Kuinkas sitten kävikään?

Elokuussa 2019 pohdin plussia ja miinuksia itsellisiin hoitoihin ja vanhemmuuteen liittyen. Taisin olla ensimmäisessä inseminaatiossani joitakin kuukausia tuon tekstin kirjoittamisen jälkeen, ja kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli äiti. Onpa hauskaa palata tähän  tekstiin nyt tässä elämäntilanteessa. Moni asia ja ajatus on muuttunut, mutta pystyn hyvin palaamaan noihin ahdistuneisiin fiiliksiin, joita pohdinta-aikaan liittyi. 

Aloin harkita itsellistä vanhemmuutta kai vuonna 2012, joten vuonna 2019 pohtimista oli takana jo aivan liian kauan. Alkoi olla selvää, että yritän lasta yksin tai en ollenkaan. Olin surullinen koko ajan, ja jotenkin ihan jumissa kaikin tavoin. Hoidot hallitsivat elämääni, vaikka en ollut edes aloittanut niitä, ja lapsettomuus puristi sielua sellaisella tavalla, ettei elämään mahtunut enää oikein mitään muuta. Olin puhunut hoitopohdinnoistani muutamille, mutta surusta en kai ollut kertonut juuri kenellekään. En ollut enää ihan varma, olinko mahdollisesti tullut hulluksi, ja oliko lapsen saaminen ehkä vain jokin erikoinen pakkomielle, joka johtui siitä, etten vain hulluudeltani osannut enää ajatella muita asioita. En ollut vielä surrut loppuun sitä, ettei minulle tulisi sellaista perhettä, kuin olin aina kuvitellut. En voinut uskoa, ettei sitä sopivaa miestä sitten koskaan löytynytkään.

Huoli 1: Puolison puute

Surin sitä, että jos tulisin raskaaksi, kukaan toinen ei olisi jakamassa raskautta kanssani. Kukaan ei silittelisi mahaa tai olisi apuna, jos olisin huonovointinen. Synnytyksessä ei olisi kumppania, ja kukaan ei jakaisi myöskään iloa tai huolta lapsen kehityksestä. Mietin, olisiko lapsi vihainen minulle, koska hänellä ei ole isää, ja olisinko yksin riittävä lapselle. Puolisottomuus tuntui musertavan surulliselta. En tajunnut, miten voisin selvitä yksin kaikesta sellaisesta, joka kulttuurisen kuvaston mukaan on nimenomaan rakastuneen pariskunnan heiniä.

Näissä kumppaniin liittyvissä huolissa ajatukseni ovat muuttuneet eniten. Surin nimittäin niin intensiivisesti etukäteen puolison puutetta, että se suru oli jo surtu, kun lopulta tulin raskaaksi. Jäljellä oli vain ilo. Perspektiivini oli muuttunut, kun jossain vaiheessa tajusin, ettei lapsen saaminen parisuhteessa useinkaan ole niin auvoista sekään. Ei kaikki ole automaattisesti hyvin vain siksi, että lapsella on kaksi vanhempaa, vaan monet suhteet ja perheet ovat itse asiassa aika onnettomia. Minä tiesin, että pidän hyvää huolta tulevasta lapsestani, ja ettei minun tarvitsisi koskaan olla esimerkiksi huolissani siitä, että lapsen isä ei kantaisi vastuutaan tai häviäisi kuvioista. En saanut ehkä sitä perhettä, jonka olin alun perin ajatellut täydelliseksi, mutta en ollut vain aiemmin ymmärtänyt, että myös yhden vanhemman perhe voi olla todella upea perhe.

