Hedelmöityshoitoprosessini oli kesken, kun eräs tuttu mies ilmoitti yllättäen tulleensa isäksi. Onnittelin lämpimästi, ja mietin, olisiko korrektia kysyä hieman tarkennusta, sillä tiesin hänen elelevän poikamiehenä. Mies kertoikin lisää oma-aloitteisesti: Hän oli aiemmin lahjoittanut sukusolujaan, ja oli nyt saanut tietää, että soluista oli syntynyt lapsi.
Hämmennyin valtavasti. Miten oli mahdollista, että lahjoittaja kutsui itseään syntyvän lapsen isäksi? Eihän hän ollut isä, hän oli lahjoittaja. Lapsella saattaisi olla oma isä, joka tuskin haluaisi jakaa isyyttään lahjoittajan kanssa. Voisi myös olla, että lapsi eläisi perheessä, jossa ei ole isää, eikä tästäkään perheestä varmasti tuntuisi kovin kivalta, että jossain olisi mies, joka kutsuu itseään lapsen isäksi. Hetken aiheesta juteltuamme sanoin vähän varoen, että lapsen perhe ei välttämättä ole hyvillään siitä, jos lahjoittaja nimittää itseään näin. "No, vaikka biologinen isä sitten", mies korjasi selvästi täysin ymmärtämättömänä omasta roolistaan prosessissa.
Olin aivan yhtäkkiä täynnä kauhua ja kiukkua. Säikähdin oman tunnereaktioni voimaa. Olisiko jossain siis olemassa myös mies, joka ilmestyisi meidän elämäämme nimittäen itseään lapseni isäksi? Minussa heräsi eläimellinen suojelunhalu syntymätöntä lastani kohtaan. En voisi mitenkään sallia sitä, että joku tuntematon ihminen roolittaisi itsensä perheeseemme noin! Miten tällainen saattoi olla mahdollista? Mitä ihmettä lahjoittajien konsultaatioissa oikein käsiteltiin, jos tämäkään ei ollut selvä asia?
Olin huolellistakin huolellisemmin valmistautunut siihen, että meidän perheemme vanhemmuuskysymykset olisivat lapselle turvallisia ja selviä asioita, ja että isättömyys olisi käsitelty varmasti sillä tavalla, että lapsi olisi hyvinvoiva. Tuntui aivan järkyttävältä ajatukselta, että jossain joku saattaisi huolettomasti sekoittaa tämän kaiken käyttämällä itsestään sellaista nimitystä, jota ei ole oikeutettu käyttämään vain siksi, että antoi solujaan pois.
Kyse ei ole siitä, että minä en tahdo lapsella olevan isää, kyse on lapsen oikeudesta ymmärtää oma taustansa. Vanhemmuuden kysymykset kietoutuvat vahvasti lapsen identiteettiin, ja hänellä on oikeus selkeyteen ja johdonmukaisuuteen. On väkivaltainen teko käyttää vanhemmuussanaa, jos ei oikeasti ole lapselle vanhempi. Lahjoittajalla ei voi olla oikeutta määritellä perheen ulkopuolelta omaa rooliaan, ja tämän asian pitäisi olla lahjasolukonsultaation jälkeen hänelle täysin selvä.
Aikanaan olin kysynyt omassa lahjasolukonsultaatiossani psykoterapeutilta millaisia ihmisiä lahjoittajat ovat. "Kaikenlaisia", vastasi psykoterapeutti, "mutta yleensä heillä on iso halu auttaa muita. He ovat monesti myös esimerkiksi verenluovuttajia ja ovat ilmoittaneet itsensä vaikkapa kantasolurekisteriin. Monen lähipiirissä on ollut tahatonta lapsettomuutta. He tietävät, miten kipeä asia lapsettomuus on, ja haluavat olla avuksi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista."
Tuntuu aika mielettömältä olla tällaisen avun vastaanottaja. Jos pääsen joskus tapaamaan lapseni lahjoittajan, tulen varmasti nolaamaan muksun perinpohjaisesti pillittämällä silmät päästäni kiitollisuudesta. Ei kertakaikkiaan ole mitään tapaa kiittää tarpeeksi siitä lahjasta, jonka tämä ihminen on meille antanut. Pieni sai elämän, ja minä sain jotain sellaista, joka on minulle isompaa ja tärkeämpää, kuin mikään muu.
Mitä lahjoittaja sai? Kulukorvauksen lisäksi toivottavasti ainakin todella hyvän mielen siitä, että oli tehnyt jotain äärimmäisen humaania. Vanhemman titteliä hän ei kuitenkaan saanut, ja toivoisin, että tämä asia käsiteltäisiin lahjoittajien konsultaatioissa hyvin selkeästi, koska sillä on lahjan vastaanottavissa perheissä iso merkitys. Ymmärrän, että jos lahjoituksen motiivina on ollut omien geenien eteenpäin siirtäminen, kun toive omasta perheestä ei ole toteutunut, asia voi olla kipeäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti