perjantai 30. toukokuuta 2014

Ensimmäinen moka

Ensimmäistä kertaa pyysin ystävää lopettamaan. Olin surullinen, enkä jaksanut kuunnella, kuinka raskasta on olla raskaana. Sanoista syyllisyyteen kesti kaksi ja puoli sekuntia. En halua olla se ihminen, jonka seurassa pitää varoa. Olen pahoillani ja tekisin mitä tahansa että saisin sanotun sanomattomaksi. Samalla kuitenkin huomaan, että kukaan iloisista odottajista ei ole tainnut muistaa kysyä pitkään aikaan mitä minulle kuuluu. Nyt jos koskaan tarvitsisin halauksen. Koiraparka.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Nettideittailun kirous (Nirson vanhanpiian tilitys)

Käyn nettideittiprofiilissani ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen ja huomaan, että minulle on muutama päivä aikaisemmin kirjoittanut mies, joka vaikuttaa todella mukavalta. Innostun taas. Jospa tätä sittenkin kannattaisi vielä kokeilla! Vaihdamme muutaman viestin. Mies kirjoittaa hyvin, vaikuttaa aktiiviselta ja kiinnostuneelta monista asioista ja hänelläkin on koira. Haluan treffeille! Tämä vaikuttaa hyvältä!

Sitten eteen tulee tuttu ongelma: Mies on niin aikataulutettu ja ehdoton omien menojensa kanssa, että tapaaminen onnistuu ainoastaan jos suostun liittymään osaksi hänen arkirutiinejaan. Mies haluaa, että matkustan toiselle puolelle kaupunkia hänen kanssaan koiralenkille. Omaa koiraani en voi ottaa mukaan, koska hänen koiransa ei tule toimeen muiden kanssa.  Ehdotan tapaamista puolivälissä. Mies suostuu vastahakoisesti ja ilmoittaa sitten lenkkireitin, jota voimme kulkea ehdottamassani paikassa. Tänään on kylmä ja sataa vettä, mutta kahville meno ei käy, koska hänen koiransa tarvitsee liikuntaa. Kolmen yrityksen jälkeen päätän jättää projektin sikseen. Tällaisia ilmeisesti ovat ne "koiraihmiset".

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Minä haluan treffeille kivaan paikkaan, ja haluan, että myös minun tarpeeni, mielenkiinnon kohteeni ja aikatauluni otetaan huomioon. En halua juosta töistä kotiin juoksuttamaan omaa koiraani ja juosta sitten toiselle puolelle kaupunkia juoksuttamaan jonkun muun koiraa. Ensimmäinen tapaaminen voi mieluusti tapahtua ilman yhtäkään eläintä (tai lasta, vrt. edellinen nettitreffiyritys). Haluan tutustua rauhassa, en joutua heti ensimmäisillä treffeillä osaksi jonkun toisen tylsiä arkirutiineja. Jos menen tapaamaan uutta ihmistä, voin järjestää omaan kalenteriini pari tuntia aikaa siihen, että tutustun häneen. Edellytän tätä myös mieheltä.

Mietin deittiprofiilini sulkemista lopullisesti, mutta päätän sitten, että käyn siellä taas seuraavan kerran neljän kuukauden kuluttua. Eihän sitä koskaan tiedä ja aina on toivoa ja sehän tapahtuu muuten kuulemma aina kun sitä vähiten odottaa.

Minä en löydä miestä, mutta eipä näytä olevan helppoa sinkkumiehilläkään naisenhaku:

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/62577-tutkija-yha-useampi-sinkkumies-ei-loyda-koskaan-naista

(Luola)miehille ei näemmä parisuhdemarkkinoilla enää riitä menestyksen takeeksi säännöllinen työ ja kyky huolehtia itsestään ja perheestään. Perheestä huolehtiminen tarkoittaa ilmeisesti tässä yhteydessä sitä, että ostaa koskenkorvan sijasta palkkarahoillaan perheelle ruokaa ja pystyy suojelemaan naistaan ja lapsiaan jääkarhuilta? Ja itsestä huolehtiminen sitä, että pesee hampaansa? Mikä on, kun ei kelpaa? Koulutetut naiset eivät nykyään kai edellytä mieheltä suojelua tai elatusta. Naiset edellyttävät miehiltä esimerkiksi normaaleja käytöstapoja, toisen huomioonottamista, alkeellista yleissivistystä ja keskustelutaitoa.

