Eron jälkeen –trilogia. Osa I

Tuijotettuani muutaman kuukauden kattoa päätän, että elämäni on turhaa, jos minulla ei ole lasta. En halua kuolla yksin. Mitään en kuolinvuoteellani niin katuisi, kuin sitä että jäin lapsettomaksi. Minä en jää tähän makaamaan ja odottamaan vaihdevuosia! Ei tähän mitään miestä tarvita, perkele!

Päätän adoptoida lapsen.

Vietän illat etsien tietoa netistä. Tallennan puhelimeen neljän erilaisen adoptioneuvonnan puhelinnumerot. Kysyn siskoltani, lähteekö hän kanssani hakemaan minulle lapsen Kiinasta. Siskon ilmeestä voi päätellä paljon, mutta hän katsoo viisaimmaksi myöntyä. Rohkaistun ja soitan yhteen neuvontanumeroista. Jonot ovat tietenkin pitkät ja prosessi raskas, selittää virkailija. Lisäksi hän kertoo, että jos saisin lapsen, hän olisi todennäköisesti vähintään 8-vuotias, koska yksinhakijan on hyvin vaikeaa saada pieniä lapsia. Tällä hetkellä uusia hakijoita ei jonotilanteen vuoksi oteta lainkaan. Tilaan toisen firman starttipaketin netistä. Keltaisessa lomakkeessa kysytään, voinko ryhtyä äidiksi lapselle, jolla on syntymämerkki kasvojen alueella. Totta kai. Entäpä huulihalkio? Ilman muuta. Oppimisvaikeuksia? No eikös niitä ole kaikilla? Pyörätuolin tarve? Älyllinen kehitysvamma? Trauma? Kaikilla näillä lapsilla on trauma, ajattelen. Entäpä jos lapsi on erityisen vaikeahoitoinen? Pärjäänkö yksin? Entä jos odotan ja odotan ja lasta ei tulekaan? En tiedä mitä ajatella, mutta sen opin, että keltainen lomake on syytä piilottaa, jos kutsuu kotiinsa miesvieraan.

Päätän tehdä lapsen lahjasolulla.

Soitan Väestöliittoon. Kuunneltuaan minua noin kaksi minuuttia empaattinen hoitaja ehdottaa, että menisin tapaamaan psykologia. Minusta se on oikein hyvä idea. Karkaan töistä psykologin luokse. Ymmärrän vasta toisella käynnillä, että kyseessä on virallinen lahjasolukonsultaatio, osa sitä prosessia, joka täytyy käydä läpi ennen kuin voi hedelmöityttää itsensä tanskalaisen miehen siittiöllä. Olen vetistellyt sohvalla ja vuodattanut kaikki epävarmuuteni psykologille, joka toivottavasti on nähnyt ja kuullut tämän kaiken aiemminkin. Ulvon, vingun, niiskutan ja röhisen. Olen kamalan helpottunut, että saan tämän kaiken ulos itsestäni. Huomaan, etten ole puhunut asiasta oikeastaan kenellekään, vaikka olen miettinyt sitä pitkään joka päivä. Kahden käynnin jälkeen totean, etten ole valmis tekemään päätöstä vielä. Psykologi kysyy, olenko harkinnut terapiaa. Vastaan, että useimpina päivinä ainakin kerran.

Sitten tulee kesä, enkä ajattele lapsettomuutta moneen kuukauteen. Käyn hipsteröimässä ulkomailla sen kaverin kanssa, joka ei vielä ole raskaana. Kaasoilen ystävän häät. Istun puistossa, höpelöin koiran kanssa, juon viiniä, olen aika onnellinen.