Sitten eteen tulee tuttu ongelma: Mies on niin aikataulutettu ja ehdoton omien menojensa kanssa, että tapaaminen onnistuu ainoastaan jos suostun liittymään osaksi hänen arkirutiinejaan. Mies haluaa, että matkustan toiselle puolelle kaupunkia hänen kanssaan koiralenkille. Omaa koiraani en voi ottaa mukaan, koska hänen koiransa ei tule toimeen muiden kanssa. Ehdotan tapaamista puolivälissä. Mies suostuu vastahakoisesti ja ilmoittaa sitten lenkkireitin, jota voimme kulkea ehdottamassani paikassa. Tänään on kylmä ja sataa vettä, mutta kahville meno ei käy, koska hänen koiransa tarvitsee liikuntaa. Kolmen yrityksen jälkeen päätän jättää projektin sikseen. Tällaisia ilmeisesti ovat ne "koiraihmiset".
Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Minä haluan treffeille kivaan paikkaan, ja haluan, että myös minun tarpeeni, mielenkiinnon kohteeni ja aikatauluni otetaan huomioon. En halua juosta töistä kotiin juoksuttamaan omaa koiraani ja juosta sitten toiselle puolelle kaupunkia juoksuttamaan jonkun muun koiraa. Ensimmäinen tapaaminen voi mieluusti tapahtua ilman yhtäkään eläintä (tai lasta, vrt. edellinen nettitreffiyritys). Haluan tutustua rauhassa, en joutua heti ensimmäisillä treffeillä osaksi jonkun toisen tylsiä arkirutiineja. Jos menen tapaamaan uutta ihmistä, voin järjestää omaan kalenteriini pari tuntia aikaa siihen, että tutustun häneen. Edellytän tätä myös mieheltä.
Mietin deittiprofiilini sulkemista lopullisesti, mutta päätän sitten, että käyn siellä taas seuraavan kerran neljän kuukauden kuluttua. Eihän sitä koskaan tiedä ja aina on toivoa ja sehän tapahtuu muuten kuulemma aina kun sitä vähiten odottaa.
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/62577-tutkija-yha-useampi-sinkkumies-ei-loyda-koskaan-naista
(Luola)miehille ei näemmä parisuhdemarkkinoilla enää riitä menestyksen takeeksi säännöllinen työ ja kyky huolehtia itsestään ja perheestään. Perheestä huolehtiminen tarkoittaa ilmeisesti tässä yhteydessä sitä, että ostaa koskenkorvan sijasta palkkarahoillaan perheelle ruokaa ja pystyy suojelemaan naistaan ja lapsiaan jääkarhuilta? Ja itsestä huolehtiminen sitä, että pesee hampaansa? Mikä on, kun ei kelpaa? Koulutetut naiset eivät nykyään kai edellytä mieheltä suojelua tai elatusta. Naiset edellyttävät miehiltä esimerkiksi normaaleja käytöstapoja, toisen huomioonottamista, alkeellista yleissivistystä ja keskustelutaitoa.
Tänään tuntuu oikein mukavalta, että parisängyn toinen puoli on tyhjä. Onneksi useimmat miehet eivät ole kuten Laasanen.
Kommentteja kaipailen kovasti, kirjoitathan jos ajattelit jotain. Tyhjiössä on tylsä kirjoittaa.
Hei! Kiitos kirjoituksistasi, ne voisivat olla kuin omasta elämästäni.
VastaaPoistaNettideittailua itsekin harrastan, päädyin siihen tulokseen, että ne ovat melkein ainoa mahdollisuus päästä Suomessa kontaktiin miesten kanssa, jotka eivät ole humalassa tai
yritä päästä suoraan sänkyyni. Tähän mennessä huonolla menestyksellä tosin, eli mitään parisuhteen tapaistakaan ei ole vielä syntynyt.
Kerran eräs mies pyrki lohduttamaan minua sanoen, että "näköiselläni naisella" tuskin lienee mitään vaikeutta löytää itselleen miestä. Ei valitettavasti toiminut. Oikeat parisuhteet kun eivät perustu siihen, kenellä on parhaat tissit tai nätein naama. En minäkään valitse kumppania sen perusteella, kenellä on sopivin rasvaprosentti tai isoin hauis.
Vaikeaa.
Kiitos kommentistasi! Itse jaksan innostua nettideittailusta yleensä muutaman kerran vuodessa, yleensä siinä vaiheessa kun tajuan, etten tapaa ketään missään muuten. Mikähän siinäkin on? Nettihomma tuntuu teennäiseltä, mutta en myöskään osaa järjestää elämääni niin, että tapaisin spontaanisti mielenkiintoisia tyyppejä. Mikä se sellainen harrastus olisi, jossa pyörisi helmiä sinkkumiehiä? Edellisen mieheni tapasin muuten juuri netin kautta, ja pitkälti hyvä mies olikin. Olimme yhdessä vuosia.
PoistaHyvä blogi, hienoa että uskallat kertoa avoimesti asioita jotka liittyvät sinkkuuteen. Samoja juttuja tässä itsekin pyöritellään, onneksi tulee kesä :)
VastaaPoistaKiitos! Ihanaa saada palautetta, ja aina tietysti ihanampaa, kun se on positiivista ;) Myös muunlaista palautetta otetaan vastaan, pääasia on se, ettei joudu kirjoittamaan tynnyrissä. Ja niin totta: Kesä korjaa useimmat vaivat, surut, ankeudet ja mielipahat. Pahoittelen jo etukäteen kaikkea sitä, mitä tulen kirjoittamaan marraskuussa. (Paitsi voihan tietysti olla niin, että odotan vihdoinkin tarpeeksi vähän ja kaikki onkin silloin toisin..)
VastaaPoistaMoi! Eksyin blogiisi loppukirin kautta. Aion lukea jatkossakin, erityisesti nettideittailukokemuksia on aina mukava lukea. Olen suunnilleen ikäisesi, yksi viiden vuoden suhde takana ja sitä ennen ja sen jälkeen joitakin lyhyempiä. Kaikki netissä alkaneita, ei tosin deittipalstojen kautta. Tilanteeni on sillä tavalla erilainen että minulla ei ole mitään suurempaa halua tai tarvetta lasten hankintaan, vaikka suhteen haluaisinkin. Töitäkään ei ole eikä juuri ystäviäkään, opiskelut loppuvaiheessa mutta kovin toiveikas en työnsuhteen valmistumisen jälkeen ole. Sinulla ja Loppukirin naisilla on siinä mielessä asiat todella hyvin!
VastaaPoistaLuin myös tuon hesarin jutun sinkkumiehistä. Toivottavasti olet oikeassa tuossa asiassa että kaikki miehet eivät ole Laasasen ajattelumallilla varustettuja, minusta kun tuntuu että iso osa taitaa olla. On paljon miehiä jotka ovat omasta mielestään ihan täydellisiä pakkauksia, mutta eivät vain naisille kelpaa. Ja sitten ne omat vaatimukset sille naiselle ovat ihan liian suuret. Mutta se nähdään vain naisten vikana. Nettideittailua kokeilin muutaman kerran, mutta luovuin siitä. Siellä miehet haluavat laihan, kauniin, ja mielellään itseään 10 vuotta nuoremman naisen. Itse taas haluaisin suunnilleen oman ikäiseni miehen, nelikymppiset eivät vain kiinnosta, vaikka kuinka kehuisivat itseään nuorekkaaksi. Vaikka ulkonäkö nyt menisikin miehen asettamiin vaatimuksiin, mitä sitten kun se ei enää 10 vuoden päästä sitä ole? Vaihtaako mies nuorempaan? On alkanut yhä enemmän tuntumaan siltä, että se koko eliniän kestänyt suhde olisi pitänyt solmia silloin parikymppisenä, kun vielä oli niitä hyviäkin miehiä jäljellä. Kyllähän noita toisella tai kolmannella kierroksella olevia riittäisi, mutta siihen että he ovat uudella kierroksella on yleensä syynsä, eihän kukaan hyvää pois laita.
Miehet etsivät tietyn ulkonäön omaavia naisia ja naiset tietyn luonteenlaadun ja käytöstävat omaavia miehiä. Jälkimmäisen muuttaminen on huomattavasti helpompaa. Painoa voi toki pudottaa, mutta jos ei ole syntymälahjana saanut kauniita kasvoja niin sille ei paljoa voi tehdä. Sellainen lohdutuksen sana kuitenkin, että suurin osa miehistä on vielä niitä jotka haluavat lapsia. Todella hankalaa tuntuu olevan löytää sellaisia jotka ovat selvästi päättäneet että eivät lapsia halua. Minulla on kyllä iän mukana myös tuo nirsous lisääntynyt, tai onko se sitten nirsoutta vai aiempien seurustelusuhteiden tuomaa kokemusta siitä, millaista suhdetta ei ainakaan halua. Liian paljon nykyisin näkee huonoja suhteita missä ollaan pakosta, kun pelätään yksin jäämistä.
Tuosta aiemman kirjoituksesi adoptioasiasta, onko todella noin että ei muka voi saada edes alle kouluikäistä lasta? Toivottavasti ei. Luulen että yksin asuvien adoptoinnit tulevat tulevaisuudessa vain lisääntymään sinkkujen määrän lisääntyessä. Mikäli sitä elämänkumppania ei sinulle piakkoin löydy, toivottavasti rohkaistut hankkimaan sen lapsen sitten itse, joko adoptiolla tai niillä tanskalaisilla siittiöillä. Älä odota liian pitkään ettei mahdollisuus siihen mene ohi. Se kuitenkin vaikuttaa olevan sinulle niin tärkeä asia, että miksi siitä pitäisi sen vuoksi luopua että sopivaa miestä ei vielä ole löytynyt. Kyllä sen voi löytää vielä sen lapsen saamisen jälkeenkin! Sinulla vaikuttaa olevan niin hyvät turvaverkot että niiden avulla kyllä lapsen kanssa pärjää, vaikka yksinkin.
Hei ja kiitos ajatuksistasi!
VastaaPoistaMinustakin tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on löytää sitä jonka kanssa elämänsä jakaisi. Toisaalta kun mietin vuosien takaisia poikaystäviäni, olen tyytyväinen, että en perustanut perhettä heidän kanssaan. Ikä tuo viisautta, mutta onko sekään sitten aina hyvästä, kun tuntee itsensä jo niin hyvin että näkee jo liiankin pian, mikä juttu toimii ja mikä ei? Jättääkö silloin kuitenkin antamatta tilaisuuden jollekin johon kannattaisi tutustua? Toisaalta, olen joskus koittanut tapailla väkisin jotain "ihankivaa" miestä eliminoidakseni tämän mahdollisuuden ja tullut sitten siihen lopputulokseen, että tässä asiassa kannattaa luottaa itseensä ja siihen miltä heti alussa tai hyvin pian sen jälkeen tuntuu.
Omat suhteellisen vähäiset nettideittikokemukseni ovat olleet lähinnä huvittavia. Välillä on pakko katsoa peiliin ja pohtia omaa nirsouden astettaan, mutta miten ihmeessä pitäisi kuvitella ryhtyvänsä tapailemaan miestä joka ei uskalla puhua treffeillä, miestä joka haluaa ehdottomasti naisensa olevan kotiäiti tai miestä joka on niin kiireinen ettei edes koskaan ehdi treffeille? En ole ihan valmis vielä ajattelemaan, että kaikki vapaat miehet olisivat laasasia. Olenhan minäkin jo ties kuinka monennella kierroksella. Onhan jossain pakko olla joku normaalikin jäljellä, onhan? Ja nimenomaan normaali, se riittää. Ulkonäöllä ei ole minulle juurikaan merkitystä, en edes halua nähdä miehen kuvaa ennen treffejä jotta en loisin mielessäni turhaan ennakkokäsityksiä. Muutamasta tapaamastani miehestä olen aistinut, että olisivat toivoneet hieman näyttävämpää ilmestystä, mutta se ei minua huoleta :) Sellaisen miehen kanssa en voisi ollakaan.
Adoptiosta: Saattaa olla mahdollista saada alle kouluikäisiä lapsia yksin jotain kautta, mutta hyvin epätodennäköistä se ymmärtääkseni on. En ole alkuinnostuksen jälkeen palannut adoptioasiaan. Adoptio on aina niin pitkä, työläs ja epävarma prosessi, ettei se ainakaan tällä erää houkuttele. Mietin lapsen hankkimista yksin tavalla tai toisella aina ajoittain, mutta nyt on ollut jo pidemmän aikaa sellainen olo, että en tahdo tehdä sitä yksin. Pelkään, että en jaksaisi. Tukiverkot minulla ovat lopultakin aika hatarat. Vaikka kavereita ja perhettä on, verkosto on hajautunut tehokkaasti ympäri maata. Jos asun täällä missä työni ovat, minulla ei ole apua arjessa.
