Eron jälkeen –trilogia. Osa II

Syksyllä tulee voimaan uusi laki. Väestöliiton lääkäri kertoo kuinka munasolut kerätään jättimäisellä neulalla. Olen kauhuissani. Vaikka lääkäri selittää kaiken hitaasti ja moneen kertaan, en muista käynnistä jälkeenpäin juuri mitään. Lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen laboratorioon, jotta voitaisiin tarkistaa, onko jo kiire pakastaa soluja. En mene. En halua tietää.

Nyt olen rauhallinen, koska tiedän vaihtoehtoni. Adoptio, lahjasolu ja pakastus on selvitetty. (Pullo viiniä ja baariin –menetelmä ei ole vaihtoehto.) Rauhaa kestää muutaman kuukauden, sitten se iskee: En minä halua lasta yksin! Minä halua perheen!  En minä ole lapseton, minä olen perheetön! En selviä yksin traumatisoituneen adoptiolapsen kanssa, enkä halua olla raskaana yksin! Ei minulla ole riittäviä tukiverkkoja, kuka minua auttaa silloin kun en jaksa? Miten muka kuvittelisin selviäväni taloudellisesti?

Alan kyseenalaistaa itseäni. Mitä oikeastaan haluan? Onko se, mitä haluan todellakin lapsi? Jos pitäisi valita parisuhteen ja lapsen välillä, kummanko valitsisin? Olenko joskus kauan sitten päättänyt että minusta pitää tulla äiti ja toistellut sitä sitten mantrana, vaikka se ei ole enää vuosiin tarkoittanut mitään?

Mikä minua vaivaa? Miksi en löydä miestä? Yritän taas deittailla netissä ja ahdistun lisää. Tämä ei toimi.