Tänään tuntuu oikein mukavalta, että parisängyn toinen puoli on tyhjä. Onneksi useimmat miehet eivät ole kuten Laasanen.

Kommentteja kaipailen kovasti, kirjoitathan jos ajattelit jotain. Tyhjiössä on tylsä kirjoittaa.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kyllä ne kannattaisi nuorena tehdä

Vanhempani ovat erityisen lapsirakkaita ihmisiä ja jo aika iäkkäitä. Kysyin äidiltäni taannoin varovasti, miltä hänestä ja isästä tuntuu se, että kaikilla heidän sisaruksillaan on lapsenlapsia ja heillä ei.  Äiti sanoi, että minä en ole heille mitään velkaa, eikä heillä ole mitään oikeutta odottaa minun täyttävän heidän unelmiaan. Itkuhan siitä sitten tuli. Olen onnekas.

Tiedän, että monilla on rankempaa tämän kanssa. Kummallisia kysymyksiä ja ikäviä tilanteita sattuu minulle lähinnä työyhteisössä, mutta suku on jättänyt rauhaan. Minkälaisia kokemuksia teillä on?

Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa pidemmästi vielä myöhemmin, heti kun ulkona ei ole noin satumaisen kaunista. Metsä kutsuu.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Ne hyvät puolet

Viikonloppu! Hyvää ruokaa, ystäviä, kulttuuririentoja, kirjoittamista, pitkiä unia, aamupalaa sängyssä, lempparisarjoja, päämäärätöntä käyskentelyä ihmeellisessä kesässä. Olen vapaa tekemään mitä haluan, ja näin kesän kynnyksellä se tuntuu taas uskomattoman hyvältä.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Unisia mietteitä sohvan pohjalta

Blogi on ollut elossa viisi päivää. Täällä on vierailtu lähes 700 kertaa. En tiedä, onko se paljon vai vähän. Kirjoitan jo kahdeksatta tekstiä ja tuntuu, että asiaa olisi vaikka kuinka paljon.

Onko sillä, etten halua kertoa bloggauksestani lähipiirissä juuri kenellekään joku yhteys siihen, että tekstiä tulisi loputtomasti nyt kun on vihdoin purkuväylä? Eli toisin sanoin: Miksi tästä aiheesta on niin vaikeaa puhua edes läheisimpien kanssa?

torstai 15. toukokuuta 2014

Eron jälkeen –trilogia. Osa III

Minä todellakin odotan kaikista vähiten. Ystävät saavat lapsia, osa jo toisiaan tai kolmansiaan. Työpaikallani on neljä naista raskaana. Rikkinäinen puhelin tekee tehtävänsä ja osa työyhteisöstä luulee minun olevan yksi odottajista. Saan onnitteluja. Kun asia sitten lopulta on kaikille selvä, kahvihuoneessa käydään isolla porukalla pomon aloitteesta hilpeä keskustelu, jossa todetaan työpaikan vedessä varmastikin olevan jotain epäilyttävää. Seuraavaksi raskaana oletkin sitten varmasti sinä, sanoo pomo. Se on melkein kaikista hauskasti sanottu.

Ystävä menee naimisiin ja aiheutan plaseerausongelman: Olen isoissa häissä ainoa pariton. Kun tanssi alkaa, jään yksin istumaan saliin. Pakenen vessaan.

Kaikilla serkuillani on lapsia, useimmilla useampia. Äitini, joka on hienotunteinen ihminen, ei ole koskaan sanonut minulle toivovansa lapsenlapsia, mutta kiinnittää serkkujen lasten kuvia jääkaapin oveen. Myös isoäitini asunto on täynnä pikkuisten kuvia. Tuon hänelle kuvan koirastani.

Minulle soitetaan sunnuntaiaamuna kello yhdeksän: Lähdenkö Hoploppiin? En lähde. Sitten minulle ei enää soiteta.

Alan olla lopussa. Olen pahantuulinen koko ajan.


Äitienpäivänä kova tuuli pöllyyttää onneksi hiekkaa silmiin, koska minä itken koirapuistossa. Vihdoinkin. Tämä saa nyt riittää. En voi enää toivoa ja odottaa. Minä olen yksin ja sillä hyvä. Minusta tulee nainen, joka odottaa kaikkein vähiten.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Eron jälkeen –trilogia. Osa II

Syksyllä tulee voimaan uusi laki. Väestöliiton lääkäri kertoo kuinka munasolut kerätään jättimäisellä neulalla. Olen kauhuissani. Vaikka lääkäri selittää kaiken hitaasti ja moneen kertaan, en muista käynnistä jälkeenpäin juuri mitään. Lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen laboratorioon, jotta voitaisiin tarkistaa, onko jo kiire pakastaa soluja. En mene. En halua tietää.

