Viimeisen viikon aikana karanteenia vastaavissa oloissa olen lähettänyt somessa vanhemmilleni ja ystävilleni seuraavanlaisia kuvia: Kevään ensimmäiset sinivuokot, pataleipä, inspiraatiokuva ihanasta seinähyllystä, viherkasvien mullanvaihtoa, viinilasi ja villasukat, koira mutakylvyssä, paprikan taimet kasvamassa, jumppapallo, uusi paita.
Kun lasken Whatsappissa ja Facebookissa viimeisen viikon aikana suoraan itselleni tai erilaisiin ryhmiin saamani kuvat, niissä on mukana yhteensä 18 kuvaa tai videota vauvoista tai taaperoista. Osan kuvista olen pyytänyt itse (siskon vauva oppi konttaamaan, kuinka nerokasta!) osa on tullut muuten vain.
Omassa surussani on ollut sellaisia pitkiä vaiheita, jolloin en ole viestinyt sosiaalisessa mediassa juuri lainkaan. Kun kuuluu tarpeeksi moneen ryhmään, jossa on itse ainoa lapseton ja ainoa sinkku, saattaa tuntea olonsa ajoittain todella ulkopuoliseksi ja säälittäväksi. Kun yksi lähettää suloisen kuvan vauvastaan, toinen tietenkin vastaa siihen kuvalla esikoisen balettiesityksestä ja kolmas lähettää ultraäänikuvansa. Silloin minä ihastelen ihania ihmistaimia, mutta roolikseni jää todellakin olla vain ihastelija tai vaihtoehtoisesti lähettää muille kuva fiikuksestani. Ryhmä muuttuu kerhoksi, jossa minä saan olla mukana katselijana.
Kun tällaista kuvien vaihtoa ja lapsiperhe- ja parisuhdetarinoita on riittävän paljon yhtä aikaa eri puolilla, huomaan edelleen vaipuvani lähes katatoniseen suruun, jossa kaikki on merkityksetöntä ja minä totaalisen epäonnistunut, eikä tulevaisuudessa näy oikein mitään. Oltuani siellä riittävän pitkään nousen ylös, leivon leivän, otan siitä kuvan ja lähetän sen kaikille. Pyydän siskoa lähettämään kuvia vauvastaan ja olen iloinen niitä saadessani. Riittävä aika suremiseen voi olla mitä tahansa kahden minuutin ja kolmen kuukauden välillä, eikä sitä voi ennakoida, eikä sen alkupistettä voi tunnistaa.
Tahattomassa lapsettomuudessa vaikein asia itse lapsettomuuden jälkeen on lapsettomuudesta puhuminen. Puhuminen on vaikeaa ainakin seuraavista syistä:
1. Pelko siitä, ettei surua ymmärretä
Kiitoksena suuren surun avaamisesta toiselle voi olla leimaantuminen kateelliseksi, katkeraksi tai itsekkääksi. Lisäksi tahattomasti lapseton sinkku kohdataan usein ensisijaisesti vain sinkkuna, jonka keskeinen ongelma on se, että hän on vääränlainen, tai arvostaa tai tekee vääriä asioita, eikä puolisoa tämän vuoksi löydy. Ajatellaan, että lapsettomuus ei voi olla parisuhteettomalle ongelma, koska jos hän viitsisi ja osaisi olla toisenlainen, hänellä kyllä olisi puoliso.
2. Pelko siitä, että surua ymmärretään liikaa
Fiksut ja empaattiset ystävät saattavat joutua stressaamaan aivan liikaa siitä, mistä lapsettoman kanssa voi puhua, kuinka paljon omasta arjestaan voi jakaa, ja millaisia kuvia hänelle voi lähetellä. Tahattomasti lapseton ei halua olla se erityistapaus, jonka seurassa on hipsuteltava varpaisillaan, tai tunnettava syyllisyyttä omasta onnestaan.
Kummankin pelon takana on pohjimmiltaan syvä pelko ulkopuolisuudesta ja yksin jäämisestä.
Että tsemppiä vaan tahattomasti lapsettomien läheisille! Eläkääpä tämän kanssa sitten.