Mitä muuten luulet, pitäisikö vapaaehtoisesti lapsettomille olla oma deittipalsta? Vai onko sellainen jo? Ehkä pitäisi olla?
Ja kyllä, tiedän olevani onnekas niin monessa suhteessa ja vaikka inhoan sanaa "kiitollinen", koitan muistaa olla sitä aktiivisesti. Vaikka tunnen yksinäisyyttä toisten perhekuvioiden keskellä, tiedän, etten ole kuitenkaan aivan yksin. Työ antaa myös paljon sisältöä elämään, kuten harrastuksetkin.
Toivon sulle ihanaa kesää ja lukisin mielelläni ajatuksiasi nettideittailusta ja muustakin myös jatkossa!
Moikka!
VastaaPoistaIhanaa löytää joku, joka tuntuu olevan ihan samanlaisessa tilanteessa kuin itse olen! Ikää minullakin se 33 v, takana monen vuoden sinkkuus, jonka aikana on ollut joitain "juttuja" (en sano edes suhteita, koska se vaatii mielestäni jo jotain sitoutuneempaa), joista ei kuitenkaan ole tullut mitään. Viimeisin (nettitreffeiltä löytynyt muuten) kesti muutaman kuukauden ja näytti jo ihan lupaavalta, kunnes miestä alkoi omien sanojensa mukaan ahdistaa... Toisaalta se oli kuitenkin ihan positiivinen kokemus, koska vastaan tuli todella pitkästä aikaa oikeasti kiinnostava mies - olen jo ehtinyt moneen kertaan miettiä, mikä vika minussa on kun en tunnu enää kiinnostuvan kenestäkään, saati sitten mitään sen enempää. Toisaalta sitten taas on jälleen kerran sellainen "mikä minussa on vikana, kun en kelpaa" -olo. Lopputulos kuitenkin on se, että olen edelleen sinkkuna.
Olen myös miettinyt tuota yksin lapsen hankkimista, sen takia eksyin tännekin. Pohdintasi siitä, haluatko lapsen vai parisuhteen kuulostaa kovin tutulta. Välillä olen sitä mieltä, että otan heti seuraavana päivänä yhteyttä Väestöliittoon ja laitan asian vireille luovutetuilla siittiöillä, välillä taas ehdottomasti sitä mieltä, että haluan sen lapsen miehen kanssa, en yksin. Haluan jakaa sen, ja ennen kaikkea haluan jakaa oman elämäni.
Miehen löytämisen vaikeudesta: jotenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä hankalampaa se on. En tiedä sitten johtuuko se siitä, että en esimerkiksi enää juurikaan käy baarissa vai siitä, että omien kokemusten myötä tietää paremmin, mitä haluaa, mutta lopputulos on se, että ei niitä potentiaalisia miehiä oikein tule vastaan. En usko, etteikö niitä olisi, ongelma on vain se, että en ilmiselvästikään liiku samoissa paikoissa kuin he. Olen jo alkanut harkita jotain autonmaalauskurssia, mutta minun tuurillani ne miehet olisivat sitten samanlaisen ajatuskuvion takia vaikkapa pitsinnypläyskurssilla... Nettitreffit ovat tällä hetkellä se ainoa realistinen tapa tavata uusia miehiä, mutta en ole kovin toiveikas senkään suhteen tällä hetkellä.
Nyt kun tämän blogisi löysin, aion kyllä lukea jatkossakin!
Ihanaa AnnaT! Mä olen miettinyt seinäkiipelykurssia samasta syystä ja mä vihaan korkeita paikkoja. Luen kirjoittamaasi ja mietin, olenko taas unissakirjoittanut, koska kaikki mitä sanot on kuin minun suustani. Jos keksit, että missä ihmeessä pitäisi liikkua, käy ensin hakemassa sieltä itsellesi oma ja kerro sitten meille muillekin. Toivottavasti kuulen sinusta vielä!
VastaaPoista