Eron jälkeen –trilogia. Osa III

Minä todellakin odotan kaikista vähiten. Ystävät saavat lapsia, osa jo toisiaan tai kolmansiaan. Työpaikallani on neljä naista raskaana. Rikkinäinen puhelin tekee tehtävänsä ja osa työyhteisöstä luulee minun olevan yksi odottajista. Saan onnitteluja. Kun asia sitten lopulta on kaikille selvä, kahvihuoneessa käydään isolla porukalla pomon aloitteesta hilpeä keskustelu, jossa todetaan työpaikan vedessä varmastikin olevan jotain epäilyttävää. Seuraavaksi raskaana oletkin sitten varmasti sinä, sanoo pomo. Se on melkein kaikista hauskasti sanottu.

Ystävä menee naimisiin ja aiheutan plaseerausongelman: Olen isoissa häissä ainoa pariton. Kun tanssi alkaa, jään yksin istumaan saliin. Pakenen vessaan.

Kaikilla serkuillani on lapsia, useimmilla useampia. Äitini, joka on hienotunteinen ihminen, ei ole koskaan sanonut minulle toivovansa lapsenlapsia, mutta kiinnittää serkkujen lasten kuvia jääkaapin oveen. Myös isoäitini asunto on täynnä pikkuisten kuvia. Tuon hänelle kuvan koirastani.

Minulle soitetaan sunnuntaiaamuna kello yhdeksän: Lähdenkö Hoploppiin? En lähde. Sitten minulle ei enää soiteta.

Alan olla lopussa. Olen pahantuulinen koko ajan.

Äitienpäivänä kova tuuli pöllyyttää onneksi hiekkaa silmiin, koska minä itken koirapuistossa. Vihdoinkin. Tämä saa nyt riittää. En voi enää toivoa ja odottaa. Minä olen yksin ja sillä hyvä. Minusta tulee nainen, joka odottaa kaikkein vähiten.