Jos nyt kuitenkin jonkun neuvon voisin antaa, ehkä pyytäisin kiinnittämään huomiota siihen, jääkö joku ryhmässä hiljaiseksi. Tämä koskee tietenkin some-ryhmien lisäksi myös kasvokkain tapahtuvia tapaamisia. Jos ryhmän jutut käsittelevät kovasti lapsia, ja joukossa on lapseton, joka häipyy pikku hiljaa taka-alalle ja vaikenee, voit olla melko varma, että hän suree lapsettomuuttaan ja kokee syvää ulkopuolisuutta. Ehkä ryhmään voisi silloin tuoda taas muitakin puheenaiheita ja lasten kuvien lähettelyssä voisi pitäytyä kohtuudessa.
Edit: Lapsettomien yhdistys Simpukalta tuli tällainen hyvä vinkki aprillipäiväksi. Lisäänpä sen vielä tähän.
Kirjoituksia elämäntilannelapsettomuudesta, yksinelämisestä ja yhteiskunnasta
tiistai 31. maaliskuuta 2020
maanantai 23. maaliskuuta 2020
Evoluutioni tosi-tv:n mukaan
Kuuntelin aika monta vuotta hyväntahtoista läppää siitä, että minun pitäisi ilmoittautua mukaan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan, koska jos joku on sinkku, niin tottakai!
Viime aikoina olen kuullut muutaman kainon kysymyksen siitä, eikö kumppanuusvanhemmuusohjelma Lapsi tuntemattoman kanssa olisi minua varten. Odotan vihjailujen muuttuvan suoremmiksi, kunhan formaatti löytää paikkansa.
Nyt huomasin, että syksyllä tekee paluun ohjelma nimeltään Sinkkuäidille sulhanen. En muista kuulleeni ohjelmasta koskaan aiemmin, mutta ilmeisesti tällainen on tullut televisiosta joskus ennenkin. Suurin toiveeni on, että pääsisin joskus siihen olotilaan, että minua voitaisiin neuvoa hakemaan mukaan tähän ohjelmaan. En tietenkään hakisi, mutta olisipa onnekasta jalostua sille tasolle, että olisi varteenotettava kandidaatti tähän formaattiin.
Tuli mieleen muutama uusi tosi-tv -formaatti tässä minullekin:
©
Ensitreffit itseni kanssa: kolmevitoset katuvat liian nuorena pariutumistaan ja yrittävät löytää identiteettiään ja elämänsä suuntaa itsenäisinä subjekteina.
En tainnut sittenkään haluta lapsia: Kuinka pärjätä lapsiperhearjessa, kun haluaisi oikeastaan vain nukkua ja katsoa Downton Abbeyn kuudennen kerran ja olla ihan hiljaa työpäivän jälkeen?
En todellakaan oo sinkku!: Jokaisessa jaksossa kymmenen vastaeronnutta sinkkua linnoittautuu helsinkiläiseen yökerhoon. Mukana on käräjätuomareita, jotka piiloutuvat yökerhon sokkeloihin. Sinkkujen pitää löytää viidessä minuutissa itselleen aviopuoliso ja taistella sitten puolison kanssa itsensä sokkelon läpi tuomarin luokse. Se pari, joka pääsee ensimmäisenä ulos vihkitodistuksen kanssa, voittaa.
Kulta Tinderistä: Jatkuva tosi-tv -sarja, jossa jokainen osallistuja käy Tinder-treffeillä kerran viikossa. Se, joka luovuttaa viimeisenä, voittaa.
Sinkku-larppi: Aikuisikäiset osallistujat sitoutuvat elämään vuoden parisuhteettomassa tilassa. Asiantuntijatiimin neuvojen avulla he harjoittelevat mm. seuraavia asioita: television katsominen yksin, kaupassa käynti yksin, flunssasta selviäminen omin avuin, mahdollisten lasten ja lemmikkien hoito itsenäisesti, nukahtaminen, nukkuminen ja herääminen yksin, jumppapallolle keskustelu, perhejuhlat, lomat, illat, viikonloput ja juhlapäivät ilman ydinperhekontekstia ja matkailu yksin.
Sinkkuäidille sulhanen: Koska semmoista se joskus on. Ehkä nähdään kuvauksissa?
