Blogi on ollut elossa viisi päivää. Täällä on vierailtu lähes 700 kertaa. En tiedä, onko se paljon vai vähän. Kirjoitan jo kahdeksatta tekstiä ja tuntuu, että asiaa olisi vaikka kuinka paljon.
Onko sillä, etten halua kertoa bloggauksestani lähipiirissä juuri kenellekään joku yhteys siihen, että tekstiä tulisi loputtomasti nyt kun on vihdoin purkuväylä? Eli toisin sanoin: Miksi tästä aiheesta on niin vaikeaa puhua edes läheisimpien kanssa?
Moikka! Törmäsin blogiisi sattumalta ja lukaisin läpi kaikki tekstit:) Itse olen perheellinen nainen 33 vee, mutta ajatuksesi ovat aikalailla samoja mitä itsellä oli muutama vuosi sitten. Sitten eräs uusi vuosi napsahti ja tässä sitä ollaan; naimisissä,yksi lapsi, asuntovelka,perussetti...Luulin olevani forever yksin ja sinkku,mutta elämä yllättää! Tsemppiä eloon, jään seurailemaan blogiasi:)
VastaaPoistaKiitos!
PoistaYmmärrän niin tunteen, että ei voi kertoa syvimmästä tunteestaan edes lähimmilleen.
VastaaPoistaKaikkien omien mutkien kanssa löysin myös blogin kirjoittamisen, johon puran.
Minulla on mennyt pitkä aika, että uskalsin edes lukea ensimmäisiä omia postauksia. Sinällään se kyllä on helpottavaa, koska omat muutoksen ajatusmaailmassa huomaa niissä selvästi.
Kiitos kommentista! Yksin olemisen harha on niin vahva, että on maata mullistavan ihanaa kuulla toisesta, joka käy läpi samoja vaiheita. Voiko blogiasi lukea jossain?
PoistaTosi hyvä blogi sulla! Olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin lapsen hankinta ei ihan vielä ajankohtaista itsellä, mutta ikisinkkuna käy mielessä sekin, että saanko minä koskaan sellaista miestä, kenen kanssa voisin perheen sitten muutamien vuosien päästä perustaa.
VastaaPoista