perjantai 22. toukokuuta 2020

Lahjoittajan valinnasta ja kiitollisuudesta

Jouduin syksyllä miettimään sukusolujen lahjoittajaan liittyviä asioita.

Tiesin jo etukäteen, että saisin yksityisellä klinikalla toivoa tiettyjä ominaisuuksia: pituutta, silmien ja hiusten väriä ja etnisyyttä. Ajatus oli tuntunut todella vaikealta ja vastenmieliseltäkin. Ajattelin, etten missään tapauksessa halua yrittää saada design-vauvaa, ja nuo ominaisuudet olivat sitäpaitsi aivan yhdentekeviä. 

Toivoin salaa, että olisin saanut mielummin tietää jotain lahjoittajan koulutuksesta tai edes harrastuksista. Älykkyydestä puolet on perinnöllistä, joten olisin halunnut tietoa jostain, joka voisi edes vähän viitata siihen, että lahjoittaja on pärjännyt elämässään ja ollut kiinnostunut kehittämään itseään. Sekin olisi kuitenkin tuntunut karmivalta, että solujen luovuttajat kävisivät jossain kummallisissa massapalikkatesteissä, joiden avulla sitten tehtäisiin päätelmiä heidän älystään. Ei kiitos tällaiselle rodunjalostukselle.

Olin siis oikeastaan päättänyt, etten toivo yhtään mitään vaan annan sattuman ratkaista. Jos vauva syntyisi, hän olisi joka tapauksessa täydellinen. Sitten luin kuitenkin lahjasoluperhekirjallisuutta ja juttelin asiantuntijoiden kanssa, ja aloin pohtia sitä, mikä merkitys mahdollisen lapsen ja meidän pienen perheemme elämään mahtaisi ollakaan sillä, jos lapsi olisi aivan eri näköinen kuin minä. 

Tiesin, ettei klinikalta annettaisi minulle sellaisen ihmisen soluja, jonka ihonväri poikkeaisi merkittävästi omastani, ja se alkoi tuntua järkevältä. Lahjasolulapsen tausta tulee joka tapauksessa käsiteltäväksi jollain tavalla, ja siihen voi liittyä monenlaisia vaiheita ja tunteita. Ajattelin, että lapselle olisi epäreilua olla tummaihoinen, kun en voisi millään tavalla sitä perimää tai mahdollista kulttuuria perimän taustalla avata ja opettaa.

Seuraavaksi päädyin pohtimaan sitä, että entäpä jos lapsi olisikin aivan vaalea. Meidän suvussamme ei ole ketään vaaleahiuksista. Hämmentäisikö se häntä jossain vaiheessa, ja kokisiko hän ulkopuolisuutta siksi, että on aivan erinäköinen? Tai entäpä jos hän olisikin poika ja aivan merkittävän lyhyt, esimerkiksi selvästi alle 170-senttinen? Lyhyillä miehillä on elämässä vaikeampaa. Se on väärin, mutta se on totta. Olisiko parempi, ettei tämä hypoteettinen isätön lapsi joutuisi syrjityksi vielä pituuteensakin vuoksi?

Ja sitten eräänä päivänä hoitaja soitti kesken työpäivän, ja yhtäkkiä minulle olikin ihan selvää, että aion toivoa sittenkin jotain. Toivoin, että luovuttaja ei olisi poikkeuksellisen lyhyt ja että hän ei olisi aivan erityisen vaalea. Silmien väristä ja etnisyydestä en välittänyt sanoa mitään. Tilanne oli jotenkin täysin absurdi ja tunsin itseni ehkä vähän Mengeleksi, mutta silti oli varma olo siitä, että tein sen, mikä oli parasta.

Hoitaja lähti valitsemaan lahjoittajaa ja sain puolen tunnin kuluttua tiedot hänestä sähköpostilla. Siinä oli neljä ranskalaista viivaa (tietoja muutettu tähän):

- 180 cm
- Hiusten väri ruskea
- Silmien väri ruskea
- Etninen tausta suomalainen

ja sitten kysymys: Haluatko käyttää tämän lahjoittajan soluja?

Hetkeäkään empimättä vastasin viestiin: Haluan, kiitos.