Olen viime vuosien aikana myös oppinut paljon siitä, mitä itsellisessä perheessä kasvaminen tarkoittaa lapsen kannalta. En tietenkään ole riittävä lapselleni, mutta emme me olisi riittäviä kumppaninkaan kanssa. Vanhempi ei voi koskaan täyttää täysin kaikkia lapsen tarpeita, tarvitaan myös muita ihmisiä. Ja toisaalta mitä perustarpeisiin tulee, olen aivan varmasti mitä riittävin. Lapsella on rakkautta, ruokaa, turvaa ja rajat. Olisin voinut luottaa tässä asiassa itseeni etukäteen enemmän. Osaan kyllä olla lapselleni juuri se paras vanhempi. Itsellisten perheiden lapset eivät koe, että heiltä puuttuu isä, eivätkä yleensä sure sitä. Jos tällainen suru kuitenkin tulisi, sitten se saisi tulla. Me selviämme siitä kyllä yhdessä.

En enää haaveile parisuhteesta. Se ei vain kertakaikkiaan kiinnosta minua ainakaan juuri nyt. En tiedä, tuleeko tilanne joskus muuttumaan, enkä ole varma, pitäisikö minun olla surullinen siitä, etten enää edes halua ketään elämääni. Juuri nyt on kuitenkin varmaa, ettei tähän mahdu ketään, ja olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse ajatella parisuhdeasioita lainkaan.

Huoli 2: Hoidot

Yksi isoista huolistani oli se, miten jaksaisin rankat hoidot, kun lopputuloksesta ei ollut varmuutta. Lisäksi olin huolissani taloudellisesta puolesta ja siitä, saisinko erityislapsen. Tällaisissa asioissa ei ole olemassa kuin jälkiviisautta. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta se oli sattumaa, eikä siihen voinut itse vaikuttaa. Tein kolme tuloksetonta inseminaatiota yksityisellä, jonotin vuoden Husiin ja pääsin siellä ivf:ään, josta saatiin kuin saatiinkin alkio, joka on nyt minun lapseni. Jos vuoden 2019 minä olisi tiennyt miten upeasti kaikki lopulta tulee menemään, iso huoli olisi tippunut harteilta. Mutta mistäpä sen olisi tiennyt?

Huoli 3: Jaksaminen lapsen kanssa

Myös jaksaminen huoletti vuonna 2019, eikä suotta. "Entä jos lapsi ei nuku, tulenko hulluksi?" pohdin. No, lapsi ei nukkunut, ja tulin vähän hulluksi, mutta toivuin. Unettomuus on ihan kauheaa, mutta se menee jossain vaiheessa ohi. Jos oikein tiukka paikka tulee, voi mennä ensi- ja turvakotiin nukkumaan. Ja unettomuudesta voi kyllä tulla hulluksi oikein hyvin myös kahden vanhemman perheessä. 

Pohdin tukiverkkojamme: Kuka meitä auttaisi? Huoli oli aiheellinen, sillä meillä on liian pienet tukiverkot. Rankinta vanhemmuudessa sen jälkeen, kun aloimme nukkua vähän paremmin, onkin ollut yksinäisyys. Se on aivan kamalaa, ja pandemia ei auta siihen yhtään. Yksinäisyyttä lisäsi vielä merkittävästi se, että muutin toiselle paikkakunnalle kauas ystävistä. Ilmeisesti yksinäisyys on sellainen asia, jota kokevat myös parisuhteissa elävät kotiin jäävät vanhemmat. Se lienee kuitenkin vähän erilaista, kun kotona on kuitenkin edes osan ajasta toinen aikuinen. Oletan, että tilanne helpottaa sitten, kun aloitan työt ja lapsi menee hoitoon. Toivon myös, että pääsemme muuttamaan takaisin Helsinkiin.

Huoli 4: Oma elämä

"Pääsisinkö minä koskaan mihinkään yksin?" mietin 2019. No en ainakaan toistaiseksi. Enkä tiedä, koska tulen pääsemäänkään. Se ei kuitenkaan ole vielä haitannut. Sitten, kun on aika päästä johonkin, otan mll:ltä lastenvahdin ja menen. Ei ole vielä kiire mihinkään. Pandemia auttaa tässä, mutta en oikeastaan edes kaipaa nyt mitään omia menoja, vaan haluan olla lapsen kanssa. Ehkäpä olisin jo käynytkin jossain, jos kuvioissa olisivat esimerkiksi isovanhemmat hoitoapuna. Nyt on kuitenkin ihan hyvä näin.