Lahjoittajan valinnasta ja kiitollisuudesta

Jouduin syksyllä miettimään sukusolujen lahjoittajaan liittyviä asioita.

Tiesin jo etukäteen, että saisin yksityisellä klinikalla toivoa tiettyjä ominaisuuksia: pituutta, silmien ja hiusten väriä ja etnisyyttä. Ajatus oli tuntunut todella vaikealta ja vastenmieliseltäkin. Ajattelin, etten missään tapauksessa halua yrittää saada design-vauvaa, ja nuo ominaisuudet olivat sitäpaitsi aivan yhdentekeviä. 

Toivoin salaa, että olisin saanut mielummin tietää jotain lahjoittajan koulutuksesta tai edes harrastuksista. Älykkyydestä puolet on perinnöllistä, joten olisin halunnut tietoa jostain, joka voisi edes vähän viitata siihen, että lahjoittaja on pärjännyt elämässään ja ollut kiinnostunut kehittämään itseään. Sekin olisi kuitenkin tuntunut karmivalta, että solujen luovuttajat kävisivät jossain kummallisissa massapalikkatesteissä, joiden avulla sitten tehtäisiin päätelmiä heidän älystään. Ei kiitos tällaiselle rodunjalostukselle.

Olin siis oikeastaan päättänyt, etten toivo yhtään mitään vaan annan sattuman ratkaista. Jos vauva syntyisi, hän olisi joka tapauksessa täydellinen. Sitten luin kuitenkin lahjasoluperhekirjallisuutta ja juttelin asiantuntijoiden kanssa, ja aloin pohtia sitä, mikä merkitys mahdollisen lapsen ja meidän pienen perheemme elämään mahtaisi ollakaan sillä, jos lapsi olisi aivan eri näköinen kuin minä. 

Tiesin, ettei klinikalta annettaisi minulle sellaisen ihmisen soluja, jonka ihonväri poikkeaisi merkittävästi omastani, ja se alkoi tuntua järkevältä. Lahjasolulapsen tausta tulee joka tapauksessa käsiteltäväksi jollain tavalla, ja siihen voi liittyä monenlaisia vaiheita ja tunteita. Ajattelin, että lapselle olisi epäreilua olla tummaihoinen, kun en voisi millään tavalla sitä perimää tai mahdollista kulttuuria perimän taustalla avata ja opettaa.

Seuraavaksi päädyin pohtimaan sitä, että entäpä jos lapsi olisikin aivan vaalea. Meidän suvussamme ei ole ketään vaaleahiuksista. Hämmentäisikö se häntä jossain vaiheessa, ja kokisiko hän ulkopuolisuutta siksi, että on aivan erinäköinen? Tai entäpä jos hän olisikin poika ja aivan merkittävän lyhyt, esimerkiksi selvästi alle 170-senttinen? Lyhyillä miehillä on elämässä vaikeampaa. Se on väärin, mutta se on totta. Olisiko parempi, ettei tämä hypoteettinen isätön lapsi joutuisi syrjityksi vielä pituuteensakin vuoksi?

Ja sitten eräänä päivänä hoitaja soitti kesken työpäivän, ja yhtäkkiä minulle olikin ihan selvää, että aion toivoa sittenkin jotain. Toivoin, että luovuttaja ei olisi poikkeuksellisen lyhyt ja että hän ei olisi aivan erityisen vaalea. Silmien väristä ja etnisyydestä en välittänyt sanoa mitään. Tilanne oli jotenkin täysin absurdi ja tunsin itseni ehkä vähän Mengeleksi, mutta silti oli varma olo siitä, että tein sen, mikä oli parasta.

Hoitaja lähti valitsemaan lahjoittajaa ja sain puolen tunnin kuluttua tiedot hänestä sähköpostilla. Siinä oli neljä ranskalaista viivaa (tietoja muutettu tähän):

- 180 cm

- Hiusten väri ruskea

- Silmien väri ruskea

- Etninen tausta suomalainen

ja sitten kysymys: Haluatko käyttää tämän lahjoittajan soluja?

Hetkeäkään empimättä vastasin viestiin: Haluan, kiitos.

Ja sitten istuin haltioituneena lyhyttä ominaisuuslistaa uudestaan ja uudestaan tavaten ja tunsin valtavaa rakkautta ja kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Mietin kyyneleet silmissä ymmärtääkö hän edes, että antaa elämänkokoisen lahjan. Tuntui hetken vähän surulliselta, etten tulisi mitä todennäköisimmin koskaan tapaamaan häntä. Haluaisin halata ja kiittää.

Sillä hetkellä syntyi minun mielikuvitusvauvani. Minun soluni olivat siinä minun kanssani toimistotalon toimistotuolissa ja noin kuuden kilometrin päässä olivat lahjoittajan solut klinikan pakkasessa. Minun lapseni rakennusaineet.