Viime aikoina olen kuullut muutaman kainon kysymyksen siitä, eikö kumppanuusvanhemmuusohjelma Lapsi tuntemattoman kanssa olisi minua varten. Odotan vihjailujen muuttuvan suoremmiksi, kunhan formaatti löytää paikkansa.
Nyt huomasin, että syksyllä tekee paluun ohjelma nimeltään Sinkkuäidille sulhanen. En muista kuulleeni ohjelmasta koskaan aiemmin, mutta ilmeisesti tällainen on tullut televisiosta joskus ennenkin. Suurin toiveeni on, että pääsisin joskus siihen olotilaan, että minua voitaisiin neuvoa hakemaan mukaan tähän ohjelmaan. En tietenkään hakisi, mutta olisipa onnekasta jalostua sille tasolle, että olisi varteenotettava kandidaatti tähän formaattiin.
Tuli mieleen muutama uusi tosi-tv -formaatti tässä minullekin:
©
Ensitreffit itseni kanssa: kolmevitoset katuvat liian nuorena pariutumistaan ja yrittävät löytää identiteettiään ja elämänsä suuntaa itsenäisinä subjekteina.
En tainnut sittenkään haluta lapsia: Kuinka pärjätä lapsiperhearjessa, kun haluaisi oikeastaan vain nukkua ja katsoa Downton Abbeyn kuudennen kerran ja olla ihan hiljaa työpäivän jälkeen?
En todellakaan oo sinkku!: Jokaisessa jaksossa kymmenen vastaeronnutta sinkkua linnoittautuu helsinkiläiseen yökerhoon. Mukana on käräjätuomareita, jotka piiloutuvat yökerhon sokkeloihin. Sinkkujen pitää löytää viidessä minuutissa itselleen aviopuoliso ja taistella sitten puolison kanssa itsensä sokkelon läpi tuomarin luokse. Se pari, joka pääsee ensimmäisenä ulos vihkitodistuksen kanssa, voittaa.
Kulta Tinderistä: Jatkuva tosi-tv -sarja, jossa jokainen osallistuja käy Tinder-treffeillä kerran viikossa. Se, joka luovuttaa viimeisenä, voittaa.
Sinkku-larppi: Aikuisikäiset osallistujat sitoutuvat elämään vuoden parisuhteettomassa tilassa. Asiantuntijatiimin neuvojen avulla he harjoittelevat mm. seuraavia asioita: television katsominen yksin, kaupassa käynti yksin, flunssasta selviäminen omin avuin, mahdollisten lasten ja lemmikkien hoito itsenäisesti, nukahtaminen, nukkuminen ja herääminen yksin, jumppapallolle keskustelu, perhejuhlat, lomat, illat, viikonloput ja juhlapäivät ilman ydinperhekontekstia ja matkailu yksin.
Sinkkuäidille sulhanen: Koska semmoista se joskus on. Ehkä nähdään kuvauksissa?
lauantai 21. maaliskuuta 2020
Korona ja hedelmöityshoidot
Korona tuo stressiä ja epävarmuutta myös meille, jotka olemme hedelmöityshoidoissa tai matkalla niihin. Lisääntymislääketieteen eurooppalainen järjestö ESHRE kehottaa välttämään hoitojen aloittamista uusille potilaille. Ilmeisesti näyttää siltä, ettei virus tartu sikiöön, mutta riittävää tutkimusta ei kai ole. Julkisella puolella kriisitilanne näkyy joka tapauksessa niin, että hoitohenkilökuntaa on siirrettävä kiireettömämmiltä klinikoilta sinne, missä hätä on suurin. Kuulemani mukaan ainakin OYS:issä ja TAYS:issä hedelmöityshoidot ovat tällä hetkellä jäissä (tarkistamaton tieto). Olen toiveikas oman lähitulevaisuudessa tapahtuvan ensikäyntini suhteen HUS:issa, mutta en usko pääseväni varsinaisiin hoitoihin ennen kuin epidemia on ohi.
Yksityisten klinikoiden toiminnassa on vaihtelua. Ovumia Fertinovasta kerrottiin tällä viikolla, että inseminaatio on heillä vielä mahdollinen, mutta sitä ei suositella. Felicitas on kuulemma lopettanut hoidot tykkänään (tarkistamaton tieto). Dextra on auki, mutta lahjamunasolujen stimulaatioita ei aloiteta.
