Pauliina Grönholm teki Hesariin hienon jutun lahjasoluhoidoista ja Juhani Niiranen otti siihen upeat kuvat. Minä olin yksi haastateltavista.
Huomenna on äitienpäivä ja blogin 6-vuotissynttärit. Koska uusia klikkauksia blogiin tulee nyt Hesarin kautta, ajattelin palata lyhyesti vielä alkuun ja kertoa siitä, mikä tämä blogi on ja miksi se on olemassa.
Ryhtyessäni kirjoittamaan vuonna 2014 olin ollut jo muutaman vuoden hyvin surullinen, koska minulla ei ollut lapsia, eikä uutta miestä tuntunut eron jälkeen kovista yrityksistä huolimatta löytyvän mistään. Pahin pelkoni oli, etten löydä puolisoa koskaan, ja jään yksin ja lapsettomaksi. Etsin kuumeisesti tietoa tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä tunteista, mutta löysin ainoastaan mies-nais -pariskunnille suunnattua materiaalia. Se pahensi oloani entisestään. Minulla ei ollut edes puolisoa, eikä surulleni tuntunut olevan sanoja eikä tilaa. Hedelmöityshoitoklinikalta sain käteeni esitteen, jossa mies silitteli naisen raskausvatsaa ja he katselivat yhdessä tulevaisuuteen. En tiennyt, mitä itseni ja itsellisyyteni kanssa tekisin, joten aloin kirjoittaa.
Luin kaiken käsiini saamani lapsettomuusmateriaalin ja huomasin, että vaikka kumppanin puuttuminen on kai yleisin tahattoman lapsettomuuden syy, suru tuntui olevan varattu vain heteropariskunnille. Muunlaiset tahattomasti lapsettomat surivat ja surevat edelleen liian usein yksin ja vaikenevat, ja se on vaarallista. Helpotuin, kun ymmärsin, ettei suru riipu parisuhdestatuksesta. Opin ymmärtämään myös sen, että on todella monenlaisia elämäntilanteita, seksuaalisia suuntautumisia ja identiteettejä, jotka voivat vaikuttaa siihen, ettei lapsia voi toiveista huolimatta saada tai edes yrittää.
Olen kirjoittanut kauan ja välillä raivokkaastikin, ja halunnut tuoda esiin niitä tabuiksi laskettavia tunteita, joita tahattomaan perheettömyyteen tai lapsettomuuteen liittyy. Kipua, vihaa, surua, raivoa, katkeruutta, yksinäisyyttä ja vaille jäämisen kokemusta ei tarvitse aina yrittää jalostaa painokelpoisiksi. Monet häpeävät näitä tunteita niin paljon, että käpertyvät niiden kanssa kokonaan yksinäisyyteen, mutta niille pitää löytää ulostuloväylä. Tahaton lapsettomuus on yksi ihmisen elämän suurimpia mahdollisia kriisejä, eikä siitä voi eikä tarvitse selvitä aina tyylipuhtaasti ja kenenkään mieltä pahoittamatta.
En löytänyt ajoissa kumppania, mutta pääsen kuin pääsenkin nyt aivan viime metreillä yrittämään lasta yksin. Matka tähän pisteeseen on ollut todella pitkä ja kipeä. Olen ylpeä ja onnellinen, että olen päässyt tähän saakka. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ei voi tietää, mutta ainakin tiedän yrittäneeni saavuttaa sen, mikä on ollut minulle aina kaikista tärkeintä. Jos saan lapsen, me olemme perhe, ja perheen minä haluan. Jos en lasta saa, rakennan perheeni muulla tavoin.
Toivon, että jokainen, jolle tahaton lapsettomuus on jollain tavalla omakohtainen tai oleellinen asia, katsoo lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta psykologi Mirka Paavilaisen luennon. Se on katsottavissa vain 15.5.2020 saakka. Luennon dioja pääsee lukemaan 6.6. asti. Tämä on aivan timanttinen kovan ammattilaisen infopaketti, josta saa paljon tietoa lapsettomuuden näkymättömästä surusta ja siitä, kuinka vaikeista tilanteista ja kokemuksista voi päästä yli. Luento on pääasiassa suunnattu niille, joilla on asiasta omakohtainen kokemus, mutta uskon sen olevan hyvin avartava myös niille, jotka haluavat ymmärtää tahattomasti lapsettomien kokemuksia paremmin.
Ja nyt toivotan jo toisen kerran tällä viikolla paljon voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on vuoden raskain päivä. Me emme ole kukaan oikeasti yksin, vaikka siltä nyt ehkä tuntuukin. Rohkaisen kaikkia teitä hakemaan vertaistukea, se on aivan korvaamatonta.
P.S. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, aikaisemmin laatimani syntyvyysbingo saattaa olla hyödyllinen niille, jotka päätyvät lukemaan HS:n jutun kommenttiketjua. Minä en päädy. Tämän blogin kommentit moderoidaan ja asiattomat ja ilkeät päätyvät suoraan roskiin. Muille lämpimästi tervetuloa kommentoimaan ja keskustelemaan! Sellaisen disclaimerin nyt kuitenkin vielä tähän loppuun heitän, että viimeisessä toimituksellisessa vaiheessa lehtijuttu oli muokkaantunut sen verran, että siitä voi saada käsityksen, että hoitojen ikärajat olisivat tulleet minulle yllätyksenä. Näin ei suinkaan ollut. Eivät ne kenellekään julkisen puolen hoitoihin itsensä taistelleelle tule. Yllätyksenä tuli se, ettei etukäteen kerrottu, että tietyn ikäiset saavat vain yhden hoitokierroksen.
Hei, olen 49v mies ja olen vasta viime vuosina alkanut pohtia ja kaivata omia lapsia. Miehelle toki mahdollista vieläkin biologian puolesta, mutta sitä miettii onko se enää järkevää, ja toivoo että olisi saanut lapsia jo aiemmin. Välillä selittelen itselleni että ei tähän maailmaan kannata lapsia hankkia. Mutta sekään ei poista sitä vajauden tunnetta mikä tulee siitä kun on lapseton sinkku.
VastaaPoistaKuuntelin myös tuota Mirkan luentoa.
Kaikkea hyvää,
Juha