Ja sitten istuin haltioituneena lyhyttä ominaisuuslistaa uudestaan ja uudestaan tavaten ja tunsin valtavaa rakkautta ja kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Mietin kyyneleet silmissä ymmärtääkö hän edes, että antaa elämänkokoisen lahjan. Tuntui hetken vähän surulliselta, etten tulisi mitä todennäköisimmin koskaan tapaamaan häntä. Haluaisin halata ja kiittää.

Sillä hetkellä syntyi minun mielikuvitusvauvani. Minun soluni olivat siinä minun kanssani toimistotalon toimistotuolissa ja noin kuuden kilometrin päässä olivat lahjoittajan solut klinikan pakkasessa. Minun lapseni rakennusaineet.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Lapsettomien lauantai, blogin 6-vuotissynttärit ja meitsi Hesarissa!


Pauliina Grönholm teki Hesariin hienon jutun lahjasoluhoidoista ja Juhani Niiranen otti siihen upeat kuvat. Minä olin yksi haastateltavista.

Huomenna on äitienpäivä ja blogin 6-vuotissynttärit. Koska uusia klikkauksia blogiin tulee nyt Hesarin kautta, ajattelin palata lyhyesti vielä alkuun ja kertoa siitä, mikä tämä blogi on ja miksi se on olemassa.

Ryhtyessäni kirjoittamaan vuonna 2014 olin ollut jo muutaman vuoden hyvin surullinen, koska minulla ei ollut lapsia, eikä uutta miestä tuntunut eron jälkeen kovista yrityksistä huolimatta löytyvän mistään. Pahin pelkoni oli, etten löydä puolisoa koskaan, ja jään yksin ja lapsettomaksi. Etsin kuumeisesti tietoa tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä tunteista, mutta löysin ainoastaan mies-nais -pariskunnille suunnattua materiaalia. Se pahensi oloani entisestään. Minulla ei ollut edes puolisoa, eikä surulleni tuntunut olevan sanoja eikä tilaa. Hedelmöityshoitoklinikalta sain käteeni esitteen, jossa mies silitteli naisen raskausvatsaa ja he katselivat yhdessä tulevaisuuteen. En tiennyt, mitä itseni ja itsellisyyteni kanssa tekisin, joten aloin kirjoittaa.

Luin kaiken käsiini saamani lapsettomuusmateriaalin ja huomasin, että vaikka kumppanin puuttuminen on kai yleisin tahattoman lapsettomuuden syy, suru tuntui olevan varattu vain heteropariskunnille. Muunlaiset tahattomasti lapsettomat surivat ja surevat edelleen liian usein yksin ja vaikenevat, ja se on vaarallista. Helpotuin, kun ymmärsin, ettei suru riipu parisuhdestatuksesta. Opin ymmärtämään myös sen, että on todella monenlaisia elämäntilanteita, seksuaalisia suuntautumisia ja identiteettejä, jotka voivat vaikuttaa siihen, ettei lapsia voi toiveista huolimatta saada tai edes yrittää. 

Olen kirjoittanut kauan ja välillä raivokkaastikin, ja halunnut tuoda esiin niitä tabuiksi laskettavia tunteita, joita tahattomaan perheettömyyteen tai lapsettomuuteen liittyy. Kipua, vihaa, surua, raivoa, katkeruutta, yksinäisyyttä ja vaille jäämisen kokemusta ei tarvitse aina yrittää jalostaa painokelpoisiksi. Monet häpeävät näitä tunteita niin paljon, että käpertyvät niiden kanssa kokonaan yksinäisyyteen, mutta niille pitää löytää ulostuloväylä. Tahaton lapsettomuus on yksi ihmisen elämän suurimpia mahdollisia kriisejä, eikä siitä voi eikä tarvitse selvitä aina tyylipuhtaasti ja kenenkään mieltä pahoittamatta.

En löytänyt ajoissa kumppania, mutta pääsen kuin pääsenkin nyt aivan viime metreillä yrittämään lasta yksin. Matka tähän pisteeseen on ollut todella pitkä ja kipeä. Olen ylpeä ja onnellinen, että olen päässyt tähän saakka. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ei voi tietää, mutta ainakin tiedän yrittäneeni saavuttaa sen, mikä on ollut minulle aina kaikista tärkeintä. Jos saan lapsen, me olemme perhe, ja perheen minä haluan. Jos en lasta saa, rakennan perheeni muulla tavoin.

