydenhoito on tasa-arvoista, että monen on vaikeaa uskoa erojen olevan kaupungeittain näin isoja. Mutta ne todella ovat.

Sairaaloihin voi soittaa ja kysyä jonotilanteista. Numerot löytyvät helposti netistä. Lähetteen voi hakea keneltä tahansa lääkäriltä esimerkiksi terveyskeskuksesta. Ainakin, jos ajatuksena on kaikesta huolimatta yrittää päästä Husiin hoitoon, lähete kannattaa hakea ihan heti, vaikka ei olisi ihan varmakaan vielä. Jonossa ehtii miettiä vielä päänsä puhki.

lauantai 19. helmikuuta 2022

Y-sana



Mainitsin neuvolassa ohimennen, että meidän perheen unikoulu tyssäsi toistaiseksi uskonpuutteeseen. Kerroin, että kun kaikki materiaali on suunnattu kahden vanhemman perheille, meinaa välillä tulla epäusko, että hommasta voi selvitä yksin. "No siitä nyt ei kannata ottaa itseensä", totesi hoitaja. Yritin selittää, etten ole varsinaisesti loukkaantunut materiaalin parisuhdeoletuksista, ainoastaan hämmentynyt, koska en tiedä, miten vaikkapa unikoulun kaltaisia asioita voisi hoitaa yksin, kun siihen ei ole olemassa ohjeita.

"Ei pidä jäädä yksin!", hihkaisi hoitaja, ja tökkäsi käteeni perhetyön esitteen ja psykologin puhelinnumeron. "Muista, koskaan ei pidä jäädä yksin! Etkä sä olekaan yksin, aina voit pyytää apua!" Mutta yksinhän minä sitä lasta olen iltaisin nukuttamassa, ajattelin, ja taisin sanoakin. Ja tavallaan kai tässä pyydänkin apua, että olisiko mitään vinkkejä hommasta selviämiseen, kun vanhempia nyt tosiaan on vain yksi. "Olisi hyvä, että haet tukea omaan vanhemmuuteesi", hoitaja totesi, naputti perhetyön esitettä, ja minä hämmennyin entisestäni. En tiennyt, että vanhemmuudessani olisi jotain tuettavaa. Koko tilanne oli yhtäkkiä mennyt ihan kummalliseksi, ja se oli y-sanan vika.

Monien on vaikeaa kestää, että joku hoitaa lasta yksin. Se on monista ihan kauhean surullista, ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei kai oikein voi puhua rauhallisesti ja neutraalisti ilman, että kuulijassa herää kauhea hätä. Mutta minä en ole surullinen siitä, että nukutan lasta yksin. Se ei ole minulle trauma, suru eikä tragedia. Olen ollut koko ajan täysin tietoinen siitä, että asiat tulevat olemaan näin. En myöskään odota tai edellytä, että yhteiskunta järjestäisi minulle nukutuskaverin illoiksi kotiin. Uskon ja tiedän, että selviän kyllä, vaikka meillä onkin unen kanssa hankaluuksia. Ei meillä ole mitään hätää, ja vanhemmuuteni on käsittääkseni ihan kunnossa.

Parasta tukea minun perheelleni olisi vain saada joskus kuulla, ettei kaikesta selviämisen edellytys ole aina kaksi vanhempaa.

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Kuinkas sitten kävikään?

Elokuussa 2019 pohdin plussia ja miinuksia itsellisiin hoitoihin ja vanhemmuuteen liittyen. Taisin olla ensimmäisessä inseminaatiossani joitakin kuukausia tuon tekstin kirjoittamisen jälkeen, ja kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Onpa hauskaa palata tähän  tekstiin nyt tässä elämäntilanteessa. Moni asia ja ajatus on muuttunut, mutta pystyn hyvin palaamaan noihin ahdistuneisiin fiiliksiin, joita pohdinta-aikaan liittyi. 

Aloin harkita itsellistä vanhemmuutta kai vuonna 2012, joten vuonna 2019 pohtimista oli takana jo aivan liian kauan. Alkoi olla selvää, että yritän lasta yksin tai en ollenkaan. Olin surullinen koko ajan, ja jotenkin ihan jumissa kaikin tavoin. Hoidot hallitsivat elämääni, vaikka en ollut edes aloittanut niitä, ja lapsettomuus puristi sielua sellaisella tavalla, ettei elämään mahtunut enää oikein mitään muuta. Olin puhunut hoitopohdinnoistani muutamille, mutta surusta en kai ollut kertonut juuri kenellekään. En ollut enää ihan varma, olinko mahdollisesti tullut hulluksi, ja oliko lapsen saaminen ehkä vain jokin erikoinen pakkomielle, joka johtui siitä, etten vain hulluudeltani osannut enää ajatella muita asioita. En ollut vielä surrut loppuun sitä, ettei minulle tulisi sellaista perhettä, kuin olin aina kuvitellut. En voinut uskoa, ettei sitä sopivaa miestä sitten koskaan löytynytkään.

Huoli 1: Puolison puute

Surin sitä, että jos tulisin raskaaksi, kukaan toinen ei olisi jakamassa raskautta kanssani. Kukaan ei silittelisi mahaa tai olisi apuna, jos olisin huonovointinen. Synnytyksessä ei olisi kumppania, ja kukaan ei jakaisi myöskään iloa tai huolta lapsen kehityksestä. Mietin, olisiko lapsi vihainen minulle, koska hänellä ei ole isää, ja olisinko yksin riittävä lapselle. Puolisottomuus tuntui musertavan surulliselta. En tajunnut, miten voisin selvitä yksin kaikesta sellaisesta, joka kulttuurisen kuvaston mukaan on nimenomaan rakastuneen pariskunnan heiniä.

