tiistai 28. helmikuuta 2017

Laskiaispullapariutumista!

Olen saanut aivan ihania kommentteja edelliseen postaukseeni, ja vastaan niihin heti kun ehdin. Nyt on kuitenkin aivan pakko jakaa akuutisti tämä huikea oivallus kanssanne: Markettien laskiaispullahyllyillä pyörii nyt pilvin pimein hämmentyneitä sinkkuja! Käykää hakemassa sieltä omanne pois! Nauratti äsken ostoksilla, kun ihmettelin, miksi pullia saa vain kahden kappaleen pakkauksissa. En halua kahta, haluan yhden. Sitten vilkaisin ympärilleni ja huomasin, että vieressäni seisoi kolme hämmentyneen näköistä miestä, varmaankin samoissa ajatuksissa. Selviä sinkkuja! Nyt olisi pitänyt olla sitä kuuluisaa pokkaa sen verran, että olisin alkanut jutulle. Sen sijaan ostin kaksi pullaa, poistuin itsekseni hihitellen ja kutsuin kaverin kylään. Hitto. Ehkä haen huomenna lisää pullia.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Nettideittailun nopeusennätyksiä

Kun nykyään noin reilun vuoden välein pakotan itseni nettideittiin, viihdyn rekisteröityneenä kerta kerralta vähemmän aikaa. Nyt olen kolmatta päivää eräällä sivustolla, enkä ole vielä edes ehtinyt katsella kunnolla ympärilleni, ja aion taas poistaa profiilini tänään. Tämä touhu tekee minut ihan kauhean pahantuuliseksi.

Tässä kolmen päivän saldo:
  • Nimimerkki Paksukalu tarjoaa deitin etusivulla reippaasti omalla naamallaan hierontaa Espoossa. Seuraavana päivänä hän huhuilee viattomammin ihanaa kahviseuraa.
  • Yhteydenotot kolmelta yli 50-vuotiaalta mieheltä, joista kaksi on kuvassa ilman paitaa. Kaikki haluavat harrastaa kanssani seksiä tänä viikonloppuna.
  • Yksi paidaton bodari laittoi puhelinnumeronsa ja sanoi, että voidaan mennä ensin kahvillekin jos en halua ihan tuntemattoman kanssa harrastaa seksiä.
  • Yhdellä miehellä oli valmis kysymyslista, jonka hän lähetti minulle saatesanoilla: "Jos vastaat yhtenkään näistä kysymyksistä kieltävästi, älä edes vaivaudu vastaamaan tähän viestiin".
  • Kaksi tyyppiä halusi kuvan välittömästi ja ilmoitti, ettei aio vaihtaa sanaakaan kanssani ilman kuvaa, koska se saattaisi olla ajan tuhlausta.
  • Yhden miehen kanssa vaihdoin muutaman viestin, jonka jälkeen hän suuttui kun en seuraavana aamuna vastannut heti hänen hyvän huomenen toivotukseensa. Jos kiinnostaisi, viestiä kuulemma lentäisi vähän eri tahtiin.

Nopealla vilkaisulla omia hakukriteereitäni vastaavaa porukkaa näyttää olevan palvelussa todella vähän. Ainoat hakukriteerini ovat ikä, asuinalue isolla ympyrällä ja se, että olisi käytynä vähän muutakin kuin sitä elämänkoulua. Tämä ei ihan oikeasti maksa vaivaa. Ärsyttää niin että korvissa soi.

Rakas Paksukalu, kun mietit illalla sängyssä unta turhaan odotellessasi, miksi jäit yksin eikä edes deitistä löydy naista seuraksi, muistathan, että syypää tähän löytyy peiliin katsomalla. Toivottavasti elämässäsi on joku, joka voisi opastaa sinua siinä, kuinka vastakkaista sukupuolta lähestytään.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lapsioletus

Luin Hanna Rädyn blogista pikkujalkojen pakkotepsutuksesta. Räty kirjoittaa lapsipäissään olevista vanhemmista, jotka eivät muista tai ymmärrä, etteivät lapset syystä tai toisesta kuulu kaikkien elämään.

Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun lähipiiriini kuulu tällaisia vanhempia. Kuten Rätykin kirjoittaa, heitä on varmaan lopultakin aika vähän, mutta on heitä silti. Taidan tietää yhden, ja tunteeni häntä kohtaan ovat lähinnä myötätuntoisia. Toivon, että ajan kuluessa hänkin löytää muuta puhuttavaa ja mietittävää. En usko, että hän mitätöi ja ohittaa toisten tärkeät asiat ilkeyttään. Luulen, että näkökulma on kapeutunut hetkellisesti uudehkon elämäntilanteen aiheuttaman stressin ja väsymyksen vuoksi. Välillä kyllä kuulee, että joillekin käy lopullisesti niin, ettei maailmaan mahdu lasten syntymän jälkeen enää mitään muuta. Silloin ystävyyssuhde lapsettoman kanssa muuttuu hankalaksi.

Räty kirjoittaa myös toisesta asiasta, joka ansaitsee mielestäni myötätuntoa: Lapsiärsytys. Minusta on rohkeaa ja rehellistä sanoa, että lasten läsnäolo voi joskus ärsyttää. Erityisesti taaperoiässä olevat tai muuten vilkkaat mukelot vievät ympäriltään kaiken tilan. Kun kaveri tuokin sovituille kahvitreffeille yllättäen mukaan lapsensa, tilaisuuden luonne muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan aikuiset eivät ehdi puhua toisilleen tapaamisen aikana yhtään kokonaista lausetta. Jos tarkoitus on viettää viini-iltaa, lapset eivät sovi mielestäni mukaan ollenkaan. Minä pidän lapsista, mutta kaikki eivät pidä, ja silloin lasten läsnäolo voi ärsyttää vielä varmasti sellaisistakin syistä, joista en edes ymmärrä mitään. Ärsytystä lisää radikaalisti, jos aikuisten maailma pyörii täysin lasten olemisen ympärillä.

Olen hiljattain liittynyt uuteen harrastusporukkaan. Ensimmäisen tapaamisemme ensimmäinen tunti kului tutustuessa, ja aloin jo tuntea orastavaa epätoivoa, kun kaikki muut puhuivat vuorollaan vain puolisoistaan ja lapsistaan. Onneksi purin hammasta, koska sen jälkeen päästiin asiaan: Puhumaan siitä kiinnostuksenkohteesta, joka meitä kaikkia yhdistää. Edelleen tuntuu joskus vaikealta keksiä mitä kertoisi itsestään esittäytyessään uudelle porukalle, kun kaikki muut käyvät läpi perhekuvioitaan ja vertaistelevat lapsiperhe-elämän äärellä. Tällaisissa tilanteissa joudun hokemaan itselleni, että myös minun asiani ovat yhtälailla oleellisia ja mielenkiintoisia, ja niistä kannattaa puhua. Omat esittäytymiseni tuppaavat jäämään lyhyiksi, itsestään on vähän vaikeaa keksiä puhuttavaa. Ehkäpä muutkin puhuvat samasta syystä mieluummin perheistään.

Voisinkin tässä yhteydessä nyt tehdä tällaisen juhlallisen vakuutuksen: Jos kävisi ihme ja olisin vielä sittenkin joskus jonkun puoliso ja äiti, lupaan pyhästi esitteleväni itseni aina itsenäni. Lupaan, että muistan aina sen, että joukossa saattaa olla joku, joka ei ole saanut perhettä toiveistaan huolimatta. Joukossa saattaa olla myös joku, jota minun lapseni pottatreenit tai parisuhteeni hassunhauskat käänteet eivät kiinnosta sen syvällisemmin kuin minua jonkun toisen läsnäolijan miljoonakalaharrastus. Lupaan, etten tee lapsi- enkä parisuhdeoletuksia, vaan muistan, etteivät nämäkään asiat koske universaalisti kaikkia samalla tavalla.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Viisi vuotta sinkkuna

Hiljattain tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun edellinen oikea parisuhteeni päättyi. Tajusin asian vähän vahingossa, en ole pitänyt tapanani muistella eron vuosipäiviä. Onneksi en erotessani tiennyt, että olen vielä viiden vuoden päästä parisuhteeton, sillä en usko, että olisin kestänyt ajatusta silloin.

