Veikkaanpa, että useimmat yksinhuoltajat ovat ainakin joskus kuulleet seuraavan kaltaisen kommentin jossain muodossa kahden vanhemman perheessä elävältä ihmiseltä:
Mäkin olen käytännössä yksinhuoltaja, koska puoliso on joka kuukausi viisi päivää työmatkalla.
Kuulemma ärsyttää aivan hemmetisti. Kahden vanhemman perheessä elävä ihminen ei nimittäin ole yksinhuoltaja: puoliso on kuitenkin olemassa, ja tulee joskus kotiin. Yksinhuoltaja voi odotella ja odotella, mutta ei sieltä ovesta kukaan tupsahda, on pärjättävä pääasiassa aina yksin. Näissä keskusteluissa kyse on kai lopultakin vain siitä perusinhimillisestä tosiasiasta, että me kaikki tarvitsemme joskus tilaisuuden päästää höyryjä. Tässä menee pieleen kuitenkin se, että puhuja pyrkii ventiloimaan oloaan varastamalla toisen identiteetin. Hän käyttää itsestään sanaa, joka ei määritelmällisesti kuvaa häntä, ja esittää näin tietävänsä kokemuksellisesti, millaista toisen elämä on. Se saa kuulijan tuntemaan olonsa loukatuksi, mitätöidyksi ja vähätellyksi.
Olen viime aikoina ollut sattuneesta syystä kiinnostunut pohtimaan yksinhuoltajuutta, ja olen tutkaillut mahdollisuuksia verkostoitua muiden yksinhuoltajien kanssa, jos saan itse lapsen. Yksinhuoltajuus on asia, jonka en rehellisesti koskaan uskonut osuvan omalle kohdalleni, mutta jota nyt kuitenkin toivon enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä haluan lapsen, ja minulle mahdollinen tapa saada hänet olisi itsellinen vanhemmuus. Itsellinen vanhempi on vanhempi, joka tekee aktiivisen päätöksen yrittää lasta yksin lahjoitetulla solulla tai alkiolla. Yleisin syy tähän on se, ettei kumppania toiveista huolimatta ole, mutta on myös ihmisiä, joille itsellinen vanhemmuus on ensisijainen vaihtoehto. Jos aihe on uusi, suosittelen klikkaamaan yllä olevaa linkkiä ja tutustumaan edes pintapuolisesti niihin moninaisiin asioihin, joita itsellisyyteen liittyy. Kyseessä on iso ja hyvin monimutkainen asia, ei kepeä reissu klinikalle lasta shoppaamaan, kuten asiaa tuntemattomat joskus erehtyvät luulemaan.
Yksinhuoltajuutta tutkaillessani olen huomannut, että jostain syystä sanasta itsellinen tykätään nykyään kovasti. Siinä varmaankin koetaan olevan jotenkin positiivisempi klangi, kuin yksinhuoltajassa, johon liitetään usein törkeästi leimaavia ja ilkeitä lisämääreitä. Yksinhuoltajaksi määritellyksi tuleminen vaikuttaa monesta tuntuvan aika typistävältä ja ikävällä tavalla lokeroivalta. Yksilölliset taustat ja tarinat yhden vanhemman perheiden takana puuroutuvat ankeaksi negatiiviseksi mössöksi, kun otsaan lätkäistään yh-mamman leima. (Yh-isiin luonnollisesti suhtaudutaan selkeästi positiivisemmin.) Monet yksinhuoltajat näyttävätkin kutsuvan itseään siksi nykyään mielellään itsellisiksi vanhemmiksi. Ihan ymmärrettävää, että on tarve hakea positiivisempia määrittelyjä ilkeiden ja leimaavien sijaan.
Ikävä kyllä nyt on kuitenkin niin, että me oikeasti itselliset vanhemmat ja itselliseksi vanhemmaksi yrittäjät emme ole tästä välttämättä kovin innoissamme, sillä me todella tarvitsemme itse oman sanamme. Sen sanan olemassaolo ja löytyminen on ollut minulle ja monelle kohtalotoverille aivan suunnaton helpotus. Sen sanan kautta on tullut näkyväksi parisuhteetta elävän ihmisen lapsettomuussuru ja sen oikeus. Sen sanan kautta me löydämme tietoa, tukea ja toisemme netistä. Sen sanan olemassaolo on oikeastaan tavallaan pelastanut minut, sillä 2014 kun aloin kirjoittaa tätä blogia, sille mitä koin, ei vielä ollut sanoja. Koin silloin olevani sellaisella tavalla yksin, että se oli hajottaa minut pirstaleiksi.
- Olen luopunut aktiivisesti työstämällä ydinperheen unelmasta jo ennen hoitoihin lähtemistä. Olen tarvinnut ja saanut tähän ammattiapua. Olen surrut valtavasti ja kokenut suuria epäonnistumisen tunteita, koska perheytyminen perinteisellä tavalla ei onnistunut. Tämä prosessi kesti vuosia ja oli hyvin kipeä.