Henkilökohtaisesti tämä epävarmuus on aiheuttanut aika monet itkut ja muutaman raivarin ihmisille, jotka eivät viitsi ottaa koronaan liittyviä rajoituksia tosissaan. Olen ikäni puolesta siinä porukassa, jonka ei kannata odottaa hoitojen aloittamista hetkeäkään. Nyt kun olen vihdoin siinä pisteessä, ettei toimeen ryhtymiselle ole enää muuta estettä, puhkeaa maailmanlaajuinen pandemia! Eikö universumi halua, että minä saan perheen? Pahimmissa kauhuskenaarioissani ehdin juhlia 40-vuotissynttäreitäni ennen kuin pääsen edes aloittamaan lapsen yrittämistä. Pohdin, kuinka monelle hartaasti lasta toivoneelle ihmiselle tämä voi tarkoittaa lopullista lapsettomuutta, ja olenko minä ehkä yksi heistä.
Jotain hyvääkin: Olen empinyt hoitoihin uskaltautumista pitkään ja häilynyt varmuuden ja epävarmuuden välillä. Nyt kun tielle tuli vielä ylimääräisiä mutkia, tajuan, kuinka paljon tätä oikeasti haluan. Ajatus siitä, etten saisi koskaan olla kenenkään äiti, tuntuu täysin mahdottomalta ja musertavalta.
Voimia kaikille! Pysytään terveinä ja noudatetaan ohjeita, vaikka ei itse riskiryhmiin kuuluttaisikaan! Monella on pelissä paljon enemmän kuin voisi arvatakaan. Toivotaan, että tämä on pian ohi.
Yksityisten klinikoiden toiminnassa on vaihtelua. Ovumia Fertinovasta kerrottiin tällä viikolla, että inseminaatio on heillä vielä mahdollinen, mutta sitä ei suositella. Felicitas on kuulemma lopettanut hoidot tykkänään (tarkistamaton tieto). Dextra on auki, mutta lahjamunasolujen stimulaatioita ei aloiteta.
Henkilökohtaisesti tämä epävarmuus on aiheuttanut aika monet itkut ja muutaman raivarin ihmisille, jotka eivät viitsi ottaa koronaan liittyviä rajoituksia tosissaan. Olen ikäni puolesta siinä porukassa, jonka ei kannata odottaa hoitojen aloittamista hetkeäkään. Nyt kun olen vihdoin siinä pisteessä, ettei toimeen ryhtymiselle ole enää muuta estettä, puhkeaa maailmanlaajuinen pandemia! Eikö universumi halua, että minä saan perheen? Pahimmissa kauhuskenaarioissani ehdin juhlia 40-vuotissynttäreitäni ennen kuin pääsen edes aloittamaan lapsen yrittämistä. Pohdin, kuinka monelle hartaasti lasta toivoneelle ihmiselle tämä voi tarkoittaa lopullista lapsettomuutta, ja olenko minä ehkä yksi heistä.
Jotain hyvääkin: Olen empinyt hoitoihin uskaltautumista pitkään ja häilynyt varmuuden ja epävarmuuden välillä. Nyt kun tielle tuli vielä ylimääräisiä mutkia, tajuan, kuinka paljon tätä oikeasti haluan. Ajatus siitä, etten saisi koskaan olla kenenkään äiti, tuntuu täysin mahdottomalta ja musertavalta.
Voimia kaikille! Pysytään terveinä ja noudatetaan ohjeita, vaikka ei itse riskiryhmiin kuuluttaisikaan! Monella on pelissä paljon enemmän kuin voisi arvatakaan. Toivotaan, että tämä on pian ohi.
maanantai 16. maaliskuuta 2020
Lapsi tuntemattoman kanssa
Tänään alkaa ehkä tv-historian kummallisin reality-sarja. Kumppanuusvanhemmuudessa ei kai sinänsä ole mitään kovin kummallista, mutta tuntuu erikoiselta erityisesti mahdollisesti syntyvien lasten osalta, että tämä kaikki tehdään televisiossa. Emmin vähän, mutta pakko kai se on katsoa.
Voisiko joku kertoa, mitä tästä pitäisi ajatella?