Näissä kumppaniin liittyvissä huolissa ajatukseni ovat muuttuneet eniten. Surin nimittäin niin intensiivisesti etukäteen puolison puutetta, että se suru oli jo surtu, kun lopulta tulin raskaaksi. Jäljellä oli vain ilo. Perspektiivini oli muuttunut, kun jossain vaiheessa tajusin, ettei lapsen saaminen parisuhteessa useinkaan ole niin auvoista sekään. Ei kaikki ole automaattisesti hyvin vain siksi, että lapsella on kaksi vanhempaa, vaan monet suhteet ja perheet ovat itse asiassa aika onnettomia. Minä tiesin, että pidän hyvää huolta tulevasta lapsestani, ja ettei minun tarvitsisi koskaan olla esimerkiksi huolissani siitä, että lapsen isä ei kantaisi vastuutaan tai häviäisi kuvioista. En saanut ehkä sitä perhettä, jonka olin alun perin ajatellut täydelliseksi, mutta en ollut vain aiemmin ymmärtänyt, että myös yhden vanhemman perhe voi olla todella upea perhe.

Olen viime vuosien aikana myös oppinut paljon siitä, mitä itsellisessä perheessä kasvaminen tarkoittaa lapsen kannalta. En tietenkään ole riittävä lapselleni, mutta emme me olisi riittäviä kumppaninkaan kanssa. Vanhempi ei voi koskaan täyttää täysin kaikkia lapsen tarpeita, tarvitaan myös muita ihmisiä. Ja toisaalta mitä perustarpeisiin tulee, olen aivan varmasti mitä riittävin. Lapsella on rakkautta, ruokaa, turvaa ja rajat. Olisin voinut luottaa tässä asiassa itseeni etukäteen enemmän. Osaan kyllä olla lapselleni juuri se paras vanhempi. Itsellisten perheiden lapset eivät koe, että heiltä puuttuu isä, eivätkä yleensä sure sitä. Jos tällainen suru kuitenkin tulisi, sitten se saisi tulla. Me selviämme siitä kyllä yhdessä.

En enää haaveile parisuhteesta. Se ei vain kertakaikkiaan kiinnosta minua ainakaan juuri nyt. En tiedä, tuleeko tilanne joskus muuttumaan, enkä ole varma, pitäisikö minun olla surullinen siitä, etten enää edes halua ketään elämääni. Juuri nyt on kuitenkin varmaa, ettei tähän mahdu ketään, ja olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse ajatella parisuhdeasioita lainkaan.

Huoli 2: Hoidot

Yksi isoista huolistani oli se, miten jaksaisin rankat hoidot, kun lopputuloksesta ei ollut varmuutta. Lisäksi olin huolissani taloudellisesta puolesta ja siitä, saisinko erityislapsen. Tällaisissa asioissa ei ole olemassa kuin jälkiviisautta. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta se oli sattumaa, eikä siihen voinut itse vaikuttaa. Tein kolme tuloksetonta inseminaatiota yksityisellä, jonotin vuoden Husiin ja pääsin siellä ivf:ään, josta saatiin kuin saatiinkin alkio, joka on nyt minun lapseni. Jos vuoden 2019 minä olisi tiennyt miten upeasti kaikki lopulta tulee menemään, iso huoli olisi tippunut harteilta. Mutta mistäpä sen olisi tiennyt?

Huoli 3: Jaksaminen lapsen kanssa

Myös jaksaminen huoletti vuonna 2019, eikä suotta. "Entä jos lapsi ei nuku, tulenko hulluksi?" pohdin. No, lapsi ei nukkunut, ja tulin vähän hulluksi, mutta toivuin. Unettomuus on ihan kauheaa, mutta se menee jossain vaiheessa ohi. Jos oikein tiukka paikka tulee, voi mennä ensi- ja turvakotiin nukkumaan. Ja unettomuudesta voi kyllä tulla hulluksi oikein hyvin myös kahden vanhemman perheessä. 

Pohdin tukiverkkojamme: Kuka meitä auttaisi? Huoli oli aiheellinen, sillä meillä on liian pienet tukiverkot. Rankinta vanhemmuudessa sen jälkeen, kun aloimme nukkua vähän paremmin, onkin ollut yksinäisyys. Se on aivan kamalaa, ja pandemia ei auta siihen yhtään. Yksinäisyyttä lisäsi vielä merkittävästi se, että muutin toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä. Ilmeisesti yksinäisyys on sellainen asia, jota kokevat myös parisuhteissa elävät kotiin jäävät vanhemmat. Se lienee kuitenkin vähän erilaista, kun kotona on kuitenkin edes osan ajasta toinen aikuinen. Oletan, että tilanne helpottaa sitten, kun aloitan työt ja lapsi menee hoitoon. Toivon myös, että pääsemme muuttamaan takaisin Helsinkiin.

Huoli 4: Oma elämä

"Pääsisinkö minä koskaan mihinkään yksin?" mietin 2019. No en ainakaan toistaiseksi. Enkä tiedä, koska tulen pääsemäänkään. Se ei kuitenkaan ole vielä haitannut. Sitten, kun on aika päästä johonkin, otan mll:ltä lastenvahdin ja menen. Ei ole vielä kiire mihinkään. Pandemia auttaa tässä, mutta en oikeastaan edes kaipaa nyt mitään omia menoja, vaan haluan olla lapsen kanssa. Ehkäpä olisin jo käynytkin jossain, jos kuvioissa olisivat esimerkiksi isovanhemmat hoitoapuna. Nyt on kuitenkin ihan hyvä näin.