- Olen kokenut paljon epäonnistumisen tunteita ja myös ympäristön leimaamista sinkkuudestani.
- Olen rakentanut identiteettini uudestaan. Olen kivuliaasti hyväksynyt sen, että minusta ei tule vanhempaa rakastamani ihmisen kanssa koskaan. Minusta tulee vanhempi joko yksin tai ei ollenkaan.
- Olen hankkinut vuosien aikana valtavan määrän tietoa lapsen terveestä kehityksestä lahjasoluperheessä ja ahminut tietysti erityisesti kaiken tiedon lapsen hyvinvoinnista yhden vanhemman lahjasoluperheessä.
- Olen valmentautunut kaikin mahdollisin tavoin siihen, miten lapsen kanssa puhutaan hänen lahjasolutaustastaan. Siihen on olemassa omat sääntönsä, ja puhumisen tavalla on suuri merkitys lapsen hyvinvoinnille koko elämän mittaisesti. Tällä lapsella ei ole isää millään tasolla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minä en ole koskaan tavannut sitä ihmistä, jonka geenejä hän kantaa. Sen asian käsittely on aivan oma erityinen asiansa, johon itsellisen vanhemman on valmistauduttava hyvin.
- Olen pohtinut tarkasti raha-asioita, asumisjärjestelyjä, tukiverkostoja, omaa jaksamista, mahdollisia tukitahoja, työelämän ja vanhemmuuden yhteensovittamista, erilaisia poikkeustilanteita ja niistä selviämistä ennen päätöstä yrittää saada lapsi.
- Olen pohtinut paljon sitä, mikä tulee olemaan ympäristön suhtautuminen minun toivottuun perhemuotooni ja joutuisiko lapsi kuulemaan ikäviä kommentteja taustastaan tai äidistään.
- Olen pohtinut vuosia sitä, mikä on oikein. Onko minulla oikeus haluta lapsi, vaikka minulla ei ole kumppania?
- Olen käynyt vaikeita keskusteluja lähipiirini kanssa aiheesta, ja joutunut selittämään ja korjaamaan väärinkäsityksiä uudestaan ja uudestaan.
- Olen käynyt keskustelemassa vanhemmaksi tulemisestani psykologin kanssa pakollisessa lahjasoluneuvonnassa.
- Olen lukenut lehtien palstoilta, että olen itsekäs ja kauhea ihminen. Olen tullut uskovaisten ja muiden konservatiivien tuomitsemaksi.
- Olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuutta yrittää saada lasta muuten kuin epämiellyttävien ja osin kivuliaidenkin lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Minun mahdollisen lapseni alkuun saattamiseen ei tule liittymään mitään erityisen mukavaa tai kaunista, ainoastaan ikäviä kliinisiä toimenpiteitä, kipua ja yksityisen puolen hoitojen osalta myös todella isoa rahanmenoa.
- Olen kestänyt hedelmöityshoidot yksin. Olen taistellut yksin itseni läpi julkisen puolen epäinhimillisen hedelmöityshoitosuon.
- Olen pelännyt valtavasti, etten voi tai ehdi enää tulla raskaaksi. Olen saanut öisin paniikkikohtauksia tätä pelätessäni. Olen itkenyt pitkiä öitä hoitojen viivästyessä.
- Olen ehtinyt kokea valtavaa surua ja ulkopuolisuutta lapsettomuuden takia. Olen ollut suruni kanssa näkymätön, sillä sinkun lapsettomuussurua ymmärretään edelleen erittäin huonosti.
- Olen työstänyt asian mielessäni siihen pisteeseen saakka, että yksinhuoltajaksi ryhtyminen olisi minulle iloinen asia, ja olisin ylpeä yhärimamma. Tähän pisteeseen pääsemisessä kesti kahdeksan vuotta. Itselliset äidit joutuvat tyypillisesti harkitsemaan vanhemmaksi tuloaan aivan erilaisella tasolla, kuin perinteisellä tavalla lapsen saavat. Heidän matkansa vanhemmuuteen on siis aivan omanlaisensa.
- Miltä tuntuu erota lapsen toisesta vanhemmasta, kun toiveena on ollut perhe-elämä kahden vanhemman perheessä?
- Miltä tuntuu, kun raskaus on alkanut sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa yhteiselämä ei ole mahdollinen?
- Miltä tuntuu, jos lapsen toinen vanhempi ei halua olla tekemisissä lapsen kanssa tai osallistua millään tavalla?
- Miltä tuntuu tulla vahingossa raskaaksi?
- Miltä tuntuu, jos joutuu pohtimaan aborttia?
- Millaista on eron jälkeen, jos välit ovat riitaisat?
- Miltä tuntuu, jos vanhempien näkemykset lapsen hoidosta ja kasvatuksesta eroavat kovasti?
- Millaista on, jos lapsi viettää aikaa myös toisella vanhemmallaan? Entä jos ei vietä?