Ruutu: Lapsi tuntemattoman kanssa
Voisiko joku kertoa, mitä tästä pitäisi ajatella?
Ruutu: Lapsi tuntemattoman kanssa
perjantai 13. maaliskuuta 2020
Ailahtelua
Ystävä kävi eilen vauvan kanssa kylässä ja se oli ihanaa. Syötiin päärynöitä ja kenkiä ja naureskeltiin. Pieni kiipesi syliin.
Tahaton lapsettomuus on oikukas. Välillä lasten seurassa oleminen aiheuttaa niin paljon surua, että sitä on pakko välttää, ja nyt näköjään nautin siitä valtavasti. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että minulla on pieni toivo siitä, että saisin joskus omankin.
Oivalsin, että juuri nyt minulle tekee hyvää olla pienten kanssa. Vierailun jälkeen ailahteleva mieleni on ollut aivan varma siitä, että päätös lähteä yrittämään lasta on oikea. Aion siis hakeutua lähitulevaisuudessa mahdollisimman paljon lasten seuraan. Kuukausi sitten en halunnut missään tapauksessa nähdä yhtäkään alle kouluikäistä.
Ailahtelu ja eristäytymisen ja lasten seurasta nauttimisen vuorottelu on raskasta sekä itselle että muille. Koen, etten voi juuri koskaan ennakoida, miltä lasten kanssa oleminen minäkin päivänä tuntuu. Suru saattaa hyökyä yhtäkkiä yli niin voimakkaana, että itkua riittää useammaksi päiväksi, ja sitten toisena päivänä kaikki onkin hyvin.
Ystävä katseli vieressä kun leikin vauvan kanssa ja kysyi sitten: "Onks tää sulle ihan ok?" Kuinka viisas ystävä! "On se", sanoin. "Mutta sanothan sitten heti, jos on sellainen hetki, ettet jaksa, kyllä mä ymmärrän."
Siinähän se oli se oleellisin tuki, jota tahattomasti lapseton tarvitsee. Että joku sanoo ääneen, että saa olla surullinen, eikä aina tarvitse jaksaa.
Tahaton lapsettomuus on oikukas. Välillä lasten seurassa oleminen aiheuttaa niin paljon surua, että sitä on pakko välttää, ja nyt näköjään nautin siitä valtavasti. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että minulla on pieni toivo siitä, että saisin joskus omankin.
Oivalsin, että juuri nyt minulle tekee hyvää olla pienten kanssa. Vierailun jälkeen ailahteleva mieleni on ollut aivan varma siitä, että päätös lähteä yrittämään lasta on oikea. Aion siis hakeutua lähitulevaisuudessa mahdollisimman paljon lasten seuraan. Kuukausi sitten en halunnut missään tapauksessa nähdä yhtäkään alle kouluikäistä.
Ailahtelu ja eristäytymisen ja lasten seurasta nauttimisen vuorottelu on raskasta sekä itselle että muille. Koen, etten voi juuri koskaan ennakoida, miltä lasten kanssa oleminen minäkin päivänä tuntuu. Suru saattaa hyökyä yhtäkkiä yli niin voimakkaana, että itkua riittää useammaksi päiväksi, ja sitten toisena päivänä kaikki onkin hyvin.
Ystävä katseli vieressä kun leikin vauvan kanssa ja kysyi sitten: "Onks tää sulle ihan ok?" Kuinka viisas ystävä! "On se", sanoin. "Mutta sanothan sitten heti, jos on sellainen hetki, ettet jaksa, kyllä mä ymmärrän."
Siinähän se oli se oleellisin tuki, jota tahattomasti lapseton tarvitsee. Että joku sanoo ääneen, että saa olla surullinen, eikä aina tarvitse jaksaa.
tiistai 10. maaliskuuta 2020
Postia
Marraskuusta 2019 lähtien itsellinen äitiys tai vanhemmuus ei-normiheteroparisuhteessa eivät tarkoita enää automaattisesti valtavia taloudellisia harmeja. Se on yhteiskunnallisesti iso asia ja todella tärkeä askel kohti tasa-arvoa.
Vähemmän yhteiskunnallisesti totean lisäksi seuraavaa: 😀 🙌
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)