Nyt olen rauhallinen, koska tiedän vaihtoehtoni. Adoptio, lahjasolu ja pakastus on selvitetty. (Pullo viiniä ja baariin –menetelmä ei ole vaihtoehto.) Rauhaa kestää muutaman kuukauden, sitten se iskee: En minä halua lasta yksin! Minä halua perheen!  En minä ole lapseton, minä olen perheetön! En selviä yksin traumatisoituneen adoptiolapsen kanssa, enkä halua olla raskaana yksin! Ei minulla ole riittäviä tukiverkkoja, kuka minua auttaa silloin kun en jaksa? Miten muka kuvittelisin selviäväni taloudellisesti?

Alan kyseenalaistaa itseäni. Mitä oikeastaan haluan? Onko se, mitä haluan todellakin lapsi? Jos pitäisi valita parisuhteen ja lapsen välillä, kummanko valitsisin? Olenko joskus kauan sitten päättänyt että minusta pitää tulla äiti ja toistellut sitä sitten mantrana, vaikka se ei ole enää vuosiin tarkoittanut mitään?


Mikä minua vaivaa? Miksi en löydä miestä? Yritän taas deittailla netissä ja ahdistun lisää. Tämä ei toimi.

Vau

Ensimmäinen linkkaukseni :)

http://loppukiri.wordpress.com/2014/05/14/elamantilannelapsettomuus/comment-page-1/#comment-315

Trilogia saa jatkoa vielä tänään, paitsi jos saunassa on liian mukavaa tai päiväunet vievät voiton. Koira lähti hoitoon, olen vapaa tekemään mitä tahansa. Ihanaa!

tiistai 13. toukokuuta 2014

Me ja minä

Hakusanalla "elämäntilannelapsettomuus" löytyy kovin vähän mitään. Tämän kuitenkin löysin, enkä malttanut olla lisäämättä:

http://www.ilkka.fi/arki-ja-elämä/lapsettomuutta-surraan-yha-piilossa-1.1003615

Muistokivessä lukee "Lapselle, jota emme koskaan saaneet. Lapselle, jonka saimme vain hetkeksi."

En usko, että voi olla suurempaa surua kuin oman lapsen menettäminen, ehtipä hän sitten syntyä tai ei. Voin vain kuvitella sen tuskan, kun rankkojen hoitojenkaan jälkeen lasta ei koskaan tulekaan.

Elämäntilannelapsettomuus on eri asia. Sitä ei tarvitse eikä pidä verrata niihin muihin suruihin, joiden vuoksi lapsia haluavat jäävät niitä ilman. Elämäntilannelapsettomuudesta pitää puhua juuri siksi, että aina ei ole niin, että olisi me, jotka emme sitä lasta saaneet. Aina ei ole niin, että olisi lapsi, jonka me saimme vain hetkeksi. Joskus on vain minä, joka en koskaan ollutkaan me. Silloin ei saa muistokiveä. Silloin suree yksin.


Eron jälkeen –trilogia. Osa I

Tuijotettuani muutaman kuukauden kattoa päätän, että elämäni on turhaa, jos minulla ei ole lasta. En halua kuolla yksin. Mitään en kuolinvuoteellani niin katuisi, kuin sitä että jäin lapsettomaksi. Minä en jää tähän makaamaan ja odottamaan vaihdevuosia! Ei tähän mitään miestä tarvita, perkele!

Päätän adoptoida lapsen.