Toivon, että jokainen, jolle tahaton lapsettomuus on jollain tavalla omakohtainen tai oleellinen asia, katsoo lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta psykologi Mirka Paavilaisen luennon. Se on katsottavissa vain 15.5.2020 saakka. Luennon dioja pääsee lukemaan 6.6. asti. Tämä on aivan timanttinen kovan ammattilaisen infopaketti, josta saa paljon tietoa lapsettomuuden näkymättömästä surusta ja siitä, kuinka vaikeista tilanteista ja kokemuksista voi päästä yli. Luento on pääasiassa suunnattu niille, joilla on asiasta omakohtainen kokemus, mutta uskon sen olevan hyvin avartava myös niille, jotka haluavat ymmärtää tahattomasti lapsettomien kokemuksia paremmin.

Ja nyt toivotan jo toisen kerran tällä viikolla paljon voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on vuoden raskain päivä. Me emme ole kukaan oikeasti yksin, vaikka siltä nyt ehkä tuntuukin. Rohkaisen kaikkia teitä hakemaan vertaistukea, se on aivan korvaamatonta.

P.S. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, aikaisemmin laatimani syntyvyysbingo saattaa olla hyödyllinen niille, jotka päätyvät lukemaan HS:n jutun kommenttiketjua. Minä en päädy. Tämän blogin kommentit moderoidaan ja asiattomat ja ilkeät päätyvät suoraan roskiin. Muille lämpimästi tervetuloa kommentoimaan ja keskustelemaan! Sellaisen disclaimerin nyt kuitenkin vielä tähän loppuun heitän, että viimeisessä toimituksellisessa vaiheessa lehtijuttu oli muokkaantunut sen verran, että siitä voi saada käsityksen, että hoitojen ikärajat olisivat tulleet minulle yllätyksenä. Näin ei suinkaan ollut. Eivät ne kenellekään julkisen puolen hoitoihin itsensä taistelleelle tule. Yllätyksenä tuli se, ettei etukäteen kerrottu, että tietyn ikäiset saavat vain yhden hoitokierroksen.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Raivarit

Aloittelen unetonta yötä. Olen niin raivoissani, että voisin räjähtää atomeiksi avaruuteen. Olen aivan loppu jo nyt, vaikka en ole edes päässyt aloittamaan hedelmöityshoitoja kunnolla. Tie tähän pisteeseen on ollut loputtoman pitkä ja tunnevuoristoratainen. Matka on kestänyt kahdeksan vuotta, ja viimeisen vuoden ajan toivo ja epätoivo, ilo ja tuskainen suru ovat vaihdelleet sellaisella intensiteetillä, että vaikutan ajoittain varmasti aivan sekopäiseltä. Ja siltä minusta tuntuukin.

Ja sitä olenkin.

Viime viikon helpotus siitä, että hoitoja voidaan pandemiasta huolimatta nyt jatkaa, vaihtui tänään riipiväksi epätoivoksi, koska julkiselta puolelta ilmoitettiin, ettei nyt kuitenkaan jatketa niitä hoitoja (ivf/icsi), joita minä olen tässä viimeisten munasolujeni kanssa jonotellut puoli vuotta. Ei perusteluja, ei arvioita tulevaisuudesta. "Ei toistaiseksi ole mahdollista aloittaa". Ja se siitä sitten.

Haluan kirkua, koska en voi odottaa syksyyn. En voi odottaa loppuvuoteen. Olen tuhlannut viime syksystä asti aikaani odottaen jotain, jota nyt ei näytä sittenkään tulevan. Sinä aikana olisin voinut hankkiutua konkurssiin ja edes teoriassa raskaaksi yksityisellä puolella.

Jos kuulette Keskuspuistosta sekopäistä kirkumista ensi yönä, se olen sitten minä.

Simpukka-viikko: ohjelmaa tahattomasti lapsettomille

Tällä viikolla lapsettomien yhdistys Simpukka järjestää perinteisesti Simpukka-viikon ohjelmaa. Aion itse osallistua ainakin tiistain Näkymätön suru -verkkoluennolle.

Lauantaina vietetäänkin sitten lapsettomien lauantaita ja sunnuntaina on äitienpäivä. Hengitellään sitä kohti ja sen yli. Voimia kaikille!