Eron jälkeen olin pohjattoman surullinen vähän liian pitkään. Se, ettei suhteemme kestänytkään, oli minulle iso järkytys. En koskaan ymmärtänyt, miksi meille kävi niin kuin kävi. Kun parisuhde päättyi, menetin elämäni suurimman rakkauden, parhaan ystäväni ja kotini. Elossa oleminen oli pitkään loputtoman harmaata sumua, itsensä pakottamista töihin, kauppaan, syömään, lenkille, nukkumaan, vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miksi pitäisi ylipäänsä vaivautua heräämään aamulla. Toisaalta olin helpottunut, ettei enää tarvinnut riidellä, sopia eikä yrittää. Enää tarvitsi vain selvitä.

Koska olen huono pariutumaan, tiesin, että rakkauden, ystävän ja kodin lisäksi saatoin myös menettää mahdollisuuden saada omia biologisia lapsia. Se on sattunut näiden vuosien aikana kaikista eniten.

Suurin yllätys sinkkuuntumisen jälkeen on ollut sosiaalisten kuvioiden hurja muutos. Parhaaseen naimisiinmeno- ja lastentekoaikaan eroava saattaa huomata olevansa aika ulkopuolinen. Tajusin, ettei minua kutsuttu yksin tiettyihin tilaisuuksiin ja että minuun suhtauduttiin ylipäänsäkin eri tavalla, kun en ollut enää kenenkään pari. Näiden vuosien aikana olen kuunnellut käsittämättömiä sutkautuksia omasta tilanteestani ja tuntenut välillä valtavaa häpeää siitä, ettei minulla ole ketään. Joskus olen jättänyt itsekin menemättä jonnekin sen vuoksi, etten ole halunnut olla ainoa paikalla oleva pariton ja lapseton. Baby showereihin en yleensä osallistu vieläkään, koska pelkään itkeväni.

Minulle seurustelu tarkoittaa vähintään sellaista olosuhdetta, jossa voidaan edes jollain epämääräisellä tavalla nähdä suhteen etenevän kohti yhteistä tulevaisuutta. Sellaista en ole kokenut kenenkään kanssa ikuisuuksiin. Näiden viiden vuoden aikana olen välillä jaksanut käydä aktiivisesti treffeillä, välillä en pitkiin aikoihin lainkaan. Minulla on ollut muutama lyhyt tapailusuhde, ja yksi vajaan vuoden mittainen seurustelua etäisesti muistuttava kuvio, joka perustui pienen alkuihastuksen jälkeen uskoakseni pääasiassa kummankin osapuolen yritykseen olla olematta nirso. Luulisin, että välillä saattaa olla ihan hyvä tapailla jotakuta edes vähän ja kevyesti, mutta en ole tästä aivan varma.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi ehdottomasti kannattanut mennä eron jälkeen psykoterapiaan. Voin aivan liian pitkään huonosti, vaikka apua olisi ollut saatavilla. Pikku hiljaa aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, enkä kaipaa enää entistä elämää. Välillä, kun katson ihmisten kituvia ja onnettomia parisuhteita, olen itsestäni hyvin ylpeä. Minä en tarvitse ketään siksi, että en kestäisi olla yksin.

En vieläkään tiedä, millainen minun elämästäni tulee. On aivan selvää, ettei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan, mutta minä en pelkää.

Olisipa Tommi Kinnunen kirjoittanut tämän jo viisi vuotta sitten:

"Minkä neuvon antaisin, nyt kun olet päättänyt alkaa rohkeaksi ja kulkea pystypäin? Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo."
Tommi Kinnunen: Lopotti