Vietän illat etsien tietoa netistä. Tallennan puhelimeen neljän erilaisen adoptioneuvonnan puhelinnumerot. Kysyn siskoltani, lähteekö hän kanssani hakemaan minulle lapsen Kiinasta. Siskon ilmeestä voi päätellä paljon, mutta hän katsoo viisaimmaksi myöntyä. Rohkaistun ja soitan yhteen neuvontanumeroista. Jonot ovat tietenkin pitkät ja prosessi raskas, selittää virkailija. Lisäksi hän kertoo, että jos saisin lapsen, hän olisi todennäköisesti vähintään 8-vuotias, koska yksinhakijan on hyvin vaikeaa saada pieniä lapsia. Tällä hetkellä uusia hakijoita ei jonotilanteen vuoksi oteta lainkaan. Tilaan toisen firman starttipaketin netistä. Keltaisessa lomakkeessa kysytään, voinko ryhtyä äidiksi lapselle, jolla on syntymämerkki kasvojen alueella. Totta kai. Entäpä huulihalkio? Ilman muuta. Oppimisvaikeuksia? No eikös niitä ole kaikilla? Pyörätuolin tarve? Älyllinen kehitysvamma? Trauma? Kaikilla näillä lapsilla on trauma, ajattelen. Entäpä jos lapsi on erityisen vaikeahoitoinen? Pärjäänkö yksin? Entä jos odotan ja odotan ja lasta ei tulekaan? En tiedä mitä ajatella, mutta sen opin, että keltainen lomake on syytä piilottaa, jos kutsuu kotiinsa miesvieraan.

Päätän tehdä lapsen lahjasolulla.

Soitan Väestöliittoon. Kuunneltuaan minua noin kaksi minuuttia empaattinen hoitaja ehdottaa, että menisin tapaamaan psykologia. Minusta se on oikein hyvä idea. Karkaan töistä psykologin luokse. Ymmärrän vasta toisella käynnillä, että kyseessä on virallinen lahjasolukonsultaatio, osa sitä prosessia, joka täytyy käydä läpi ennen kuin voi hedelmöityttää itsensä tanskalaisen miehen siittiöllä. Olen vetistellyt sohvalla ja vuodattanut kaikki epävarmuuteni psykologille, joka toivottavasti on nähnyt ja kuullut tämän kaiken aiemminkin. Ulvon, vingun, niiskutan ja röhisen. Olen kamalan helpottunut, että saan tämän kaiken ulos itsestäni. Huomaan, etten ole puhunut asiasta oikeastaan kenellekään, vaikka olen miettinyt sitä pitkään joka päivä. Kahden käynnin jälkeen totean, etten ole valmis tekemään päätöstä vielä. Psykologi kysyy, olenko harkinnut terapiaa. Vastaan, että useimpina päivinä ainakin kerran.


Sitten tulee kesä, enkä ajattele lapsettomuutta moneen kuukauteen. Käyn hipsteröimässä ulkomailla sen kaverin kanssa, joka ei vielä ole raskaana. Kaasoilen ystävän häät. Istun puistossa, höpelöin koiran kanssa, juon viiniä, olen aika onnellinen.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Jotain minusta

Tänä äitienpäivänä olen 33-vuotias. Olen elänyt ja asunut sekä yksin että kaksin, viimeiset pari vuotta taas yksin. Edellinen suhteeni päättyi, kun mies huomasi ettei haluakaan koskaan lapsia.

Olen ollut aina ihan hätkähdyttävän huono pariutumaan. Tiedättekö ne ihmiset, jotka tuntuvat löytävän jonkun uuden aina heti eron jälkeen? Minä en todellakaan ole yksi heistä. Parisuhteiden väliin on aina mahtunut useita parisuhteettomia vuosia. Tällä kierroksella sinkkuna (kuinka vihaankaan sitä sanaa!) oleminen on erilaista kuin ennen. Yksin oleminen ei ole enää vain parisuhteen puutetta, se on myös ajoittain päänsä nostavaa mielipuolista kaipuuta omaan perheeseen ja kaiken alleen peittävää kipua lapsettomuudesta. Ilahduin, kun löysin Simpukan sivuilta termin "elämäntilannelapsettomuus". Oli hyvä huomata, että tälle on olemassa sana. Se sana antoi luvan tähän blogiin.

Olen päättänyt, ettei tästä tule valitusblogi, koska elämässä on myös niin paljon hyvää. On ystäviä, työ ja vapautta. Tänään on myös puhtaat ikkunat ja onnellisesti kuorsaavat kolmekymmentä kiloa koiraa ja odotusta tulevasta viikonlopusta ja kesälomasta. Elämä on oikeastaan aika hyvää. Joskus olisin toivonut kuitenkin löytäväni tällaisen blogin, jotta tietäisin meitä olevan muitakin. Tai tiedänhän minä, en vain tunne teitä vielä.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Äitienpäivä

Tänään oli oikea päivä synnyttää tämä jo pitkään ajatuksissa pyörinyt blogi yksin elämisestä ja elämäntilannelapsettomuudesta. Kirjoitan, koska en ole löytänyt muualta ihan sitä, mitä haluaisin lukea. Katsotaan, mitä tästä tulee.